Arffman on muuten kirjoittanut tosi mielenkiintoisen kirjan nimeltään Auttamisen vallankumous, jossa käydään läpi hyvin yksityiskohtaisesti mitä noissa 1500-luvun kylissä ja kaupungeissa alkoi tapahtua ja miksi. Se on hiukan kuin seikkailukirja. Suosittelen. Jopa minä jaksoin lukea ihan pötköön, vaikka yleensä kirkkohistorian kirjat eivät pysy kädessäni.

Kiitti kirjavinkistä!

Anne Mikkola kirjoitti: "Niin vielä mietin, että tässä siis alkulähtökohtia hyvinvointivaltiolle Suomessakin, sillä tuoltahan ne ajatukset juontanevat. "

Suomalaisilla systemaattisen teologian Luther-tutkijoilla on ollut taipumusta hypätä suoraan 1500-luvulta 1900-luvulle ja väittää, että pohjoismainen hyvinvointivaltio kasvoi suoraan reformaatioajan sosiaalietiikasta ja -politiikasta, kaupunkien kassojen ideasta ym.

Jos olen ymmärtänyt oikein, niin kirkkohistorian professori Kaarlo Arffmannin tutkimuksen yhtenä alkuperäisenä motivoivana tekijänä oli vastata kriittisesti Luther-systemaatikkojen historiattomiin väitteisiin historiatietoisella ja historian faktoihin kiinnittyvällä tutkimuksella.

Arffmanhan väittää, että reformaatio tuhosi aiemmat keskiaikaiset auttamisjärjestelmät eikä kyennet synnyttämään Lutherin odotusten mukaista spontaania ja iloista auttamista vaan palasi nopeasti kirkkokurimenetelmään.

Stooria voisi täydentää pietismillä, joka yritti hakea hengellistä uudistusta luterilaisen ortodoksian sisäpuolelle keskiajan mystiikasta ja reformoidusta hurskaudesta, koska ortodoksian ajan kirkkokurimenetelmäkään ei tuottanut toivottuja sosiaalisia tuloksia.

Ja jos katsotaan, miten yhteiskuntatieteilijät selittävät pohjoista hyvinvointivaltiota, niin eipä niissä juuri refomaatiota mainita. Ehkäpä pitäisi mainita ja ne maininnat olisivat paljon kompleksisempia kuin Luther-systemaatikoiden viittaukset suoraan 1500-luvulle.

Luterilaisuus ja luterilainen käsitys ihmisen pelastuksen ja auttamisen suhteesta on epäilemättä vaikuttanut epäsuorasti siihen eetokseen, josta pohjoismaisen hyvinvointivaltion omalaatuisuus 1900-luvulla nousi.

Sillehän on tyypillistä universalismi. Kaikilta kansalaisilta kerätään paljon veroja. Kaikille tarjotaan paljon verovaroin kustannettuja palveluja ja etuuksia. Tarveharkinta pyritään minimoimaan.

Universalismi katkaisee auttajan ja autettavn henkilökohtaisen riippuvuuden ja minimoin tarveharkintaan liittyvän - usein kalliin - kontrollin. Universalismissa huono-osaisellekin jää paljon persoonallisen elämän vapautta ja vastuuta. Auttajakaan ei saa auttamisestaan mitään julkista ansiota. Auttaminen toteutuu verhon takaa. Tämä on luterilaista eetosta ja nousee luontevasti luterilaisesta pelastuskäsityksestä: ihminen pelastuu yksin Jumalan armosta eikä omista teoista ja ansioista. Maallisessa regimentissa auttamista ei jätetä kuitenkaan yksilöllisen spontaaniuden varaan, vaan siinä rakkautta totetutetaan myös juridisin pakkokeinoin, joita säädellään demokraattisen poliittisen järjestelmän kautta. Yksilöt kokoontuvat yhteen pakottamaan toinen toisiaan yhteisen hyvän saavuttamiseksi. Hyvän tekemistä ei motivoida auttajan pyyteillä vaan autettavan tarpeilla.

Joissakin tapauksissa universalistinen sosiaalipolittiikka johtaa passivoitumiseen, mitä onkin pidetty byrokratisoitumisen ja juridisoitumisen (paljon lajeja ja säädöksiä) ohella pohjoismaisten hyvinvointiyhteiskuntien suurimpana ongelmana, joka on ollut yksi sosiaalipolitiikan pääaiheista 1980-luvulta ja erityisesti 1990-luvun lamasta lähtien.

Universalistista mallia on pidetty liian monimutkaisena, raskaana, kalliina ja tehottomana, mutta vertailututkimusten tulokset ovat tuottaneet oletusten vastaisiakin tuloksia. Universalismi onkin yllättävän tehokas malli, koska siinä on vähän transaktiokustannuksia.

Mm. paavi on kritisoinut universalismia kanasalaisten passivoitumisesta ja auttamisen ammattimaisuudesta johtuvasta keskinäisen solidaarisuuden tuhoutumisesta.

Tarveharkinta ja autettavan riippuvuus auttajasta onkin tyypillistä hyväntekeväisyyttä ja persoonallista suhdetta korostaville auttamismalleille, joita esim. roomalaiskatolinen sosiaalietiikka ja yhdysvaltalainen (yleisprotestanttinen) sosiaalipolitiikka ovat suosineet.

Roomalaiskatolista sosiaalietiikkaa on strukturoinut mms. lähipäätös- eli subsidiariteettiperiaate, jota korostettiin takavuosian myös EU:n päätöksenteossa.