Eero Huovinen: Kansankirkossamme tulee olla tilaa kaikenlaisille kansoille

umalanpalvelus Vesilahden kirkossa 1946. | Kuva: Jussi Kangas / Vapriikin kuva-arkisto

Jumalan kansana kirkko ei samastu mihinkään yhteen kansaan, sillä se on luonteeltaan ylikansallinen, kirjoittaa piispa emeritus Eero Huovinen esseessään. Sigfrid Sireniuksen 100 vuotta vanhat tekstit antavat hämmästyttävän ajankohtaisia virikkeitä kansankirkon tulevaisuuden pohdintaan.

Sigfrid Sirenius (1877–1961) oli suomalainen pappi, jonka työnäky syttyi, kun hän 1900-luvun alussa toimi merimiespappina Englannissa. Siellä hän kohtasi innostuneita ihmisiä, jotka toimivat syrjäytyneiden hyväksi. Setlementtien eli toimintakeskusten tunnuslauseena oli: ”Antakaa itsenne, älkää vain rahojanne.”

Suomessa Sirenius perusti Teollisuusseutujen Evankelioimisseuran, jonka me tunnemme Setlementtiliittona. Alkuperäinen nimi kuvaa Sireniuksen tavoitteita. Hän halusi rakentaa siltoja kirkon ja työväenliikkeen välille. Haasteet olivat suurimpia teollisuusalueilla. Sirenius oli myös herätystaustainen mies. Evankeliumi kuuluu kaikille.

Sireniuksen on tehnyt ajankohtaiseksi teologian tohtori, psykoanalyytikko Martti Ajon väitöskirja Punainen eskatologia. Jumalan valtakunnan tulee olla totta myös siellä, missä poliittinen väri on punainen.

Martti Ajo sai minut tarttumaan Sireniuksen vuonna 1922 julkaisemaan pappeinkokouskirjaan Kansankirkko yhdistystoiminnan tukemana. Kaikki Porvoon (nykyisen Tampereen) hiippakunnan papit joutuivat miettimään kansankirkon ja yhdistystoiminnan suhdetta.

Vaikka Sirenius oli yhden yhdistyksen mies, hän ei ollut kapeakatseinen. Hän tunsi kirkkonsa ja sen monikasvoista todellisuutta. Kirja on kuin tulevaisuusvaliokunnan tuote. Sirenius voi antaa virikkeitä myös meille, jotka mietimme kansankirkkomme tulevaisuutta. Ajankohtainen kirja sadan vuoden takaa.

***

Sireniuksen kuvaus kristillisen yhdistystoiminnan laajuudesta häkellyttää. Miten paljon erilaisia yhdistyksiä ja liikkeitä Suomessa onkaan ollut: lähetysjärjestöjä, herätysliikkeitä, raamattuseuroja, diakoniaa, sisälähetystoimintaa, pyhäkoulu- ja nuorisotyötä, kirjankustannusta. Kansalaistoiminta on alkanut paljon ennen meitä. Olemme yhdistysten maa ja kirkko. Oma aikamme löytää uudenlaista alhaalta nousevaa aktiivisuutta.

Yhdistyksiä syntyi, kun yksittäiset kristityt heräsivät ja innostuivat. Yhdistyksille oli ominaista aloitteellisuus, itsenäisyys, näkemyksellisyys, rohkeus ja maallikkojen arvostus. Yhdistysten jäsenet olivat sitoutuneita ja asettivat itsensä alttiiksi. Sirenius luotti siihen, että ”rakkauden silmä valvoo ja on aina auki”.

Sirenius arvosti sekä hengellistä että sosiaalista heräämistä. ”Vapaa kristillinen työ ja erittäinkin sen kehittynein ilmenemys, yhdistystoiminta, on antanut kansankirkon elämään suuriarvoisia vaikutteita.” Yhdistystoiminnan piiristä kansankirkko löytää ”eräitä parhaita apuneuvojaan ja liittolaisiaan”.

”Vapaa kansalaistoiminta on aina nähnyt kullakin aikakaudella vallitsevan hädän aikaisemmin kuin viralliset elimet ja laitokset ovat sen huomanneet. Se on vaistomaisesti aavistellut ja suunnitellut työtapoja ja se on hoitanut asiaa siihen asti, kunnes virallinen yhteisö on sen välttämättömyyden tajunnut, on sen omistanut omakseen ja lähtenyt sitä omilla suuremmilla mahdollisuuksillaan toteuttamaan.”

