Blogit Uusimmat Taas sanasaastetta, ohita nopeasti Teologinen kohukirja: Vanhoillislestadiolaisuuden anomalia kirkossa (A)
kirjaudu
Teologinen kohukirja: Vanhoillislestadiolaisuuden anomalia kirkossa (A)
Jos joku haluaisi kirjoittaa teologisen kohukirjan, joka hämmästyttäisi harhaoppisuuden sijaan oikeaoppisuudellaan, hyvän aiheen tarjoaisi vanhoillislestadiolainen liike. Sen läsnäolo luterilaisen kirkon sisällä nimittäin on teologisesti kyseenalaista, jos ei suorastaan mahdotonta.
Vanhoillislestadiolaisuuden ja luterilaisuuden suurin ero on olennaisessa, siinä, miten synnit saadaan anteeksi ja miten tullaan Jumalan omaksi. Luterilaisuuden mukaan kasteessa annetaan synnit anteeksi ja Pyhän Hengen lahja + muut pelastuslahjat. Uskonelämässä sitten palataan tuohon kasteen lahjaan.
Vanhoillislestadiolaisuuden oppi on toisenlainen: ihminen syntyy vailla perisyntiä, joten kaste ei ole pelastuksen sakramentti, vaan jotakin muuta. Hyvän omantunnon liitto, he sanovat, eli jonkinlainen lupaus jo uskossa olevalle imeväiselle.
Lapsi kuitenkin luopuu lapsenuskostaan, joten hänen täytyy palata siihen. Lestadiolaisuuden mukaan syntien anteeksisaamiseen ja Jumalan yhteyteen tulemiseen tarvitaan jo anteeksisaaneen ihmisen julistama synninpäästö. Jumala siis toimii Pyhää Henkeä kantavien ihmisten kautta. Luterilaisen kannan mukaan taas hän toimii sanan kautta, jolloin kenen tahansa saarna ja synninpäästö välittää/uudistaa pelastuslahjat.
Tällä on kolossaaliset seuraukset seurakuntaoppiin. Luterilaisen linjan mukaan seurakunta on siellä missä sanaa julistetaan ja sakramentit toimitetaan. Seurakunnan siis tunnistaa julistuksesta ja sakramenteista.
Vanhoillislestadiolaisuudelle taas seurakunta on anteeksisaaneiden ja Pyhää Henkeä kantavien yhteisö. Ratkaisevaa ei ole se, mitä saarnataan, vaan se, ketkä saarnaavat. Tästä syystä perusluterilainen saarna ei ole oikeaa armopuhetta, vaikka sen sanat ovatkin oikeat: puhujilta kun puuttuu Pyhä Henki.
Miltä luterilainen kirkko näyttää vanhoillislestadiolaisuuden näkökulmasta? Sillä on jumalisuuden ulkokuori, mutta sisältö puutuu. Kirkossa puhutaan oikeita sanoja, mutta voima puuttuu, koska ei ole Pyhää Henkeä.
Eikö tämä merkitse sitä, että luterilaisen kirkon toiminta on pahinta mahdollista eksytystä ja teeskentelyä? Se kun näyttää erehdyttävästi oikealta uskolta, mutta ei kuitenkaan ole sitä. Tämähän olisi johdonmukainen päätelmä lestadiolaisesta opetuksesta käsin.
Liikkeen retoriikka tosin puhuu päinvastaista. Kirkon työtä kehutaan kovasti. Ehkä kyse ei kuitenkaan ole hämäyksestä, vaan jonkinlaisesta itsepetoksesta. Ei haluta nähdä, mihin suuntaan oma logiikka tosiasiassa vie.
Kirkon työntekijäksi ryhtynyt vanhoillislestadiolainen on hänkin erikoisessa tilanteessa. Hän ei usko työyhteisönsä työhön, vaikka tekeekin sitä samalla tavalla kuin muut. Tämähän on klassinen leipäpapin määritelmä: tekee asiaa johon ei itse usko.
Katsotaan sitten vanhoillislestadiolaisuutta luterilaisen kirkon silmin. Kirkolle se on melkoinen teologinen anomalia. Sen yhteydessä toimii liike, joka ei tunnusta kirkkoamme Jumalan seurakunnaksi ja jonka opetukset eräissä keskeisissä kohdissa ovat toiset kuin meidän.
