Ruokasen kahdet säännöt
Miikka Ruokanen on todennut moneen kertaan, ettei hänellä ole valtuutusta ylhäältä homojen parisuhteen siunaamiseksi. Joku kirkon aito konservatiivi voisi tähän todeta, ettei papilla ollut valtuutusta ylhäältä silloinkaan kun vihki Miikan toisen ja kolmannen kerran avioliittoon. Aidosti konservatiivista kirkonmiestä voisin arvostaa, en miestä joka keinottelee kaksilla säännöillä ollen kovin raamatullinen poljetun homovähemmistön ollessa kyseessä, mutta unohtaen raamatullisuuden silloin kun on kyse hänestä itsestään ja heteroenemmistöstä.
Â
Ruokanen haluaa nähdä itsensä "visionäärisenä muutosjohtajana". Koko termi on samaa sarjaa kuin Sarasvuon "huomiotalous" ja täyttä nonsenssia. Mielenkiintoista on, että arkkipiispan tehtävää johtajana painottaa mies jolla ei ole johtajakokemusta edes seurakunnan tasolla. Mitkä Miikan visiot sitten ovat? Hän on nostanut esille, että messusta pitäisi saada iloisempi tapahtuma. Sitäkö todella odottavat ihmiset, jotka nimenomaan perinne saa jouluna kirkkoihin? Hän on puhunut myös herätyksestä, jonka myötä maallikot hoitaisivat vapaaehtoisina valtaosan kirkon toiminnasta. Näin kuulemma on Kiinassa. Kiinan ja Suomen kirkkoja ei ole mieltä verrata. Kiinassa kirkko on tunnustuksellisten kristittyjen pienen pieni vähemmistökirkko. Suomessa kysymys on kansankirkosta, jolla on paljon julkisen vallan velvoitteita. Mitenkä hyvin mies on ylipäätään kiinni suomalaisessa todellisuudessa, kun hän jo tovin suuntautunut Kiinaan, jonne hänellä on siteet myös nykyisen avioliittonsa kautta?
Â
Ruokanen on yliopistomies, jonka seurakuntakokemus rajoittuu Helsingin Tuomas-messuun Häneltä puuttuu kirkollinen tausta ja se kuuluu hänen puheestaan. Dogmaatikon opillisuus ei lähde siitä elämästä jota suomalaiset kadunmiehet ja -naiset elävät hiljaisen myötämielisenä kirkolle silloin kun se opettaa rakkauden ja armon sanomaa.
Â
Jos Miikka Ruokanen valitaan Suomen kirkon arkkipiispaksi, jotakin on todella pielessä. Arkkipiispa ei sinällään heilauta kirkkoa sinne tai tänne, mutta hän on kuitenkin kirkon keulakuva.
Ruokasesta kirkko saisi kansankirkolle vieraat city-hihhulin kasvot.
Â
Itse olen miettinyt tykönäni, että Ruokasen mahdollisen valinnan jälkeen harkitsen vaihtoa katoliseen kirkkoon. Piispa Teemu Sippo SCJ on johdonmukainen konservatiivi, jolla ei ole kaksia sääntöjä.
Â




Avioero on kieltämättä murheellinen asia, mutta sen joutuvat monet kokemaan myös omaa syyttään. Esimerkiksi eräälle aikaisemmalle espoolaiselle kirkkoherralle kävi niin, että kun hän sairastui ja invalidisoitui, joutuen sairaseläkkeelle, hänen vaimonsa jätti hänet. Ruokasen osalta en tiedä taustoja.
Kumpi tahansa ehdokas arkkipiispan vaalin voittaakin, toivon hänelle onnea, menestystä ja uskottavuutta tehtävässään ja ymmärrystä palvelutehtävän arvokkuudesta, vaativuudesta ja sen tuomasta vastuusta. Arkkipiispan joutuminen tai hakeutuminen skandaaleihin olisi viimeinen asia, jota kirkko tässä herkässä vaiheessa tarvitsisi.
"Tuomiokirkon lauantai-illan todistuskokous, jossa musiikkia ja todistuspuheenvuoroja kuunteli vajaat 600 henkeä, ja Jari Sarasvuo piti kolmevarttisen puheen."
Täällä Helsingissä on välillä vähän Amerikan meininki, valitettavasti.
Kun viime joulukuussa eräs kirkkoherra sai potkut sen tähden, että hän oli useasti avioitunut ja eronnut, niin piispat potkut antaessaan perustelivat potkuja sillä, että papin tulee olla esikuvallinen myös avioliitossaan.
Nyt tämä sama kirkko on valitsemassa arkkipiispaksi henkilöä, joka on useasti avioitunut ja eronnut.
Miten tämä piispojen/kirkon mielipide vaihtui kolmessa kuulaudessa? Miten nyt ei papin enää tarvitsekkaan olla yhden vaimon mies, eikä esikuvallinen, vaan hän on kirkon silmissä hyväksyttävä useine eroineen ja avioitumisineen?
Minä hyväksyn avioeron ja uudelleen avioitumisen. Siitä ei ole kysymys, ettenkö hyväksyisi.
Mutta, se vaivaa minua syvästi, kun k i r k k o ei hyväksynyt tällaista kirkkoherralle viime joulukuussa ja nyt sama kirkko hyväksyy sen jopa arkkipiispalle. Mitä ihmettä tämä on? Mitä kirkko haluaa viestittää?