***

Sirenius ymmärtää yhdistyksiä ja herätysliikkeitä, mutta tekee myös kysymyksiä. Yhtäältä liikkeet ovat ”kirkon elvyttäjiä”. Kaikella sillä, mikä on elävää Suomen kirkossa, on juurensa hengellisissä liikkeissä. Toisaalta niillä on ollut omat ”rajoituksensa ja yksipuolisuutensa”. Johtajilla on ollut ”persoonallisia heikkouksia”, jotka ovat aiheuttaneet kitkoja suhteessa kirkkoon.

Kirkonkin taholla on ollut vaikeuksia ymmärtää liikkeiden arvo. Aina ei ole ollut helppoa, kun liikkeet ovat kohdistaneet kansankirkkoon ”väärän opin kauhistuskirjoituksia” ja kun ne ovat ”sinkautelleet tuomionsanoja” toisiaan vastaan.

Pietistit pelkäävät, että jos kirkko liikaa laajenee, seurauksena voi olla, että ”kirkko aitaa sisällensä pakanuutta enemmän kuin mitä se pystyy hallitsemaan”. Pikkuseurakunnat edustavat ”vastalausetta maailmaa ja pimeyden valtaa vastaan”. Selvän rajan vetäminen pahaa vastaan on kuitenkin kaksipiippuinen juttu, sillä se voi johtaa myös kansankirkon jäsenten vieromiseen.

Sireniuksen kokonaisarvio liikkeistä on kuitenkin myönteinen: ”Mutta sittenkin teki Herra voimallisesti työtänsä niitten kautta.” Kirjoittaja toivookin sietokykyä herätysliikkeiden kirkkosuhteille. Kirkossa on oltava ”tilaa yhdistystoiminnan ihanteille ja tehtäville”. ”Erittäinkin kirkon johdolta ja seurakuntaviran edustajilta kysytään kristillistä viisautta ja avaramielistä myötätuntoa.”

***

Sirenius omistaa erityistä huomiota kahdelle liikkeelle, evankelisille ja lestadiolaisille, niille, joiden suhteesta kansankirkkoon nykyäänkin keskustellaan. Molempia hän osaa katsella sekä sisäpuolelta että ulkopuolelta. Molempia valaistaan, mutta myös läpivalaistaan. Körttejä Sirenius silittää.

Evankelisille kaiken lähtökohta on ansaitsemattoman armon julistus. Vuoden 1870 vaiheilla evankelisuus oli uskonnollisista liikkeistä ainoa, jolla oli ”suurempaa elinvoimaa”. Mukana oli ”kirkkomme parhaita työntekijöitä”. Hengellistä kirjallisuutta julkaistiin. Evankeliumiyhdistys oli ”uranaukaisija” maallikkotoiminnan alalla. ”Monet todellisesti sivistyneetkin ovat todistaneet saaneensa siunausta yksinkertaisesta evankeliuminsaarnasta.”

Evankelisten kiusaus on kuitenkin ollut ”taipumus eristäytymiseen”. ”Jos yhdistys alkaa eristäytyä kokonaisuudesta omien harrastustensa ympärille, sen sijaan, että sen tulisi pyrkiä omilla lahjoillaan yhä enemmän kokonaisuuteen vaikuttamaan, voi siitä tulla hajottava voima, sen sijaan, että sen pitäisi rakentaa.” Olisi vältettävä ”ummehtuneisuuden vaara”.

Lestadiolaisista Sirenius kirjoittaa kuin ottaisi kantaa nykyiseen some-keskusteluun. ”Tuskin mitään uskonnollista liikettä on tuomittu ja arvosteltu niin ankarasti kuin lestadiolaisuutta.” Kirkon johtomiesten osoittama vähäinen ymmärtämys on osaltaan johtanut liikkeen yksipuolistumiseen.

Silti Sireniuksen arvio on myönteinen: ”Jumalan voima on valtavalla tavalla ollut tässä liikkeessä mukana. Se on hengellisesti ruokkinut Jumalan valtakunnan työkentän karuimpien nälkämaitten kansaa.”

Lestadiolaisten kiusaus on ollut hajaannus. Liikkeen isähahmon Juhani Raattamaan huoli tulisi muistaa: että ”lauma pysyisi koossa” ja että ”kaikki pitäisivät yhdenlaisen puheenparren”.