Kirkkohistoriallisestikin asetelma on poikkeuksellinen. Missään muualla maailmassa ei ole vastaavaa tilannetta, jossa jonkun kirkon sisällä toimii äitikirkon kanssa sulassa sovussa liike, joka katsoo olevansa ainoa pelastuksen kanava. Jos kirkkojen maailmanliitossa kuulisivat tästä suomalaisesta anomaliasta, mahtaisivat nauraa.
Vanhoillislestadiolaisuudelle on kuitenkin varattu teologinen reservaatti, jonne kirkon opin vaatimukset eivät yllä. Siksi liikkeen opetusta kannattavat ihmiset voivat olla julistustyössäkin kirkossamme, kunhan eivät liian selvästi opeta perimmäistä vakaumustaan.
Samanlainen reservaatti toimii myös sosiaalisella tasolla. Näistä asioista ei mielellään puhuta. Tämänkin blogin kirjoittaminen on vähintäänkin kiusallista, epähienoa ja tahditonta.
Siksi pyydänkin lopuksi anteeksi kirjoitustani niiltä, joita se loukkaa. En halua tällä hyökätä kenenkään kimppuun, vaan päämääräni ovat paljon itsekkäämmät. Tämä on helppo blogiaihe, sillä asia on tosi ja ilmeinen, mutta silti tästä kirjoitetaan perin harvoin näin suoraan.
xxxxxxxxxxxxxx
PS. Pannaan vielä loppuun kohukirjan dispositio
1. Johdanto: Anomalia kirkossa
2. Synti ja kaste
- Vanhoillislestadiolainen opetus
- Luterilainen oppi
- Vertailua ja johtopäätökset
3. Miten tullaan Jumalan yhteyteen?
- Vanhoillislestadiolainen opetus
- Luterilainen oppi
- Vertailua ja johtopäätökset
4. Oikea seurakunta
- Vanhoillislestadiolainen opetus
- Luterilainen oppi
- Vertailua ja johtopäätökset
5. Vertailukohtia kirkkohistoriasta
- Kirkkokunnat, herätysliikkeet ja lahkot
- Vertailutapaus: Jehovan todistajat
- Ekumeeninen erikoisuutemme
6. Miten tähän on tultu?
- Historiallinen katsaus
- Reservaatti syntyy
- Mittasuhteiden valta
7. Käytännön vaikutuksia
- Nurinkurisia tilanteita
- Vanhoillislestadiolainen kirkossa
- Kirkon elämä vanhoillislestadiolaisen silmin
- Vertailutapaus: Nokian liike
8. Katse tulevaan
- Poikkeustilanne jatkuu ennallaan
- Uusi ”kirkkokunta” syntyy
- Miksi tilanne pysyy ennallaan?
Epilogi: Anteeksipyynnöt ja selittelyt
kommentoiduimmat
suositelluimmat
luetuimmat
arkisto
uusimmat blogistit
Kasteoppi ei mielestäni ole niin kuuma peruna kuin se Kari Kuulan mielestä on. Kristikunnan sisälle mahtuu erilaisia käsityksiä kasteen merkityksestä ilman, että se aiheuttaa suurempia säröjä. Sen sijaan tuon seurakuntaopin kanssa tilanne on skitsofreeninen. Itsekään en aina ymmärrä, miksi me vanhoilliset haluamme ehdottomasti kuulua kirkkoon. Toisaalta luterilainen kansankirkkomme ei ole missään tapauksessa mitenkään yhtenäinen kokonaisuus. Suurin osa jäsenistä on sekularisoituneita eivätkä edes pidä itseään millään tavalla uskonnollisina tai uskovaisina. Toisaalta teologien joukkoon mahtuu monenkirjavaa ajatusmaailmaa. Esimerkiksi vanhoillislestadiolaisten suhtautuminen naispappeuteen ei ole kirkossa konservatiivisinta ja toisaalta tilaa löytyy teologeille, jotka kyseenalaistavat taivaan ja helvetin. Tätä taustaa vasten vanhoillislestadiolaiset ovat pisara meressä. Joskus rippikoulussa minulle opetettiin, että vaikka kirkossa työtä tekevät eivät ole vanhoillislestadiolaisessa mielessä 'oikeita kristittyjä', he kuitenkin tekevät arvokasta työtä ja vievät evankeliumin sanomaa eteenpäin. Kieltämättä nuoren maailmassa kyse oli hassusta ristiriidasta.
