Essee: Ammattikristityt kaitsevat amatöörikristittyjä

essee, kuvitus, pappi, lammas, lampaat, papisto

Kirkossa mennään papisto edellä, vaikka juhlapuheissa maallikoita ylistetäänkin, väittää Kotimaan julkaisupäällikkö 
Olli Seppälä. Ovatko maallikot yleisö, jota papisto johdattaa uskon jalossa taidossa?

Kirkkoa ei voi uudistaa, jollei tee eroa papiston ja maallikkojen välillä. Vastakkainasettelu pitää tunnistaa. Ammattilaisten eli pappien ja amatöörien eli maallikoiden välillä on ero.

Mikä on maallikko? Hän on kristitty ilman organisaation tai instituution pakkopaitaa. Maallikko on luonnonlapsi. Yksinkertaisesti sanottuna hän on lammas eli henkilö, jota vihkimysvirkaan kuuluva paimentaa. Maallikko on myös henkilö, jolla on kirkossa vähemmän teologista painoarvoa kuin niillä, jotka ovat edellä mainitussa virkakategoriassa. Maallikko on teologisesti tyhmempi kuin pappi.

Papit ja piispat on erityisellä rituaalilla erotettu tavallisten ihmisten joukosta suorittamaan uskonnon keskeisiä toimituksia. He ovat uskonnon ammattilaisia, ikään kuin uskonnon tekijöitä, siinä missä maallikot ovat uskonnon kokijoita. Maallikot ovat tavallaan kuin yleisö, jota ohjataan ja opastetaan uskon vaikeassa ja jalossa taidossa kuljettaessa tunnustuksen kapeaa lankkusiltaa pitkin. Papit ja piispat ovat sanalla sanoen ammattikristittyjä. Heidän tehtävänsä on olla esimerkkinä, laatia strategioita ja teologisoida kaikkea mitä tehdään ja mistä päätetään.

Hetkinen. Ollaanko tässä nyt synnyttämässä klassista pappisvihaa? Ei sentään, mutta pieni opetuksellinen vastakkainasettelu on tarpeen, jos halutaan tehdä näkyväksi kirkon uudistamisen ongelmia. Hyvää tahtoa on enemmän kuin hyvää rakennetta.

"Kirkko pysyy pystyssä tai kaatuu papin omatunnon mukaan"

Kirkossa vallitsee pappisvaltaisuus, vaikka juhlapuheissa maallikkoja paapotaankin.

Yksi ilmeinen kirkollinen trendi 1980- ja -90- ja vielä 2000-luvullakin on ollut papiston merkityksen kasvu. Varsinkin piispat ovat paisuneet arvoon arvaamattomaan. He ovat kirkon ääni. Heiltä kysytään kantaa milloin mihinkin. Piispojen liturgiset asut ovat kauniita katsella, niissä heijastuu taivaallisen sotajoukon ylistyskuoron ihanuus, arvovalta ja hierarkkisuus.

Papin omatunto on myös ollut viime aikoina tapetilla symbolina kirkon päätöksille. Mitä pappi voi, saa tai viitsii tehdä? Se vaihtelee omantunnonherkkyyden ja -arkuuden mukaan. Kirkko pysyy pystyssä tai kaatuu papin omatunnon mukaan. Tai ainakin sellainen vaikutelma on haluttu synnyttää.

Pappisintoa kuvastaa myös diakonaatti eli vihkimysviran laajentaminen. Erotettuna on hieno olla, varsinkin kun sen teologiseen perusteluun kuuluu sellaisia sanoja kuin identiteetti sekä virka- ja kirkkotietoisuus. Jos diakonaattiuudistus – sitä on ajettu kuin käärmettä piippuun – joskus pääsee maaliin, vihkimysviran voivat saada muutkin kuin papit ja piispat, esimerkiksi diakonit, kanttorit, lapsityönohjaajat tai sitten eivät. Minkälainen erotettujen joukko heistä tulisi, sitä ei tiedä kukaan.

