|
To 17. Toukokuuta 2012
|
|
Kettunen suomii teologiaa häpeän unohtamisesta Johannes Ijäs
21.02.2012 17:00
Kettunen puhui tänään Karjalan teologisen seuran, Itä-Suomen yliopiston ja Kuopion ja Mikkelin hiippakuntien Joensuussa järjestämässä Jumala-symposiumissa. - Ongelma on monesti siinä, että niin teologinen kuin uskonnollinenkin perinne on keskittynyt ihmisen syyllisyyskysymyksen kohtaamiseen. Tällöin häpeä ja kelpaamattomuus ovat jääneet syrjään. Hengellinen kelpaamattomuus voi tulla esille muun muassa silloin, kun ihminen rukoilee ja pyytää apua, mutta hänen avunpyyntöihinsä ei kuulu vastausta. Tällöin hän joutuu kohtaamaan vaikenevan Jumalan. Hän kokee, ettei hän ole sen arvoinen, että Jumala ottaisi hänen pyyntönsä huomioon, Kettunen sanoi. Toinen kelpaamattoman ihmisen kokemus on, että Jumala on autoritaarinen ja vaatii ehdotonta tottelemista. Uskonnollinen yhteisö, jossa on tällainen jumalakuva voi toisaalta tarjota turvaa, mutta olla samalla myös julma. Kolmantena jumalakuvan piirteenä Kettunen mainitsi ankaran ja pelottavan Jumalan, joka vaatii ihmiseltä aina enemmän. Kettusen mielestä uskonnollisen yhteisön ja Jumalan kokeminen ovat monesti identtisiä. Jos ihminen ei koe tulevansa hyväksytyksi yhteisössä, hän tulkitsee helposti, ettei hän kelpaa myöskään Jumalalle. Hengellistä kelpaamattomuutta kokevalla on Kettusen mukaan kolme tapaa reagoida. Ensinnä hän voi paeta ja piiloutua. Ihminen pelkää, että toiset ja Jumala näkevät hänen koko raadollisen todellisuutensa. Toinen tapa on kelvollisuuden tavoittelu: rukoile enemmän, lue enemmän Raamattua! Ihminen voi yrittää kelvata Jumalalle ja yhteisölleen myös korkean moraalin avulla. Tällöin erityisesti seksuaalimoraali on keskeisessä asemassa. Kolmantena selviytymiskeinona on kokemus armosta: Olen kelpaava ja riittävä. - Tässä on koko uskon salaisuus. Ihminen on riittävä, ei omien tekojensa, ei oman hengellisyytensä vaan Kristuksen ansiosta. Tämä tiivistyy ristin ryövärin huokaukseen ”Muista minua!” ja Jeesuksen vastaukseen kelpaamattomalle: ”Olet minun kanssani paratiisissa.” Kettunen kysyi, onko aikamme olennaisempi kysymys, mistä löydän armollisen Jumalan vai onko Jumalaa olemassa. Ankaran Jumalan vaikutuspiirissä ihminen voi olla lopen uupunut uskonnolliseen yrittämiseen. - Tätä tuskaa ei voida poistaa anteeksiantamuksella vaan ihmisen vastaanottamisella ja hyväksymisellä. Armon paradoksi on siinä, että ihminen kokee tulevansa hyväksytyksi juuri silloin, kun hän ei pidä itseään hyväksymisen arvoisena. Mikäli ihminen ei vapaudu ankaran Jumalan kahleista ja koe armon todellisuutta, hän voi lopen uupuneena ajautua ulos koko uskosta. Siinä ei välttämättä ole kysymys ateismista, vaan elämän selviytymiskamppailusta: Kun vaativalle Jumalalle ei riitä eikä kelpaa, hän jaksaa paremmin, kun jättää koko Jumalan ”pois laskuista”. Kristillisen uskon ja kirkon ydinkysymys on, onnistuvatko ihmiset kohtaamaan armollisen ja rakastavan Jumalan. Selaa artikkeleitaSelaa arkistoaJaa uutinen    Viikon luetuimmat
Kuukauden luetuimmat
Tuoreimmat uutiset
|
Kirjaudu |
Itä-Suomen yliopiston käytännöllisen teologian professorin Paavo Kettusen mukaan tämän päivän ihmisen keskeisin kysymys suhteessa Jumalaan ei ole syyllisyys vaan häpeä. Ihminen ei niinkään kysy, mitä pahaa hän on tehnyt, vaan kelpaako hän.
