Analyysi: Hyvittelymielessä luotu lehtorinvirka olisi pitänyt lakkauttaa jo ajat sitten

Risti Pihtiputaan kirkossa

Turussa istuntokautensa tässä kuussa päättänyt kirkolliskokous heitti kepeät mullat rakkaalle diakonaattiuudistukselleen. Pitkään kaivattu uusi hengellinen vihkimysvirka ei taaskaan toteutunut.

Taustalla on ajatus niin sanotusta kolmisäikeisestä virasta, johon kuuluvat papin virka, piispan virka ja diakonivirka. Viimeksi mainittuun voisivat kuulua eri työntekijäryhmät, joiden toimenkuvaan kuuluvat hengelliset asiat ja opetus. Vihkimystä tarvitaan ammatti-identiteetin ja työn roolituksen vuoksi. Vihkimys antaa hyväksynnän ja valtuutuksen eli arvostusta ja arvovaltaa.

Diakonaatti on kirkon itseymmärryksen ja sisäkehän kannalta tärkeä asia. Merkityksen selittäminen ulkokehälle on haasteellista.

***

Tohinan keskellä on unohtunut, että todellisuudessa kirkossa on kolmas hengellinen vihkimysvirka, lehtoraatti.

Lehtoreita on työelämässä enää kourallinen. Viimeksi kuluneen vuoden aikana heitä kuitenkin vihittiin kaksi, molemmat Helsingin hiippakuntaan. Kumpikin työskentelee järjestössä, samoin kuin Espoon hiippakunnassa vuonna 2015 vihitty lehtori.

Helsingin piispa Teemu Laajasalo sanoi viime vuonna Kotimaa24:n uutisessa, että "lehtorin virka on yksi vaihtoehto tehdä työtä ja toteuttaa kutsumusta kirkon sisällä kirkon järjestyksen mukaan".

Kirkkohallituksen Aamenesta öylättiin -sanastosivulla kerrotaan, että lehtori on "luterilaisen seurakunnan palveluksessa oleva naisteologi, joka ei ole saanut [tai halunnut] pappisvihkimystä". Jotain koko käsitteen epämääräisyydestä kertoo se, että kirkkolakia on 2010 muutettu niin, että lehtori voi olla myös mies, mutta kirkon sivuilla on edelleen vanha määritelmä.

Sikäli määritelmä on oikea, että yhtään miestä ei tiettävästi ole vihitty lehtoriksi ja tuskin vihitäänkään.

Kirkkolaissa todetaan: "Lehtorin tehtävänä on hoitaa seurakunnassa kristillistä kasvatus-, opetus- ja sielunhoitotyötä sekä osallistua muuhun seurakuntatyöhön." Lehtori on maallikko, vaikka monessa kohdin hänen vihkimyksessä saamansa kirkollinen erityisyys rinnastuu pappeihin – virkapukua ja äänioikeutta myöten.

Historiallisesti lehtoriksi vihkiminen on lohdutustoimi. Koska kirkolliskokouksessa naispappeus ei edennyt, se perusti 1963 hyvittelymielessä naisille oman seurakuntaviran. Vastaavaa opetusvirkaa ei ollut muissa kirkoissa.

Vuonna 1978 – kun naispappeus ei Suomen Siionissa edelleenkään tullut kysymykseen – lehtori sai lisää tehtävää eli oikeuden saarnata kirkkoherran luvalla, avustaa pappia ehtoollisenjaossa ja konfirmoida. Vihkimysvirka lehtorista tuli kirkkokäsikirjauudistuksen myötä 1984.

Pappisvirka avattiin naisille 1986 ja ensimmäiset naiset vihittiin papiksi 1988. Useimmista seurakuntalehtoreista tuli pappeja. Seurakunnissa on historiallisena jäänteenä enää muutama lehtorinvirka. Nykyisessä taloudellisessa tilanteessa ei ole mieltä palkata lehtoria seurakuntaan – lehtorit eivät voi hoitaa papillisia tehtäviä laajasti eivätkä näin ollen ole riittävän monikäyttöisiä.

***

Miksi piispat ja tuomiokapitulit sitten yhä ylläpitävät lehtorien vihkimistä? Ehkä siksi, että laillista estettä vihkimiselle ei ole. Järjellisiä esteitä olisi.

Lehtoreita vihkimällä kapitulit ylläpitävät naispappeuden vastaista ja lievästi sanottuna hämärää virkateologiaa ja -rakennetta. Jokainen uusi lehtorinvihkimys aiheuttaa kirkon konservatiiveissa ja erityisesti naispappeuteen kielteisesti suhtautuvissa ilonkiljahduksia ja somepöhinää. Lehtoraatista on tullut kristillisten järjestöjen oma "perinteisen virkanäkemyksen" mukainen vihkimysvirka.

On hämmentävää, että viimeisimmässä, äskettäin kaatuneessa diakonaattiuudistuksessa ei taidettu puhua halaistua sanaa lehtorinvihkimyksestä. Ikään kuin asia olisi unohtunut, koska sen merkitys on niin olematon. Tämä kertoo kirkon hallinnollisen kehittämisen hämmennyksestä. Kokonaisuus ei ole kenenkään hyppysissä.