Mutta koska diakonaattiuudistusta on tehty vuosikymmeniä eikä vieläkään ole selvyyttä, mitä halutaan, niin eikö maallikkojärjellä pitäisi pystyä tekemään johtopäätös, että me emme tarvitse lisää kolmisäikeisiä tai muita virkakäsitehimmeleitä. Mutta ei. Onkin pelättävissä, että jossain Kirkkohallituksen työryhmissä diakonaatti yhä kiemurtelee.

"Kuka järkevä aikuinen haluaa olla kaitsennan kohteena?"

Olen edellä yrittänyt todistaa, että kirkossa mennään papisto edellä, vaikka muuta väitetään. Hiippakuntalaitos esimerkiksi on olemassa vain sitä varten, että se toimii papiston työnvälitystoimistona ja kaitsentaviranomaisena. Kannattaa lukea joskus kapitulien päätöksiä. Niitä on sanottu kirkolliseksi juorukalenteriksi, koska sieltä selviää, minne kukin menee töihin, vaihtaako hiippakuntaa tai saako virkavapaata.

Sivumennen sanoen, kuka järkevä aikuinen haluaa olla kaitsennan kohteena. Haloo! Simppeleitä lampaitako tässä sielullisesti ollaan? Anteeksi, mutta ihoni nousee kananlihalle jo pelkästä ajatuksesta että olisin jonkun kaitsennassa. Riittää että on esimiehiä, pomoja.

Jotta en vajoaisi kitkerään pappisvastaisuuden syntiin, todettakoon lyhyesti vastakkainasettelusta seuraavaa: kaikki maallikot ovat kristittyjä, mutta kukaan heistä ei saa siitä rahaa. Papit saavat. He ovat ammattikristittyjä, asiantuntijakristittyjä. Siitä heille maksetaan. Papeilla on professio eli ammatillinen valtuutus, jonka saa vain kulkemalla vihkimysportin kautta.

Papeilla on roolinsa ja paikkansa näytelmässä nimeltä seurakuntaelämä. (Eikä nyt mennä siihen teologiseen rakennelmaan, jossa virka on kirkon keskeinen tunnusmerkki, ei maallikkojen olemassaolo.) Mutta maallikoillakin on tässä esityksessä omat roolinsa, sisääntulonsa ja repliikkinsä.

"Luottamushenkilössä on oltava vähintään ripaus poliittista eläintä"

Katsotaan hieman tarkemmin tätä ei-ammatillista kristittyä, amatööriä, maallikkoa, ja hänen erityistä olomuotoaan, luottamushenkilöyttä.

Muistan vuosien takaa erään sukulaisen. Hänellä oli takanaan pitkä ura kunnallispolitiikassa ja myös Arkadianmäellä hän istui. Jäätyään näistä toimista pois, hänet houkuteltiin seurakuntavaaleihin. Mikäs siinä. Hän pääsi läpi ja kauhistui. Päätöksenteko oli näennäistä ja asiat mitättömiä. Hän turhautui.

Sukulainen ei enää asettunut ehdolle toista kertaa. Kannattaisi muuten tutkia tarkkaan luottamushenkilöt, jotka vapaaehtoisesti jättävät homman yhden kauden jälkeen. Ehkä he näkivät ja oivalsivat jotain olennaista, mutta veivät arvokkaan tiedon mukanaan.

Ihailen kaikkia maallikkoja, joilta liikenee aikaa, tarmoa ja halua paneutua seurakunnan luottamustoimiin. Luottamushenkilön on käsittääkseni oltava kiinnostunut myös luottamushenkilönä olemisesta, hänellä on oltava jokin syy ja agenda, jota hän haluaa yhdessä muiden kanssa edistää. Luottamushenkilössä on oltava vähintään ripaus poliittista eläintä.