***

Sireniuksen kirjan läpi kulkee ekumeeninen asenne: ”Kaikkialla kristikunnassa kehitys käy, ei kristittyjen eristäytymistä, vaan yhtymistä kohti.” Vastuu yhteyden edistymisestä kuuluu myös kansankirkon johdolle:

”Jos kansankirkko käsittää asemansa ja tehtävänsä kyllin avaraksi, niin että kaikki sen piirissä ilmenevä hengellinen elämä mahtuu siihen, eivät varmaankaan nämäkään kristityt kirkkoa hyljää.”

Sireniuksen mielestä olisi tappio, jos kirkko menettäisi yhdenkään sen piirissä vaikuttavista hengellisistä liikkeistä. Ne kuuluvat kirkon sisäpuolelle ja ovat osa sitä. Huomiota ei pidä kiinnittää niinkään uskonnollisten liikkeiden ”erokohtiin”, vaan siihen, mikä niille on ollut yhteistä. Ensisijaista ovat ne ”lahjat, joita Jumala on niiden kautta antanut kirkollemme”.

Sireniuksen kotiekumeenista asennetta kuvaa hänen arvionsa: ”Hairahduksia nähdessämme ajattelemme nöyrtyneinä niitä vahinkoja, joita ne ovat kristillisyyden asialle tuottaneet, mutta samalla ihmettelemme sitä jumalallista armoa ja viisautta, joka raihnailla ja puutteellisilla välikappaleilla tekee suurta työtänsä.”

***

Sirenius on vakuuttunut siitä, että kansankirkkoa tarvitaan, jotta evankeliumi voisi tavoittaa mahdollisimman monia ihmisiä. Yhdistykset voivat elävöittää kirkkoa, mutta ne eivät voi korvata sellaista laajaa työnäkyä, jossa kirkko on koko kansaa varten.

Hurskaana miehenä Sirenius etsii kansankirkon perusteluja Jeesukselta ja Martti Lutherilta. Jeesuksessa häntä puhuttelee, että tämä usein kohtasi ”paljon kansaa”. Vapahtajan ympärille kokoontuneet ”kansanpaljoudet” eivät ole Sireniukselle vain määrällinen käsite, vaan ilmaus siitä, keitä varten Jeesus oli olemassa.

Sirenius korostaa sitä, että ”kansanpaljouteen” kuuluu monenlaisia ja erilaisia jäseniä, jotka kaikki ovat Jeesukselle rakkaita. ”Ja hänen tykönsä tuli paljon kansaa, ja he toivat mukanaan rampoja, raajarikkoja, sokeita, mykkiä ja paljon muita, ja laskivat heidät hänen jalkojensa juureen; ja hän paransi heidät”. (Matt. 15:30)

Kansankirkon tehtävä on olla ”kansanpaljouksia” varten, siis kaikenlaista kansaa varten. Tehtävänä ei ole tuijottaa vain olemassa oleviin jäseniin, vaan nähdä rakkaudella kaikki, niin entiset jäsenet kuin tulevat jäsenet, mahdolliset ja mahdottomat jäsenet.

Jeesuksen ohella Sirenius vetoaa Lutheriin. Kun tämä uudisti keskiaikaista jumalanpalvelusta, hän halusi pitää mielessään tavalliset kansalaiset, varsinkin nuoret:

”Me emme toimita jumalanpalvelusjärjestystä niitä varten, jotka jo ovat kristityitä, vaan niitä varten, jotka eivät vielä ole kristityitä. Juuri heidän vuoksi tulee lukea, laulaa, saarnata, kirjoittaa ja runoilla, soittaa kelloja, antaa urkujen humista ja kaiken kilistä, mikä kilistä taitaa.”

***

Vaikka Sirenius on kansankirkon mies, hän ei päästä sitäkään helpolla. Laajan kirkon haasteena ovat ”joukkomenetelmät”. ”Joukkokirkon” seurakunnat ovat ”suurseurakuntia”. Kyse ei ole ensi sijassa ihmisten määrästä, vaan kaikkien tavoittamiseen pyrkivästä asenteesta.

”Suurkirkkoajatuksella” on voimansa, mutta myös heikkoutensa. Sireniuksen kritiikki kohdistuu kansankirkon virallisuuteen ja kankeuteen. ”Lakimuotoisuus ja virallinen luonne” eivät takaa sitä, että sydämet olisivat lämpimiä ja palvelemisen henki olisi altis.

