|
To 17. Toukokuuta 2012
|
|
Piispaehdokas Vesti ei halua lisää seurakuntaliitoksia Johannes Ijäs
03.09.2010 12:00
Turun arkkihiippakunnan piispaksi ehdolla oleva kirkkoherra Aino Vesti toivoo herätysliikkeille toimintavapautta kirkossa. Kantaansa niin kutsuttuihin erillisvihkimyksiin hän ei ole vielä ehtinyt pohtia. Maskun seurakunnan kirkkoherra, kirkolliskokousedustaja, TM, Aino Vesti on Martti Hirvosen ja Kaarlo Kallialan ohella yksi kolmesta ehdokkaasta Turun arkkihiippakunnan piispanvaalissa. Vesti on syntynyt vuonna 1958. Hän tekee parhaillaan väitöskirjaa radion iltahartauksien rukouksista, ja on virkavapaalla Maskun kirkkoherran tehtävästä. Arkkipiispanvaalissa Vesti oli teologian tohtori Miikka Ruokasen asiamies. Nyt Ruokanen on ilmoittautunut Vestin tukijoihin. – Olemme monista teemoista samaa mieltä. Ruokasella on tietysti paljon monenlaisia meriittejä, ja siinä mielessä meitä on vaikea samaistaa, Vesti sanoo nöyrästi. Ruokasen arveltiin keränneen arkkipiispanvaalissa myös teologisesti konservatiivien ääniä. Vesti toivoo, ettei media löisi häneen leimoja, miten hän koki käyneen Ruokaselle. – Siinä mielessä olen konservatiivi, että kirkossa pitää uskoa uskontunnustuksen ja kirkon perusdokumenttien mukaan. Toimintamalleiltani saatan olla radikaali. Olen ollut mukana erilaisissa uutta luovissa toiminnoissa, Vesti kertoo. Esimerkkeinä hän antaa virsikirjakaraokeen osallistumisen pubissa ja seurakunnan uusille jäsenille järjestetyt saunaillat. Miten suhtautuisitte piispana erillisvihkimyksiin sellaisille miesteologeille, jotka eivät katso voivansa tulla pappisvihkimykseen naisteologien kanssa? – En ole noin vaikeita asioita vielä ehtinyt miettiä. Mutta periaatteessa herätysliikkeille, jotka haluavat tehdä työtä kirkon tunnustuksen mukaan, pitää antaa tilaa. Mutta miten tilaa annetaan, se ei ole tietenkään vain yhden piispan päätettävissä. Mikä on kirkon suurin haaste tulevan kymmenen vuoden aikana? – Se, että kirkkoon saataisiin puhallettua henkeä eli se, että työntekijöitten ja seurakuntalaisten lahjat ja ideat tulisivat käyttöön. Että seurakuntalaiset kokisivat, että heille annetaan tilaa. – Myös työntekijöitten virkistyminen on tärkeää: Jos olemme hengellisessä nälänhädässä, työmme ei mene eteenpäin. Itsellekin pitää antaa aikaa lukea Raamattua ja rukoilla. Työyhteisöissä pitäisi olla aikaa hengelliselle elämälle ja keskustelulle. Yhteinen rukous tekisi meitä paljon nöyremmiksi. Kuinka monta seurakuntaa olisi sopiva määrä kirkossa? – Olen aika pienten yksiköiden kannalla. En halua, että seurakuntien lukumäärä enää vähenisi. Säästökeinoja voi löytyä muillakin tavoilla. Maskun seurakunnassa on Lemu-Askaisten liittymisen jälkeen noin 9 000 jäsentä. Entinen 6 000 jäsentä olisi ollut vielä parempi, jos olisi ollut mahdollisuus valita. 9 000 on mielestäni aivan ehdoton maksimi, jotta seurakuntalaiset kokisivat seurakuntansa tutuksi ja että työntekijöiden ja seurakuntalaisten yhteys säilyisi. – Seurakuntien vapaaehtoinen yhteistyö sen sijaan on motivoivampaa kuin ylhäältä aloitettu. Kannatatteko sukupuolineutraalia avioliittolakia? Jos eduskunta päättää siitä, pitäisikö kirkon säilyttää vihkioikeus? – En kannata sitä. Kirkon pitää säilyttää vihkioikeus omilla ehdoillaan.
Arkkihiippakunnan piispanvaalin ensimmäinen äänestyskierros järjestetään 28.10.2010. Tutustu Aino Vestin piispanvaalisivuihin aino.vesti.fi Martti Hirvosen haastattelu julkaistaan Kotimaa24:ssa lauantaina 4.9. ja Kaarlo Kallialan sunnuntaina 5.9. Selaa artikkeleitaSelaa arkistoaJaa uutinen    Viikon luetuimmat
Kuukauden luetuimmat
Tuoreimmat uutiset
|
Kirjaudu |
| Hietalahdenranta 13 PL 279, 00181 HELSINKI Puhelinvaihde 0207 54 2000 |
Sähköpostit:
etunimi.sukunimi@kotimaa.fi |
Yhteystiedot Käyttöehdot Rekisteriseloste |
© Kotimaa 2012 |
Tämmöinen hannutaanilainen itsestään selvyyksien kysyminen piristää kyllä päivää.