Ehkä taustalla on ujohko teologinen itseymmärrys siitä, ettei lehtori sittenkään ole oikea hengellinen vihkimysvirka. Lehtori pysyy maallikkona teologisesti, vaikka toiminnallisesti hän on melkein pappi. Diakonaattiin vihityt sen sijaan tunnustettaisiin myös ekumeenisissa yhteyksissä.

Lehtorinvirka olisi pitänyt lakkauttaa jo ajat sitten. Mutta ei: kirkko on perinneuskollinen yhteisö, joka raahaa mukanaan kaikkea takavuosikymmenille ja -sadoille kuuluvaa toiminnallisuutta ja symboliikkaa. Kerran päätettyä on vaikea perua, koska ajatellaan, että päätökseen on liittynyt aina jokin Jumalan tahdon mukainen viisauden elementti.

Vakavaa puhetta lehtorin viran kehittämisestä ei kirkon päätöksentekoelimissä tiettävästä juuri nyt ole. Lehtoraatti on oman onnensa ja satunnaisten vihkimysten varassa.

***

Diakonaatti nousee varmasti haudastaan taas lähivuosina. Silloin on selvitettävä myös diakonaatin suhde lehtorinvirkaan.

Nykyinen arkkipiispa Tapio Luoma kommentoi asiaa Kotimaalle marraskuussa 2017 toimiessaan Espoon piispana. Hän sanoi, että lehtorinviran kehittämistä tärkeämpää olisi löytää ratkaisu kirkkoa vuosikymmeniä painaneeseen diakonaattikysymykseen. Luoma kuitenkin arveli, että uuden erityisen vihkimysviran perustamisen myötä kirkko voisi löytää uudelleen myös lehtoraatin.

Facebookissa levisi taannoin "tieto", että Mikkelin piispa Seppo Häkkinen olisi antanut lehtorin oikeudet pappeudestaan luopuneelle naispuoliselle papille. Kysyttäessä Häkkinen toteaa, että kyse on "hevosmiesten tietotoimistosta" ja muistelee, että pappeuden muuttaminen lehtorin viraksi olisi tapahtunut hänen edeltäjänsä Voitto Huotarin (piispana 1993–2009) aikana.

Huotari vahvistaa tapahtuneen. Pappeudesta luopunutta ei vihitty lehtoriksi, vaan hänet ikään kuin siirrettiin pappeuden kategoriasta lehtoriuden kategoriaan ja pidettiin näin kapitulin kaitsennassa.

***

Seppo Häkkinen pohtii pyydettäessä lehtorikysymystä muutenkin. Hän näkee lehtorinviralle tulevaisuudessa kolme vaihtoehtoa. Ensiksi viran voi antaa olla entisellään. Toiseksi se voidaan lakkauttaa. Kolmas vaihtoehto on, että sitä kehitetään ja se otetaan mukaan pohdintoihin, kun diakonaattia aletaan taas rakentaa.

Ensimmäinen vaihtoehto on itsestäänselvyys ja helpoin. Kirkkolaki on juuri kodifioitu ja se on jo eduskunnan käsittelyssä. Toinen vaihtoehto aiheuttaisi toimenpiteitä kirkkolain muuttamiseksi, mikä on raskas ja pitkä tie.

Entä sitten kolmas vaihtoehto? Häkkinen näkee, että nykyisellään sukupuolineutraalin lehtorin viran tehtäväkuva on varsin käyttökelpoinen ja monipuolinen. Seurakunnat laativat tehtäviltään yhä laaja-alaisempia virkoja. Häkkinen kysyy, voisiko lehtori olla tässä tilanteessa mahdollisuus, joka tarjoaisi seurakunnille ja järjestöille jotain uutta ja niiden kaipaamaa.

Häkkinen sanoo, ettei hänellä ole asiaan selkeää kantaa. Kysymystä kannattaisi kuitenkin pohtia. Samalla Häkkinen arvioi, että pohdintaan tuskin aivan heti lähdetään – ellei sitten osana diakonaattia.

Paineet diakonaatin luomiseen ovatkin kovat. Diakonaatti edellyttää Häkkisen mukaan teologisen työskentelyn lisäksi kirkon henkilöstö- ja virkarakenteen laaja-alaista selvittämistä, koska taloudelliset realiteetit pakottavat kirkkoa henkilöstömuutoksiin.

***

Jälkikirjoitus:

Tämä kirjoitus ei ole suunnattu lehtoreiksi jo vihittyjä tai tulevaisuudessa vihittäviä naisia (tai miehiä) vastaan. Yksilöt toimivat kirkon virallisten pykälien mukaan, kuten pitääkin. Kirjoituksessa on kyse erään historiallisessa tilanteessa syntyneen virkarakennepalikan kriittisestä tarkastelusta.

Oikaisu 21.11.2019 kello 10.17. Selkeytetty tietoa siitä, että lehtorin virka perustettiin 1963 mutta lehtoriksi vihkiminen tuli kirkkokäsikirjaan vasta 1984.

Kuva: Olli Seppälä

Lue myös:

Piispa Laajasalo vihkii jälleen lehtorin Lähetysyhdistys Kylväjän työhön

Piispa Laajasalo vihki lehtorin lähetysjärjestön tehtäviin – "Yksi vaihtoehto toteuttaa kutsumusta"

Naisteologeille perustettu virka hiipuu – Tiina Karlsson on yksi viimeisistä lehtoreista

Lehtoreita on seurakunnissa enää kourallinen

***

Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.

Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.