Analyysi: Tasapainoilu viestinnän ja journalismin välillä on sisäänrakennettu kirkolliseen mediaan

Pressikortti ja nauhuri

Facebookissa, tuossa ajatustenvaihdon Tonavassa, käytiin erään päivityksen alla keskusteltu ”kristillisen median” sijoittumisesta kirkolliselle, ulkokirkolliselle ja hörhökehälle. Keskustelun lähtökohtana oli kaavio, jossa eri mediat ja lehdet oli laitettu eri kohtiin sen mukaan, kuinka lähellä ne olivat kirkon sanomallista ydintä.

No, kaavion lähtökohdista voi olla monta mieltä. Esitin keskustelussa toisen lähestymistavan. Medioita voidaan tarkastella kirkollisessa ympäristössä sen perusteella, ovatko ne viestintää vai journalismia. Tämä "vastakkainasettelu" on ainakin viimeiset kolme vuosikymmentä ollut tasaisin väliajoin kirkollisen viestintä- ja toimittajaväen keskuudessa intohimoja herättävä puheenaihe.

Esittämässäni näkökulmassa seurakuntien omistamat ja rahoittamat mediat ovat lähtökohtaisesti viestintää, vaikka käyttävätkin journalismia ja sen muotoja uskottavuuden rakentamiseen. Tässä ei sinänsä ole mitään pahaa, päinvastoin.

***

Varsinkin seurakuntalehdet ovat vahvasti sidoksissa viestinnälliseen näkökulmaan. Niiden rahat tulevat viestintään tarkoitetusta potista. Seurakunnan rahoittama media on luomassa kuvaa sitä rahoittavasta yhteisöstä ja sen tarkoituksesta – hyvä niin, sillä miten voisi muuten ollakaan.

Seinäjoen seurakunnan Lakeuden Risti -lehden päätoimittaja ja viestintäjohtaja Leena Hautala sanoi vuonna 2013 Kotimaan haastattelussa, että lehden tekijöillä on journalistinen vapaus ideoida, tehdä juttuja ja etsiä haastateltavia.

”Mutta kun seurakunta maksaa ja lähettää lehden, yksityisajattelulle ja irrottelulle ei varsinaisesti ole sijaa”, Hautala sanoi.

Samassa haastattelussa Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymän tiedotuspäällikkö ja silloisen Kirkko ja me -lehden (nykyisin Lilja) päätoimittaja Paula Heino arvioi, että varsinkin isompien kaupunkien seurakuntalehtien tilanne on journalistisesti hyvä ja itsenäinen. Pienissä seurakunnissa lehti sen sijaan saattaa olla tiukemmin valjastettu pelkästään tiedottamiseen.

Oiva esimerkki viestinnän ja journalismin tasapainoilusta ja toisaalta omistussuhteiden merkityksestä ja kehittymisestä kirkon kentässä on Kirkko ja kaupunki. Yleisesti seurakunnat tekivät lehtensä aina 1990-luvulle asti itse, poikkeuksina ehkä vain Espoon ja Kauniaisten Seurakuntasanomat ja Kyrkpressen.

***

Kirkko ja kaupunkia (alun perin Helsingin kirkkosanomia) tehtiin vuoteen 1986 asti seurakuntien tiedotustoimistossa. Sitten lehdenteko ulkoistettiin Sanoma Oy:n tytäryhtiölle Sanomaprintille ja sen Yritysjulkaisut-yksikölle. Näin haluttiin korostaa lehden itsenäisyyttä ja uskottavuutta. Seurakuntayhtymä oli julkaisija, Sanomaprint kustantaja.

Ajatus juoksi jotenkin niin, että jos lehteä tehdään seurakuntien palkkalistoilla ja samassa toimistossa kuin muutakin viestintää (tai tiedottamista, kuten takavuosina oli tapana ajatella), lehden uskottavuus ei ollut paras mahdollinen. Kriittisyydestä puhumattakaan. Toimitukselle haluttiin journalistista vapautta, mutta myös lehdenteon osaamista.

Tosin vuoden 1986 muutokseen vaikuttivat myös taloudelliset, postin jakelusta johtuvat ja verotukselliset seikat, jotka seuraavan parin vuosikymmenen ajan mylläsivät seurakuntalehtikenttää. Kustantajat vaihtuivat monen otteeseen. Oli kannattavampaa ja fiksumpaa ulkoistaa kuin tehdä itse.