Vanhoillisilla ei varmaankaan ole nimettyä lähetystyöntekijää, mutta lähetystyötä Afrikassa tehdään. Ghanan, Togon ja Kenian liput liehuivat suviseuroissa. Lähetystyötä on tehty muun työn ohessa, mutta mielestäni päätoimisen vanhoillislestadiolaisen lähetystyöntekijän palkkaaminen on vain ajan kysymys. Parikymmentä vuotta sittenhän vanhoillisia syytettiin siitä, että Afrikassa tai vastaavilla alueilla ei tehty lähetystyötä ollenkaan. Silloin vanhoilliset vastasivat, että mikään ei periaatteessa estä ja aika näyttää. Nyt on näköjään sen aika sitten.
Joka tapauksessa Kari Kuulan pohdinta on todellakin oikeutettua ja loogista. Toisaalta siinä ei ole mitään uutta yli 100 vuoden perspektiivilläkin ajatellen. Siksi voisi kuvitella, että evlut kirkko sietää vanhoillisia kaikesta huolimatta äärimmäisyyksiin. On sitten eri asia, että onko siinä sitten mitään järkeä. Mene ja tiedä.
Luterilaisen linjan mukaan seurakunta on siellä missä sanaa julistetaan ja sakramentit toimitetaan. Seurakunnan siis tunnistaa julistuksesta ja sakramenteista.
Vanhoillislestadiolaisuudelle taas seurakunta on anteeksisaaneiden ja Pyhää Henkeä kantavien yhteisö. Ratkaisevaa ei ole se, mitä saarnataan, vaan se, ketkä saarnaavat.
Seurakuntaoppi on se ydin, johon liikkeen sisäinen ankara vallankäyttö perustuu. Tämä ilmenee liikeken jäseniin, erityisesti naisiin kohdistuvana kontrollina ja kurinpitona. Vallankäyttö ja kontrolli ulottuvat ammatinvalinnasta, harrastuksista, seksuaalisuudesta, avioitumisesta ja ulkonäköön liittyvistä seikoista television hankkimiseen, perheeseen, lasten määrään, avioeroon, poliittisiin valintoihin ja vaalikäyttäytymiseen saakka.
VL-yhteisössä kontrolloidaan uskovaisten elämää sillä nämä asiat ovat autuuden ehtoja. Poikkeavat ratkaisut merkitsevät ulos sulkemista seurakuntayhteydestä. Samalla ihminen eristetään hänelle rakkaasta ja tärkekästä sukulaisuus- ja ystäväverkostosta ja hän jää täysin tyhjän päälle.
Kuten Kari Kuula osoittaa, ei riitä, että vanhoillislestadiolaisuuden ongelmia tarkatellaan vain maalliselta, lainsäädännön ja ihmisoikeuksien kannalta. On aika nostaa perusteelliseen tarkasteluun liikkeen opilliset, peräti epäkristilliset käsitykset.
Joskus ei jaksa lukea pitkiä blogeja jos ei pitkiä kommenttejekaan.
Näin TV-uutisissa katkelman lestadiolaisten Suviäpäiviltä. Kunnioitukseni heitä kohtaan nousi, kun näin viivasuorassa olevat teltta- ja asuntoautorivit. Ja vielä enemmän kunnioitusta sai aikaan lasten ja nuorten aidosti puhtaat ilmeet ja vastaukset hassatattelijoiden kysymyksiin. Sellaista vilpitöntä olemuksesta haijastuvaa puhtautta ei enää näe pääkaupunkiseudulla. Joten uskon, että vl:t ovat myös uskossaan vilpittömiä ja juuri siksi heitä paheksutaan, koska heidän aitoutensa ja vilpitön uskonsa herättää pahennusta muiden, synnille periksi anataneiden ns. uskovien keskuudessa. Keppihevoseksi on sitten otettu ns. oppi, joka arvosteljoiden mielestä ei vastaa luterilaista oppia.
Mutta...me kuulemme joka sunnuntai ympäri Suomea jopa kirkoissa saarnattavan oppia, joka on hyvinkin räikeästi ristiriidassa alkuperäisen luterilaisen opin kanssa. Mitäs me siihen sanomme?
Tulisiko tällaisen opin saaranaajat erottaa kirkosta? Mahtaisiko kirkkoon jäädä enää ketään?
Teet 'syntiä' vähemmän, kun kirkkokritiikki laimenee.
Tosin Kotimaan verkkolehti saattaa menettää yhden aktiivisimmista anonyymikirjoittajistaan(ei tietysti välttämättä).