Minua hämmentää se, että kirkko ei pysy siinä, mitä se kolmea kuukautta aiemmin on esittänyt. Minusta myös tuntuu sisimmässä, että nyt tässä ei ole kaikki oikein, koska kirkko on tällaista liikettä tehnyt… Jotakin tässä on taustalla, mutta mitä? Tämä herättää hämmennystä, koska tajuaa, että taustalla on jotakin, jota ei ääneen sanota. Kaikki tällainen salamyhkäisyys tuntuu pahalta ja saa niskavillat nousemaan...
Eivät tapaukset ihan samanlaiset ole. Kirkkoherran tapauksessa eroja oli takana kai jo viisi. Se katsottiin lopulta liian suureksi määräksi. Kahden eron kohdalla ei kirkkoherraa oltu virastaan pois potkittu. Omasta mielestäni kaksikin eroa on kaksi eroa liikaa. Mutta en itsekään tunne Ruokasen erojen taustoja. Itse olen sitä mieltä, että erota saa, mutta uudelleen ei pitäisi alkaa seurustella parisuhdemielessä ennen kuin ensimmäinen puoliso on kuollut.
Mitä kasvoihin tulee, niin Ruokanen ehkä antaisi kirkolle kasvot. En tiedä, mikä on "kansankirkko": käsittääkseni sellaista ei nykyään enää ole kuin sanana. Aikoinaan kyseinen sana tarkoitti sitä, että kansa kävi kirkossa. Ja kirkko oli siten tosiaan kansankirkko.
Muistelen, että sanan "kansankirkko" toi yleiseen käyttöön Kekkonen. Käsite tuli tunnetuksi Kekkosen vuonna 1955 Tuomiokirkossa pitämästä puheesta, jonka otsikkona oli "Kansankirkko". Puhe löytyy täältä:
https://oa.doria.fi/bitstream/handle/10024/8471/TMP.objres.1145.html?sequence=1
Pätkä siitä:
"Itsenäisen Suomen valtion kannalta on ajassa kaukaisena, mutta vaikutukseltaan tärkeänä pidettävä sitä muokkaustyötä, jolla kirkko on luonut otollisen henkisen pohjan kansan vakaaseen tahtoon perustuvalle vapaalle valtio- ja yhteiskuntajärjestykselle. Uskonpuhdistuksen ajoista lähtien alkoi maamme kirkoissa kuulua Lutherin oppi paitsi ihmisen omakohtaisesta uskon ja armon suhteesta Jumalaan myös Lutherin tinkimätön julistus omantunnon vapaudesta ja yksilön vapaudesta. Nämä luterilaiset periaatteet ovat historialliseen vapausperinteeseen ja kansanluonteen erikoislaatuun liittyen luoneet pohjan sille demokraattiselle elämänkäsitykselle, johon suomalainen valtioelämä perustuu ja jonka voima on aina vaikeuksien aikana ollut valtiomme suojamuurina.
Suomen kirkko on todellinen kansankirkko. Sen piirissä Suomen kansa on voinut toteuttaa omaa itseään, samalla kun Suomen kansan henkinen omaperäisyys on antanut leimansa kirkollemme ja rikastuttanut sen työtä. Suomen kansaa on Korkeimman tahdosta armoitettu väkevillä, syvälle yksityisen ihmisen sydämeen murtautuvilla sekä koko yhteiskuntaan vaikutuksensa ulottavilla uskonnollisilla herätyksillä. Yksilön ja kirkon suhde evankeliumin sisäisessä omistamisessa on niiden voimasta uudistunut. Toisaalta nämä herätysliikkeet ovat säilyttäneet kansankirkossamme raittiin maallikkohengen, joka on kyennyt torjumaan väärät henkiseen holhoukseen johtavat pyrkimykset."
Tätä tarkoitti kansankirkko aikoinaan. Kansankirkkoon kuuluivat mm. syvälle yksityisen ihmisen sydämeen murtautuvat sekä koko yhteiskuntaan vaikutuksensa ulottavat uskonnolliset herätykset. Nykyään "kansankirkko" -termiä kuulee usein käytettävän nimenomaan tarkoittaman herätyksettömyyttä: tilaa, jossa ihmiset ovat "kulttuurikristittyjä", jotka eivät usko kirkon sanomaa, mutta hautaavat perinteen ja kulttuurin mukaisesti omaisensa kristillisin menoin.
Kuka kehtaa puhua huonosta naismausta näillä palstoilla!!!
Daavid lankesi haureuteen ja murhaan. Hän sai rangaistuksensa mutta katui ja sai myös anteeksi. Kaiken tämän jälkeen hänestä sanotaan: hän oli JUmalan mielen mukainen mies. - Kaipa nämä Ruokasen avioerojen paheksujat soimaavat alati vielä Daavidiakin: tuommoinen syntinen, kauhea esimerkki Jumalan kansalle. Nämä eivät varmasti Daavidia hyväksyisi Jumalan Pojan esi-isäksi.
Mäkinen sen sijaan on edelleen raamattukriittisen linjan edustaja, eikä näe edes tarpeelliseksi tehdä asiasta parannusta. Hän nousee Jumalan sanaa vastaan, elää samassa alkusynnissä, jossa paratiisissa muinoin: "Onko Jumala muka sanonut?" Niinhän Eevakin alkoi epäillä: ei varmaankaan Jumala näin ole sanonut...ja veti miehen mukaan. Näin tapahtuu edelleen raamattukriittisen linjan edustajien keskuudessa: he kylvävät epäuskoa tavalliseen kansaan. Tätä minä pidän arkkipiispalta pahempana syntinä kuin epäonnistumista avioliitossa.