On hurskastelua sanoa, ettei politiikka kuulu seurakuntien luottamustoimiin. Tietysti se kuuluu. Ilman politiikkaa – halua vaikuttaa näkemyksellisesti – luottamushenkilö on vain velvollisuudentuntoinen statisti tai, mikä vielä pahempaa, hyödyllinen idiootti, jota papisto manipuloi.

Olen haastatellut toimittajanurani varrella lukuisia seurakuntien luottamushenkilöitä, myös kirkkomme johtavia maallikkopäättäjiä. Ihmettelen heidän innostustaan, paneutumistaan ja tahtoaan edistää kirkon yhteistä hyvää. He ovat nostaneet katseensa omista kengänkärjistä eli paikallisista kysymyksistä laajemmalle, sinne minne katse kirkontornista kantaa ja monin verroin kauemmaksikin.

Mutta olen tavannut myös hyvin paikallisia luottamushenkilöitä, joilla ei välttämättä ole kiinnostusta oman elinpiinsä ulkopuoliseen kirkolliseen todellisuuteen, puhumattakaan kristikuntaan maamme rajojen ulkopuolella. Ja miksi olisikaan! Luottamustoimi koskee vain rajallisia asioita. Seurakuntayhtymässä ja seurakuntaneuvostossa vielä rajallisempia asioita.

Lisäksi on luottamushenkilöitä, joita tuntuu ohjaavan vakaa uskonnollinen näkemys, mutta myös ehdottomuus ja aktiivinen epäluulo kirkon yhteisiä linjauksia kohtaan. Toisaalta tämä paikallisten viisaiden joukko on tavallaan oikeassa. Kirkon tulevaisuuskomitean mietinnössä ja lukuisissa muissa puheenvuoroissa on viime vuosina korostettu, että suurin viisaus asuu seurakunnissa. Niissä tiedetään parhaiten, mikä on niille parasta, miten niiden tulisi asiansa järjestää ja linjauksensa tehdä.

Huomatkaa, että pappisjohtoiset elimet antavat maallikkoenemmistöisille yhteisöille luvan ajatella itse. Tosin he tarkoittavat, että papin johdolla paikallinen seurakunta voi tietää omat asiansa paremmin kuin keskushallinto.

"Sateenkaariparit ovat paikallisen hurskauden kulloisenkin asteen armoilla"

Oivallinen esimerkki paikallisesta viisaudesta on suhtautuminen samaa sukupuolta olevien avioliittoihin. Tällaisia pareja ei siis voida vihkiä, koska kirkon virallisen itseymmärryksen mukaan kristillinen avioliitto on vain herran ja rouvan välinen. Voidaanko heidän liittonsa siunata? Ei voida. Virallisesti siis.

Mutta paikallisesti voidaan piispojen suosituksen mukaan päättää rukoillaanko heidän kanssaan ja puolestaan, missä se tapahtuu vai tapahtuuko missään. Asiasta päättävät maallikot yhdessä pappien kanssa maantieteellisesti määritellyn seurannan sisällä. Jos maallikot päättävät, että kirkossa voi rukoilla, mutta pappien omattunnot estävät sen, niin minkäs teet. Tai päinvastoin. Niinkin voidaan päättää, ettei olla olevinaan missään tekemisissä koko asian kanssa.

Kirjavasta päätös- ja omatuntoherkkyydestä seuraa, että tässä ei toteudu uskonnollisten palvelujen tasavertaisuus, vaan rukouksen pyytäjä, joka on kirkon täysivaltainen jäsen, maksajakristitty, jonka veroeurot kyllä kelpaavat, on paikallisen hurskauden kulloisenkin asteen armoilla – ja tietysti papin omantunnon.

Tämä sattumanvaraisuusko on moniäänisyyden ja paikallisen viisauden hinta?

Jos sinusta, rakas lukijani, tuntuu, että edellä sanottu oli kriittistä puhetta, olet oikeassa. Olisit ehkä toivonut kannustavampaa näkökulmaa. Toiveesi on oikeutettu. Tosin ajattelen, että kriittiset huomiot ovat kannustavampia kuin myötäsukaiset silittelyt.