Vanhoillislestadiolaisuuden positiivisiin aikaansaannoksiin kuuluu, että liike on merkittävästi olemassaolollaan jarruttanut kirkon liberalisoitumista. Useat liikkeen jäsenet lienevät nykyisen hallistuskoalition innokkaita kannattajia. Valtiovallan on 'pakko' ottaa huomioon vanhoillislestadiolaisten mielialat. Jos joku kirkon johtohenkilö haluaisi - jostain syystä - 'ääriliberalisoitua', hänenkin on syytä edes hieman kuulostella mitä 'lestikset' tuumailevat. Ns. viidesläisistä ja sleyläisistä ei niin väliä! Hehän varsin marginaalinen joukko - koko kirkkoa ajatellen.
Vanhoillislestadiolaiskodeissa kasvaneissa suomalaisissa elää useimmiten oikea isänmaan rakkaus ja lain kuuliaisuus - vaikkakaan eivät ehkä olekaan itse henkilökohtaisesti 'uskomassa'. Jo 'äidin maidossa' saadut kristilliset hyveet elävät lestadiolaisvaikutteisissa suomalaisissa ihmeen sitkeästi! Kuuleman mukaan nämä ihmiset ovat työpaikoillaan työteliäitä ja usein hyvin solidaarisia työtovereitaan kohtaan. Tietysti on meistä 'muista' hieman kiusallista, että 'hengellinen' solidaarisuus loppuu, kun Rauhanyhdistyksen ihminen astuu seuratupansa ovesta ulos ja kohtaa toisen, heihin kuulumattoman kristityn. 'Jumalan valtakunnan' ja saatanan valtakunnan raja saatetaan tuolloin vetää partaveitsenterävästi: Siinä saattaa toinen käsi tai jalka katketa kuin sirkkelissä, tai mennä silmä puhki.
Mutta välipä sillä.
Me 'muut' toivomme vilpittömästi, että kaikki vanhoillislestadiolaiset olisivat kerran pelastettuina taivaassa. Jospa me 'muutkin' saisimme vanhurskaan Jumalan edessä armon: onhan Jeesus kuollut meidänkin kaikkien puolesta.
Sakari Pöyhönen
kantaa Kari Kuulan esittämiin napakoihin, asiallisiin väittämiin, vaan höpistään asian vierestä.
Nimimerkki Himeinille tiedoksi: Suurin osa ev.lut.kirkon papeista saarnaa taatusti luterilaisen opin mukaisesti. 'Kylliäisiäkin'
varmasti löytyy, mutta heitä on pienen pieni vähemmistö...
Nimimerkki Hrs kertoi kuuluvansa vl-liikkeeseen.
Kiitos virkistävän rehellisestä ja asiallisesta
kirjoituksesta. Hrs ihmetteli niin kuin minäkin,
miksi ev.lut. kirkko sietää vl-liikettä ja kysyi,
onko tällaisessa kirkko kirkossa -tilanteessa järkeä. Vastaan: ei ole!
mutta he eivät horju omassa opissaan niin kuin en minäkään (olen ev.lut.). Vaikka olemme monesta oppiasiasta eri mieltä, emme kuitenkaan tuomitse toisiamme eikä minua häiritse heidän helluntailaisuutensa ollenkaan. Ja miksi häiritsisikään; onhan helluntailaisuus oma kirkkonsa. Vanhoillislestadiolaisuus eroaa opeiltaan vähintään yhtä paljon luterilaisuudesta kuin helluntailaisuuskin. Siksi olisi enemmän kuin mielenkiintoista kuulla joskus jonkun piispan näkemys tästä 'vl-liikkeen kirkko kirkossa -asemasta.'
P.S. Kirkossamme toimivat vl-liikkeen papit ovat kyllä leipäpappeuden huipentumia; ovat työssä kirkossa, jonka oppeihin eivät itse usko.
Keskustelu kirkkoon kuulumisesta ja eroamisen syistä on tärkeää nyt, kun kansankirkkomme jäsenmäärä pienenee voimakkaammin, kuin koskaan aiemmin. Käsittääkseni rauhanyhdistyksen piirissä toimivat olisivat viimeisenä horjuttamassa kirkkomme asemaa. Kriittisempiäkin voisimme olla.
Vanhoillislestadiolaista kristillisyyttä edustavat paikallisosastot ovat rekisteröityneitä yhdistyksiä, samoin keskusyhdistys SRK. Yhdistykset eivät ole kirkon jäseniä eivätkä näin ollen siis voi erota kirkosta.