| Hietalahdenranta 13 PL 279, 00181 HELSINKI Puhelinvaihde 0207 54 2000 |
Sähköpostit:
etunimi.sukunimi@kotimaa.fi |
Yhteystiedot Käyttöehdot Rekisteriseloste |
© Kotimaa 2012 |
Sitten on vielä häpeän ja syyllisyyden kierre. Ihminen saattaa kokea syyllisyyttä siitä, että kokee häpeää jne. Ja yltiömäisessä ääriaatteellisessa ilmapiirissä ihminen saattaa tosiaan hävetä sellaistakin, mihin hän ei edes itse ole mitenkään pystynyt vaikuttamaan.
Vähän ongelmalliselta tuntuu ajatus siitä, että kr-uskon viesti on armo, jonka nojalla kelpaat. Meitä on nimittäin paljon, joilla ei ole sen kummempia itsetunto-ongelmia tai muutakaan kelpaamisproblematiikkaa. Munataan kyllä, mutta tajutaan, että tätä on ihmisyys. No hätä.
Jos kr-uskon painopiste siirtyy syyllisyyspuolelta terapeuttisempaan kelpaamissektoriin, tuleeko se sen paremmin relevantiksi?
Hyvä on, mutta pitääkö uskoa myös jotenkin niin, että Jeesus on Jumala? Eikö tässä vaadita nykyajan ihmiseltä sellaista johon hän ei voi kertakaikkiaan uskoa.
Eikö tätä armoa voisi ajatella laveammin niin, että jokainen ihminen saa armon yksin Jumalan tähden vaikka hän ei uskoisikaan Jumalaan.
PS: Hauskin/surkuhupaisin/surettavin piirre tämän sivuston kommenttiosiossa on kun ihmiset vakavissaan/huviksensa etsivät aina jotakin kielteistä/pyrkivät negatoimaan uutisen asiasisältöjä. Kriittistä lähestymistapaa äärimmilleen vietynä!
Uskovan elämä on kuitenkin jännitteistä. Hänen pitää koko ajan opetella se, että laki on hyvä ja on oikein tehdä lain mukaan, mutta sillä ei kelpaa Jumalalle. Ihmisen vanhaa ihmistä pitää kuolettaa lain mahdottomuuden edessä, että armo yhä runsaampana kelpaisi..
Uuden ihmisen, armahdetun, tulee kasvaa, mutta se voi vain kasvaa sitä mukaa kuin vanha kuoleentuu.
Ja uusi ihminen mielellään tekee Jumalan tahdon, ei pakosta eikä pelosta, vaan rakkaudesta Jeesukseen.
Eipä löydy käytännössä helppoa tietä olla uskova eikä ole helppoa tietä kasvaa kristittynä.
Kyllä se on kaita tie. Eikä sitä suoraan kirjoista kaavana opi vaan käytännössä eläen Jumalan Sanasta.
Vai vaatiiko armo ihmiseltä jotain?
Itse olen ollut toivottu ja rakastettu sekä maallisten vanhempieni että Taivaallisen Isäni silmissä, ja minun kesti kauan ymmärtää, mistä tässä on oikein on kyse. Pikkuhiljaa se on avautunut, kun olen kuullut itseäni 10 v vanhempien elämäntarinoita, identiteettikehitystä ja jumalakuvan muodostusta.
Ei ole kyse onnistumisesta.
Ristin Johanneksen mukaan jotkut uskovat Jumala vie sellaiseen niin rankkaan autiomaahan "hengen yöhön" että ihminen EI yksinkertaisesti PYSTY uskomaan että juuri hän on pelastunut ja että Jumala voisi olla armollinen hänelle. Tässä tilassa saattaa jotakin auttaa se tieto (vaikkei voisi tunteen tasolla uskoa) että tällaisia kausia voi tulla ja mennä ja niillä on tarkoituksensa.
Bror Osvaldin kysymys on oivaltava ja looginen. Mutta on kai otettava huomioon sekin mahdollisuus, että ihminen kieltäytyy armosta. Ei halua sitä. Eikö silloin "armon kohteeksi joutuminen" sodi ihmisen vapautta vastaan? Kaikki eivät halua taivaaseen. Näin on moni filosofi todennut. Ei kai heitä sinne väkisin viedä? Vai merkitseekö lause "kaikki pääsevät taivaaseen" samaa kuin "kaikki joutuvat taivaaseen"?