Nyt tuulet ovat osin kääntyneet. Vuoden 2017 alusta Kirkko ja kaupunki muuttui uudenlaiseksi pääkaupunkiseudun seurakuntien yhteiseksi mediaksi ja sen henkilökunta liittyi kokonaisuudessaan takaisin seurakuntien (Helsingin yhtymän) muonavahvuuteen.

Kiertomatka ulkoistukseen tuotti myös tulosta. Osaamista tarttui, lehti nosti tasoaan ja saavutti varsin itsenäisen journalistisen aseman. Kiitos tätä kuuluu tiedotuspäällikkö, päätoimittaja Juhani Simojoelle. Hän muisteli 2012 Kirkko ja kaupungin haastattelussa olleensa 1980-luvun puolivälissä tyytymätön lehteensä:

"Näin, että viestinnän koventuneessa kilpailussa ei pärjätä amatöörimäisin ottein. Halusin saada lehden miljööseen, jossa on lehdenteon ammattitaito. En myöskään pitänyt seurakuntayhtymän tehtävänä myydä ilmoituksia ja tehdä painosopimuksia."

Simojoen jälkeen 1990-luvun alussa ruoriin tuli tänä vuonna Helsingin seurakuntayhtymän viestintäjohtajan paikalta eläkkeelle jäävä Seppo Simola. Hänen aikanaan Kirkko ja kaupungin itsenäinen asema vahvistui entisestään.

Simola linjasi edellä lainatussa Kotimaan artikkelissa varsin omintakeisesti journalistisen vapauden ja julkaisijan intressin ristiriidan toteamalla, että ei harrasta pääkirjoituksissaan yksityisajattelua.

”Pääkirjoitukset nousevat kaikupohjasta, jonka kohtaan helsinkiläisten seurakuntalaisten mielissä. Kyse on aina yhdestä näkökulmasta, sillä pääkirjoitukseen ei voi laittaa kaikkia näkökulmia yhtä aikaa", Simola sanoi. Hän tarkoitti, että hän puhuu ikään kuin kansan eli kirkollisveronmaksajan äänellä, ei yhtymän satraappien tai seurakuntien sisäpiirien.

Uutta Kirkko ja kaupunki -mediaa voikin pitää pitkälti Simolan visioinnin ja sitkeyden tuloksena. Hän jopa unelmoi Kirkko ja kaupungista koko kirkon Ylenä, mikä rahoituksen puolesta sopiikin. Kirkko ja kaupunki on verovaroin tehty ja osoitteellisesti jaettu jäsenlehti ja ilmainen media (lehti, verkko, Jouluradio). Sen julkaiseminen ja journalistisen riippumattomuuden korostaminen on seurakuntien itseymmärryksen mukaista, ainakin toistaiseksi.

Sanottakoon sekin, että isossa kuvassa merkittävää uudessa Kirkko ja kaupungissa on pääkaupunkiseudun seurakuntien yhteistyö, joka vihdoin toteutui vuosikymmenten jahkailun jälkeen. Yhteinen radiotoiminta oli siitä esimakua, samoin osallistuminen alkuvaiheessa Kotimaa24:n rahoitukseen.

***

Rehellisyyden nimissä on todettava, että täydellisestä journalistisesta vapaudesta pääsee nauttimaan tuskin kukaan. Syinä ovat itse kunkin median tarkoitus ja sen toteuttamisen käytännöt, taloudelliset intressit ja rajoitteet.

Journalismi on valintojen tekemistä. Kaikesta kiinnostavasta ei voi tehdä juttuja tai uutisia, koska ei ole riittävästi henkilökuntaa eli aikaa ja rahaa. Eikä sen puoleen syytäkään.

Seurakuntien rahoittamilla, kuten myös muilla kirkkoa lähellä olevilla medioilla, on kullakin omat tehtävänsä. Kenenkään muskelit eivät riittää kaikkeen, eivät enää. On pakko fokusoitua.

Käytännössä tasapainoilua viestinnän ja journalismin välillä tulee aina olemaan, ja asetelma on sisäänrakennettu kirkolliseen mediaan. Liittyminen kirkon tarkoitukseen ja kristinuskon sanomaan pitävät siitä huolen.

Kirkkoa lähellä olevan median journalismi on uskontojournalismia. Ja mediasta riippuen paino voi olla jommallakummalla sanalla.

Kuva: Olli Seppälä

Lue myös:

Pääkirjoitus: Kirkolla on monta viestijää, mutta ne tekevät niukasti yhteistyötä