"Miten on Matti Väisänen, suostutteko erillisvihkimykseen tilanteessa, jossa pappi tahtoisi eri oikeuden tehdä yhteistyötä naispappien kanssa?"
Kuten Suomen teologisen instituutin Leif Nummela toisaalta on eräissä haastatteluissa todennut, ongelma ei piispakunnassa rajoitu sukupuoleen vaan lisäksi on tällä hetkellä Suomessa virassa ainakin 3 sellaista miespuolista piispaa, joiden opetus ja julkisuuskuva eivät vastaa sitä, mitä piispanviran hoitamiselta odotetaan.
Nummelan sana ei ole luotettava, ei ainakaan minun mielestäni. Silmiini ei ole osunut mitään aineistoa, jossa Nummelin todella voisi osoittaa, että joku piispoista on kerettiläinen. Tehköön harhaoppilkantelun jokaisesta, josta ei tykkää.
Julkisuuskuva taas on kuva, semmoisille minä ainakaan en anna arvoa. Piispoja ja pappeja voidaan panetella, heistä voidaan levittää vaikka mitä huhuja ilman, että kukaan on esittämässä puolustuspuheita. Ja pappi, joka pannaan tuommoisessa kansaninkvisitiossa puolustamaan itseään, joutuu samalla tavalla nöyryytetyksi kuin pikku poika liikuntasalin pukukopilla, kun muut pakottavat laskemaan housut kinttuihin. Tai tällä konstilla taisin joskus verrata blogissani asiaa.
Mutta mitään ei asialle voitane tehdä. Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon levisi sille aivan vieraita fundamentalistisia korostuksia viimeistään 1945, kun juuri perustetun Sana-lehden ensimmäisessä numerossa kansaa huijattiin mukaan premillennialistiseen dispensationalismiin.
Luther-säätiön pääasiallinen huolenaihe omista papeistaan tuskin liittyy siihen, miten he aikaisemmin ovat menetelleet tai miten papiksi päätyneet, vaan ennemminkin siihen, etteivät ryvettäisi tehtävässä ollessaan Luther-säätiön julkisuuskuvaa. Liian laveat perusteet papiksi vihkimiselle ja liian suuri pappien määrän lisääminen lyhyen ajan sisällä saattavat esimerkiksi johtaa siihen, että sinne päätyisi vaikkapa joku kaappihomo, joka seksuaalisuuttaan toteuttaessaan aiheuttaisi Ted Haggardin tai George Rekersin esimerkin mukaisen skandaalin.
Muuta piispakandidaatti Vestillä on paljon tärkeämpää sanottavaa tässä uutisessa: "Pieni on kaunista" eli seurakunnan koko pitäisi olla pienempi. Amerikassa ihanne koko on 150 jäsentä. Tosiasiahan on se, ettei yksi pappi pysty tehokkaasti "paimentamaan" sen suurempaa laumaa ja tuntemaan jokaisen nimeltään. Pyhämaassa kirkkoherrana toimiessani sanoin piispantarkastuksessa arkkipiispa Vikströmille: "Pyhämaasta (seurakuntalaisia alle 700) saisi kolme hyvin toimivaa seurakuntaa", johon hän naurahti.
Niin kauan kuin kirkolla on verotusoikeus, seurakuntien rajat ovat kunnallisia, ja syntyy entistä suurempia seurakuntia, kun Suomessa joskus on 100 kuntaa. Mutta kun verotusoikeus otetaan pois, pääsemme oikealle tielle. Syntyy paljon henkilöseurakuntia, joiden jäsenmäärä on 150. Sellainen yksikkö palkkaa vapaaehtoisilla lahjoituksilla ainakin kokotoimisen papin (Amerikassa pappi nauttii jopa 7000-10000 USD:n palkkaa luontaisetuineen, kuten vapaa asunto ja auto ym.). Kaiken muun seurakunta hoitaa vapaaehtoisin voimin. Jokaiselle riittää työtä, elävinä kivinä kirkkoa rakentamassa.
Suomessa pitäisi olla jonkinlainen välimuoto. Pappeja on meillä liian vähän suhteessa jäsenmäärään, mikä johtuu yksinomaan kirkkollisveroon turvaamisesta henkilöstökuluissa. Jos seurakuntalaiset edes voisivat antaa ekstrarahaa ylimääräisen papin palkkaamiseen, uskon että voitaisin palkata paljonkin nuoria työttömiä teologian maistereita tai pappeja (kuten minä). Noin ainakin periaatteessa. Näissä olosuhteissa uuden viran perustaminen on kuitenkin erittäin vaikeaa, jollei mahdotonta.