Ei ole siis lainkaan yhdentekevää, kuka on seurakunnan luottamushenkilö ja millä motiiveilla. Mitä paremmalla itsetunnolla ja fiksulla, laaja-alaisella vaikuttamishalulla varustettuja luottamushenkilöitä on, sitä vähemmän papisto vie ja maallikko vikisee.

Kirkolla on juuri sellaiset luottamushenkilöt, kuin se on ansainnut.

Kirjoittaja on Kotimaan julkaisupäällikkö. – Kirjoitus pohjautuu Kirkkopäivillä luottamushenkilöiden tapaamisessa Turussa pidettyyn puheenvuoroon.

Kuva: Päivi Karjalainen

***

Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.

Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata digilehden ja printtilehden täältä.

***

19 kommenttia

  • Teemu Kakkuri sanoo:

    Tuossa oli teräviä havaintoja ja virkistäviä näkökulmia. Aina ei tosin muisteta, mistä se papin työ pääosin koostuu. Papille ei makseta kristittynä olemisesta, vaan työsuhteesta. Työsuhteessa pitää tehdä työtä, ei olla kristitty. Jos ei tee työtä, ei saa palkkaa, vaikka olisi kuinka kristitty ja papiksi vihitty. Työ on aika vähän minkään sorttista kaitsemista. Kun pitää viikonloppuna kolmet hautajaiset, joita on edellisviikolla omaisten kanssa valmistellut, pari kastetta, joita on perheiden kanssa suunnitellut, vihkii parin, jonka kanssa on keskustellut ja harjoitellut, niin mahdollinen pappisvalta kirkossa kuulostaa kovin etäiseltä ja teoreettiselta kysymykseltä. Kun pappi, suntio ja kanttori seisovat saattajajoukon kanssa räntäsateessa haudan äärellä, niin tärkeää on huolehtia, etteivät omaiset olisi kovin pettyneitä, vaan tulisivat hyvin palvelluiksi. Tätä se papin työ on, ei mitään keikistelyä seurakunnan kärjessä.

    Samaan viikonloppuun mahtuu pari messuakin, ja niissä on seurakunnasta riippuen yleensä osallistavuuden eteen paljon tehtävää. Joissain seurakunnissa maallikot kantavat paljon vastuuta ja kokevat tehtävänsä mielekkääksi, joissain taas työntekijät tekevät kaiken. Useimmissa jotain näiden väliltä. Vuodessa on kuitenkin 51 sunnuntaita ja arkipyhät ja viikkomessut päälle. Pitää olla melkoinen joukko vapaaehtoisia vastuunkantajia.

    Olli Seppälä provosoi kivasti sanomalla maallikkoa teologisesti tyhmemmäksi kuin pappi. No, hengellistä viisautta saa hengellisesti kasvamalla ja teologista viisautta teologiaa pohtimalla ja lukemalla. En tunne ketään syntymässään teologisesti viisasta, vaan kaikki ovat joutuneet lukemaan ja työstämään lukemaansa. Oikotietä ei ole. Nuori pappi on alkutaipaleella, hän on saanut tutkinnostaan lupakirjan soveltaa virassaan osaamistaan. Ammatillisuuteen kasvaa ammattia harjoittamalla, jos on avara mieli oppia koko ajan uutta. En keksi aivan heti toista ammattia, jossa kulttuuriin kuuluu väheksyä ja paheksua koulutusta ja kokemusta. Kun astun junaan, pidän ajatuksesta, että veturinkuljettaja on käynyt koulunsa ja tehnyt harjoittelunsa. Sama koskee vaikkapa umpisuolen leikkausta. En ehdota, että pitäisin itse veitsestä kiinni.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Mielestäni Olli Seppäalä kuvasi nimenomaan pappien ja maallikkojen välistä suhdetta, eikä niinkään pyrkinyt mitätöimään pappeutta.