Vanhoillislestadiolaisuus tekee työtä kansankirkon puolesta. Sakramenttikäsitys sopii reformaation tunnustuskirjoon siinä missä muutkin kirkkomme piirissä vaikuttavat käsitykset. Samoin tunnustuskirkollinen kirkkokäsitys on aitoa luterilaisuutta. Toivottavasti kansankirkkomme ei liukene jäsenkadon, talouden romahtamisen, opin väljenemisen tms. syiden seurauksena.
Olisin kiinnostunut keskustelemaan tästä aiheesta syvällisemmin kollegani Kari Kuulan kanssa. Toivottavasti siihen järjestyy aikaa ja tilaisuus.
Terv. Mikko Huhtala
Nimimerkki Sapo kehottaa liittymääm Vanhoillis lestadiolaiseen liikkeeseen. En katso sitä tarpeelliseksi, sillä toistaiseksi minulle riittää jäsenyys ev.lut.kirkossamme. Kirkon jäsenenä katson myös olevani oikeutettu arvioimaan hengellisen kotini tilaa. Sisäpuolelta näkee paremmin kuin ulkopuolelta. Sapo sanoi: '
Valtiovallan on 'pakko' ottaa huomioon vanhoillislestadiolaisten mielialat.'
Varmaan totta, mutta niin on totta sekin, että kirkon on 'pakko' ottaa huomioon maallisen hallituksen mielialat, valtion lainsäädännön kautta ja siten mukautua maailmaan sellaisissakin elämän tilanteissa, joissa Raamattu opettaa toisella tavalla. Liberalisoituminen on vääjäämätöntä.
Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto; kaikilla rintamilla.
Kari Kuulan omakin käsitys kasteesta ainakin hänen tutkimustensa valossa on hieman erilainen. Esimerkiksi kirjassaan Johdatus Paavalin teologiaan hän varsin selvästi antaa ymmärtää, miten alkukristityt ja ainakaan kaikki uudentestamentin kirjoitkaan, eivät pitäneet kastetta uskoon tulemisen hetkenä.
Näinhän se myös on luettavissa uudesta testamentista. Esimerkkinä Kornelius jonka perheen(huoneen) päälle pyhä henki laskeutui Pietarin puhuessa ja tämän jälkeen heidät kastettiin. Tarkemmin apt 10:44-48.
Seurakunta- ja pelastusoppi on kieltämättä ongelmallisempi. Toisaalta kuitenkin kirkon sisälle mahtuu niin paljon näkemyksiä näistäkin asioista, ettei vl:ien käsitys aivan hirveän kummallinen ole. Tosin sillä on varsin laaja kannattajakunta kirkon aktiivijäsenissä ja se on hyvin järjestäynyt. En sitten tiedä kuka siinä kärsisi eniten, jos vanhoillislestadiolaiset kirkosta lähtisi, tai potkittaisiin pois. Ainakin siinä tulisi kerralla sellainen jäsenkato, ettei sitä ole sitten uskonnonvapauslain voimaan tulon nähtykään. Jäsenten vähenemisestä huolimatta kirkkoon voisi myös iskeä melkoinen työvoimapula.
Nuo leipäpappi syytökset kuitenkin koen hieman loukkaavina, koska itsekkin tuohon virkaan joskus toivon mukaan valmistun. Minä uskon tekeväni silloin työtä Jumalalle ja Jumalaan uskoen. Se on vähän sama asia kun pappi menee vankilaan saarnaamaan. Ei hän mene vankilaan uskoen kaikkiin niihin arvoihin, joita siellä noudatetaan. Ei hän silti siellä toimiessaan ole leipäpappi.
Eikö leipäpappi ole se joka tekee työtä vain rahan eli elannon vuoksi? Jos ajattelisin näin niin olisin kyllä lähtenyt opiskelemaan lääkäriksi. Tahdon tehdä työtä arvostaen ja sovussa työtovereideni kanssa vaikka ajattelisimmekin asioista eritavalla. Eikö se ole sitä paljon puhuttua suvaitsevaisuutta.
'
Onko niin, että vl-väki saa kirkon sisällä olla ja vaikuttaa, koska HEITÄ ON NIIN PALJON. Karkottamalla heidät kirkon yhteisyydestä kirkkoon jäisi lovi, jonka täyttäminen veisi, nin ainakin hetken. On työntekijöitä, vapaaehtoisia, liuottamushenkilöitä ja veronmaksajia.
Arkkpiispa suviseuroissa neuvoi taidokkaasti ja sellaista rakentavaa väliintuloa tarvitaan nyt kirkon työntekijöiltä lisää. Liikkeen tulee avoimesti kohdat monet epäkohtansa. Ylpeyttä ja kovuutta on aivan liikaa.