Arvio: Diakoninen näytelmä pakottaa kuulemaan senkin, mitä ei haluaisi

Teatteriryhmä Ranta Ensemble ensi-illan jälkeen. Kuva: Emilia Karhu

Eilen keskiviikkona Tampereella ensi-iltansa saanut diakoninen näytelmä Sanovat sitä sattumaksi antaa ravistelevalla ja ahdistavallakin tavalla äänen päihteiden väärinkäyttäjille, mielenterveysongelmaisille, kivuista ja rasismista kärsiville, vangeille, syrjäytymisvaarassa oleville nuorille ja kaikille niille, joiden ohi ja yli suomalaisessa yhteiskunnassa puhutaan.

Näytelmän tekeminen oli pitkä ja erikoinen projekti. Sitä valmisteltiin kaksi vuotta yhteistyössä useiden pirkanmaalaisten seurakuntien diakoniatyön kanssa.

Erilaisille diakonian suljetuille vertaistukiryhmille ja Kylmäkosken vankilan vangeille järjestettiin syksystä 2018 alkaen tarinateatterityöpajoja. Osallistujat saivat kertoa kokemuksiaan, joista näyttelijät sitten improvisoivat oman versionsa. Lopuksi tarinan kertoja pohti, miltä tuntui jakaa oma, joskus kipeäkin kertomus ja nähdä se näyttelijöiden tulkitsemana.

Näytelmän käsikirjoittaja Nina-Mari Niskanen teki käsin muistiinpanoja jokaisesta sessiosta. Näytelmän diakoni-tuottaja Sirpa Ahola kertoo, että työpajoissa itkettiin ja naurettiin. Liikkeelle lähdettiin usein hauskoista ja koomisista tilanteista, ja luottamuksen kasvaessa tarinat sukelsivat syvyyksiin.

Käsikirjoittaja Niskanen sekä ohjaaja ja lavastaja Anne Karema olivat saaneet vangittua lopulliseen näytelmään uskottavasti ja vahvasti diakonia-asiakkaiden oman äänen.

***

Näytelmässä kuultiin lukuisia eri tarinoita viiden näyttelijän välittämänä. Vaikka ihmiskohtaloiden mosaiikki oli melkoinen, jokaisen tarinan äärelle pysähdyttiin eikä kiireen tuntua ollut. Katsoja pysyi kärryillä ja ehti eläytyä jokaiseen ihmiskohtaloon.

Näyttelijät eläytyivät rooleihinsa syvästi, ja tunnetilat välittyivät. Näin korona-aikaan huomasin välillä vetäytyväni hieman taaksepäin, kun näyttelijä hiki valuen ja äänekkäästi huutaen tuli lähelle. Turvallisuudesta oli kuitenkin huolehdittu viimeisen päälle, eikä ensimmäiseen näytökseen päässyt yleisöä kuin 20 henkeä.

Koko idean äiti on teatterityöpajoja yhdessä Anne Kareman kanssa vetänyt ja lopullisessa näytelmässä yhtenä viidestä näyttelijästä esiintyvä Moona Ranta. Hänen roolisuorituksensa oli vaikuttava. Tulkinnassa ei ollut mitään yliampuvaa, mutta hänen läsnäolonsa lavalla eri rooleissa meni ihon alle.

Katsojana penkissä oli vaikea olla, kun hän esiintyi nuorena, jonka äiti ei pystynyt kohtaamaan eikä ymmärtämään tytön ahdistusta ja lamaantunutta kyvyttömyyttä saada mitään aikaan, koska äidin itsensä oli ollut aina pakko selvitä. Myös maahanmuuttajaperheen rasistista kohtelua kuvatessaan Ranta oli niin vakuuttava, että kuvittelin hänen puhuvan omista kokemuksistaan.

Kaikki muutkin roolisuoritukset olivat upeita. Mikko Leinon haavanlehtimäinen herkkyys, Kati Mykkäsen uskomattoman raju eläytyminen, Eeva Simolan valovoimainen katse ja kiehtova liikekieli sekä Marko Tuupaisen upea lauluääni ja rytmitaju muodostivat yhdessä toimivan ja vakuuttavan kokonaisuuden.

Erityisen vahvasti jäi mieleen, miten ylimieliseksi, holhoavan alentuneeksi ja kohtaamiskyvyttömäksi moni diakonia-asiakas on kokenut terveydenhuollon henkilökunnan.

Lääkäri naputtelee tietokonettaan selkä potilaaseen päin, vaikka tämä huutaisi kaikin tavoin: katso minua! Ja jos sinulla on papereissa merkintä huumeiden käytöstä tai alkoholiongelmasta, ei kukaan enää kuule tai auta peukalon murtuessa. Ylhäältä päin on helppo lässyttää näennäisen empaattisesti, kuinka meillä kaikilla on joskus vaikeaa.

Vaikuttava on myös kohtaus, jossa muut näyttelijät pitävät käsiään siunaten yhden pään päällä ja lukevat väliin yhteen äänen katkelmia kasterukouksesta. Henkilö itse kertoo ongelmistaan, ja jännite on raju.

***

Näytelmän puvustus ja lavastus oli minimaistinen mutta toimiva. Viittä tuolia käytettiin esityksen aikana monipuolisesti, myös rytmisoittimina. Jussi Lukácsen sävellykset ja sanoitukset palvelivat kokonaisuutta hienosti. Niissäkin keskiössä oli kunkin ihmisen tarina.

Ensi vuoden puolella näytelmää lähdetään esittämään eri puolille Suomea. Siitä on tekeillä myös elokuvaversio, jota tehdään yhteistyössä Voionmaan opiston audiovisuaalisen alan opiskelijoiden kanssa. Elokuva-adaptaatiossa haetaan uutta ilmaisumuotoa näytelmän ja elokuvataiteen välissä. Seurakunnat voivat ostaa elokuvaa esitettäväksi erilaisille ryhmille.

Teatteriryhmä Ranta Ensemble toimii itsenäisenä produktiona Pyhän Birgitan teatteriyhdistys ry:ssä ja se on saanut avustusta produktion toteuttamiseen Kangasalan, Ylöjärven ja Lempäälän seurakunnilta sekä Tampereen seurakuntayhtymältä.

Ryhmän tavoite oli kurottaa leimojen taakse, niin että heistä tulee meitä: lapsia, vanhempia, isiä, äitejä, sisaruksia, naisia, miehiä, ihmisiä. Tavoite saavutettiin. Moniin ongelmiin ei ole helppoja ratkaisuja tai ratkaisuja lainkaan. Silti jokaisella on oikeus olla olemassa ja tulla nähdyksi.

***

Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.

Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden tai näköislehden täältä.