Arvio: ”Ilman johtajakulttia olisi kieroille paimenille huomattavasti vähemmän tilaa”

Helluntaiherätys on vaikuttanut Suomessa yli sata vuotta. Alkuaikojen syrjitystä lahkosta on tullut sisäsiisti kirkkokunta, keskusteleva ja koulutettu. Liikkeen aikuistuminen jää helposti huomaamatta, ja edelleenkin liikettä kritisoidaan ylimielisesti ja ylimalkaisesti takavuosikymmenten menosta.

Kehitys on jakanut liikettä. Toisella laidalla pohditaan sairauden sanomaa ja ristin teologiaa, toisella taas rynnitään mitä villimmän karismaattisuuden tahdissa. Uskontojen uhrien tuki ry:n puheenjohtaja Terho Miettisen ja toimittaja Raija Pellin kirjoittama teos Harhaanjohtajat – vahvassa uskossa kuvaa jälkimmäistä. Se kertoo uskonnollisuuden vääristymistä keskittyen johtajavaltaisten hengellisten ryhmien ongelmiin.

Hyvää kirjaa vaivaa muutama huono piirre, kuten yleistäminen. Tekijät ovat tiedostaneet vaaran, mutta eivät välitä siitä. ”Karismaattisista ilmiöistä kirjoitettaessa tulee tähdentää, että ne eivät ole sellaisenaan yleistettävissä koskemaan jokaista suomalaista vapaan suunnan seurakuntaa” (s. 91). Toteaminen ei kuitenkaan ole hillinnyt tekijöitä yleistämästä rankastikin. Ongelmista moititaan helluntailaisuutta, mutta tapaukset ovat lähinnä muualta. Helluntaikirkon työtä uskon tervehdyttämiseksi ei mainita.

Sen sijaan tekijät valottavat hyvin, mitä tapahtuu yhteisön ottaessa vallan yksilön minuudesta. Tapaukset ovat julkisuudesta tuttuja. Koivuniemi, Meller, Jalovaara, Koivisto, Tiainen. Vauhtia tekijät ovat hakeneet kirkkohistoriasta, vaikka kartanolaisuudella ja korpelalaisuudella ei ole oikeastaan aiheen kannalta paljonkaan annettavaa ja niiden tarinat ovat jo tuttuja. Tärkeämpää olisi ollut taustoittaa Harhaanjohtajat kansainvälisen uuskarismaattisuuden ja menestysteologian diskurssiin.

Julkisuuden kohusaarnaajat ovat saaneet tilaa myös luterilaisissa seurakunnissa. Yhteiskristillisyys on ollut usein toivotumpaa kuin ekumenia. Näyttävät kampanjat, joissa luvataan tulenpalavia herätyksiä ja Suomen nousua, ovat ulottuneet kirkkoihinkin. TV7 ja nettievankelistat ovat lisänneet vaikutusta luterilaisten kristittyjen piirissä.

Yltiökarismaattisuus vaikuttaa käsi kädessä kirkkokriittisyyden kanssa. Siellä, missä kirkkoa ja sen opetusta on syytetty liberaaliksi, ovat ihmeet ja merkit kelvanneet vähäverisen hengellisyyden vastalääkkeeksi.

TV7-kanavan vaikutusta on ollut, että yhä useamman mielessä kristillisyys on yhtä kuin uuskonservatismi ja menestysteologia. Miettisen ja Pellin vahvauskoisiksi kutsumat yhteisöt ovat ärhäköitä ja pyrkivät vaikuttamaan mediassa. Niiden tuhovoimakin on yhtenäisessä ja aukottomassa hegemoniassa. Paimenet, jotka huijaavat lampaiden rahat ja terveyden, ovat ongelma, mutta ongelma on voimakas laumakin, joka polkee heikot alleen ja lopulta sitoo paimenensakin.

Johtajakulttuuri korostaa Hengen voitelussa olevien Jumalan miesten myyttisiin mittoihin kasvavaa erinomaisuutta. Se vaikuttaa terveenkin herätyskristillisyyden yhtenä pohjavireenä. Ilman johtajakulttia olisi kieroille paimenille huomattavasti vähemmän tilaa. Merkkejä hiipumisesta ei näy, ja monet kristityt vain odottavat lupaa saada luopua arvostelukyvystään ja itsenäisyydestään.

Toinen piirre, joka johtaa ylilyönteihin, on sairaiden parantamisen suhteeton ylikorostaminen. Kun siitä kerrotaan Uudessa testamentissa, täytyy nykyisenkin kristillisyyden jäljitellä muinaista esikuvaansa. Karismaattiset johtajat pullistelevat jumalallisia voimiaan parantamisjonoilla, kaatumiskokemuksilla, lääkkeiden hylkäämisillä ja huhuilla, jotka kertovat ihmeparanemisista jossain kaukana muualla, useimmiten lähetyskentillä.

Kolmas silmiinpistävä piirre on rahan ylikorostuminen. Rahaa kertyy saarnaajille ja sitä luvataan kuulijoille. Siunaus on jotain, jonka arvon voi laskea suoraan euroissa. Ei ole sattumaa, että menestysteologian ja uuskarismaattisuuden vaikutteet tulevat angloamerikkalaisesta kulttuurista.

Yhdysvalloissa ja Britanniassa kuilu rikkaiden ja köyhien välillä on selvästi suurempi kuin muissa länsimaissa. Kulttuurissa arvostetaan kauneutta, terveyttä ja rikkautta. Nämä arvot ovat luoneet oman versionsa kristinuskosta. Suurimmalle osalle kristityistä se tuntuu ällöttävältä, mutta monet se koukuttaa.

Kokkolalaisen Patrick Tiaisen Uskon sana -seurakunnan tapaus opettaa läpinäkyvyyden tärkeyttä. Tiaisen haaksirikko kertoo pienyhteisöjen alttiudesta suorastaan rakenteelliseen valheellisuuteen. Ulospäin annettu kuva pursusi iloa, siunausta ja hengellisyyttä. Kulissin takana oli syvä ahdistus ja ristipaine. Kriittisyyden tulisi olla yksi seurakunnan peruspilareista, mutta sairaissa yhteisöissä kritiikki tukahdutetaan.

Kansankirkollisuus suosii matalan profiilin hengellisyyttä ja sen usko on välillä turhankin laimeaa. Mutta lukiessa uskossaan vahvojen yhteisöjen ongelmista saa toisen näkökulman. Maallistuneisuus ja väljyys on myös suojellut. Ei tosin aina. Uuskarismaattisuuden suosio paljastaa omien seurakuntiemme teologia-allergian. Esimerkiksi sellaisista teemoista kuin sairaus ja riivaajat ei ole opetettu tarpeeksi ja ymmärrettävästi. Siksi kenttä on ollut avoin hengelliselle väkivallalle.

Terho Miettinen, Raija Pelli:
Harhaanjohtajat – vahvassa uskossa. Docendo 2017. 250 s.

***


Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.


Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata digilehden ja printtilehden täältä.

***

Edellinen artikkeliKolumni: Kirkon ei pidä olla treenattu vartalo
Seuraava artikkeliKirkot vastustavat 
veristä huumesotaa Filippiineillä

Ei näytettäviä viestejä