Kiinnittyminen lakiperäisiin tehtäviin ja virallisiin muotoihin voi estää uudistusten esiin pääsyä. Jo sata vuotta sitten Sirenius pohti määräenemmistösäädösten ongelmia. Hän lainaa tuomiorovasti Juho Mannermaan lausahdusta: ”Vaikeammin muutettavaa lakia lienee vaikea ajatella kuin Suomen kirkkolaki on.”

Kansankirkko ei saisi vieroksua sen piirissä vaikuttavia erilaisia yhdistyksiä. Pikemminkin kirkkoa olisi kehotettava ”avartamaan tilojaan ja tarkistamaan työmuotojaan, jotta se voisi sopivalla tavalla oman varsinaisen elintoimintansa piiriin koota ne ihanteet, sen elämän ja työn, joka vapaissa ja usein hajanaisissa muodoissa on sen keskuuteen syntynyt.”

***

Joskus väitetään, ettei kansankirkosta enää voisi puhua, jos kirkkoon kuuluisi alle puolet kansasta. Väite on ymmärrettävä, jos kansankirkkoa tarkastellaan sosiologisesti. Jos perusteena on kirkkoon kuuluvan kansan määrä, silloin ajatus kansankirkosta voidaan kyseenalaistaa.

Mutta jos kansankirkko Sireniuksen hengessä tarkoittaa sitä, ketä varten kirkko on olemassa, silloin kansankirkolla voi edelleen olla oikeutuksensa. Silloin työnäky perustellaan tavoitteellisesti.

Olennaisinta ei ole kannatus, vaan päämäärä. Kirkko voi olla koko kansaa varten, vaikka se olisi vähemmistökirkko. Kirkon tulee mennä – lähetyskäskyn mukaisesti – kaikkeen maailmaan, vaikka sillä olisi vain kourallinen opetuslapsia, niin kuin sillä alun perin olikin.

Jos kansankirkko ymmärretään tavoitteellisesti ja avarasti, silloin sen piirissä on tilaa myös monimuotoiselle ja erilaiselle yhdistystoiminnalle. Kirkko ja yhdistykset eivät ole kilpailijoita vaan yhteistyökumppaneita.

Voisivatko Sigfrid Sireniuksen ajatukset – muutettavat muuttaen – lisätä keskinäistä kunnioitusta ja parantaa kirkon erilaisten jäsenten yhteistyötä? Tarvitsemmeko enemmän sietokykyä, malttia ja rakkautta? Jos ymmärrämme erilaisuuden rikkauksia, silloin myös yhteys voi vahvistua.

Sireniukselle kansankirkko oli Suomen kirkko. Hänellä oli kyllä kansainvälistä kokemusta ja silmää kirkon maailmanlaajuiselle luonteelle. Meidän aikamme on kuitenkin joutunut uudella tavalla miettimään, mitä ”kansalla” tarkoitetaan. Uudenlaiset kansainvaellukset ovat meille suuri haaste.

Kun kristittyinä puhumme kansasta, silloin perimmäisenä päämääränä on, että kaikki kansat tulisivat Jumalan kansaksi. Kirkko on olemukseltaan Jumalalle kuuluva lauma. Jumalan kansa etsii kaikkia ihmisiä ja haluaa toimia kaikkien kansallisuuksien keskellä. Jumalan kansana kirkko ei samastu mihinkään yhteen kansaan, sillä se on luonteeltaan ylikansallinen.

Kansankirkolla on oikeus toimia oman kotiympäristönsä hyväksi. Kirkko on yhtä aikaa maailmanlaaja ja paikallinen. Kirkko arvostaa maallista isänmaata, mutta se ei milloinkaan voi olla sellaisen kansallisuusaatteen kannattaja, joka asettuu muiden kansojen yläpuolelle tai niitä vastaan.

Jos haluamme Suomessa olla Jumalan kansa, meidän tehtävämme on pitää huolta siitä, että kansankirkkomme sisällä on tilaa kaikenlaisille kansoille.

Kirjoittaja on Helsingin hiippakunnan 
piispa emeritus.

Kuva: Jussi Kangas / Vapriikin kuva-arkisto. Jumalanpalvelus Vesilahden kirkossa 1946.

***

Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.

Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.