    Monmet tuntemani maallikot ovat suorittaneet saarnalupatutkinnon. Yhden ainoan kerran he sitten ovat pääseet saarnapönttöön. Saivat saarnastaan hyvää palautetta, mutta uutta kutsua ei ole kuulunut. Siinä yksi esimerkki siitä, mitä tuo ongelmallinen suhde merkitsee. On melkoisen turhauttavaa opiskella tutkintoa varten, jolle seurakunnassa ei ole mitään käyttöä.

    Perusvirhe siinäkin lienee siinä että, papille oma saarna on tärkeä juttu. Eikä maallikoiden pitäisi siihen tehtävään lainkaan pyrkiä. Maalikoiden tulisi löytää tehtävänsä muualta, eikä pyrkiä syrjäyttämään pappeja heille kuulivista tehtävistä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Hengellistä viisautta saa jos on hengellisiä tehtäviä. Papit ovat vain omineet kaiken itselleen. Joten meille ei jää kasvun madollisuuksia. Ne mahdollisuudet on haettava muualta, kuin kirkon toiminnasta. Jolloin sitoutuminen omaan seurakuntaankin jää löyhäksi.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Teemu Kakkuri sanoo:

      Meillä on ollut ,maallikoiden johtamaa hengellistä toimintaa kohta kolmesataa vuotta. Yleensä sitä on kutsuttu herätysliikkeiksi. Myös niihin kuulumatonta hengellistä maallikkotoimintaa on seurakunnissa. Jossain päin sille on huonosti tilaa, jossain paljon paremmin. Yleensä siellä, missä on hengellistä vireyttä, on maallikkotoimintaakin. Ehkä olen sattunut vain niissä askeleissa kulkemaan, kun näkemykseni ei ole niin kovin synkkä.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Synkät tunteet tulkitsee lukija. Kirjoitin vain asioita. Tunteita ei tässä voi lähettellä. Ihmettelen vain pappien suurta työmäärää ja samalla heidän haluttomuuttaan jakaa sitä. Seurakuntatyössä suuri suruni oli se miten paljon aikaa kului koneen, eikä henkilökohtaisten kontaktien äärellä.

    Toisaalta mietin rippikoulun mahdollisuuksia paikata työntekijävajetta. Heissä olisi kirkolle miltei käyttämätön voimavara. Näistä voisi kasvattaa työntekijöiden rinnalle apureita. Monet häipyvät kyllä opiskelemaan ym. Jotkut jäävät maisemiin kuitenkin.

    Isosena olo ei monia vuosia houkuttele. Silloin apuohjaajan paikka olisi hyvä kasvunpaikka. Siinä oppitunteja pitäessä saisivat itse kasvua ja työntekijät tilaa nuorten henkilökohtaisiin kohtaamisiin. Näiden kohtaamisten pohjalle on helppo rakentaa toimintaa jatkossa.

    Helpommalla kirkko tietysti pääsee, kun ei näitä mahdollisuuksia hyödynnä. Tehdään vain työ ja välttämätön. Rippikoulutyö aloitetaan joka vuosi alusta.Uudet tulee ja vanhat lähtee. Niin ei tarvitsisi olla. Nuoret sitoutuisivat toimintaan, jos sille annettaisiin mahdollisuudet.Nyt he lähtevät ja ….

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Tuula Hölttä sanoo:

    Pekka Pesonen, Totta on, että kirkko pääsee helpommalla, kun kirkkopolitiikka eikä tälläkin sivustolla “epäilyttäväksi ” todettu “raamatullisuus” ei ole häiritsemässä, kuten kohdallani tapahtui. On niin paljon helpompaa kuunnella poliittisia puolueita, kuin ajatella itse.

    kunnolla

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Markku Hirn sanoo:

    Pappeus on kasti, niin valtakirkoissa kun vapaakirkoissa. Maallikkosaarnaajat ovat myöskin kasti ja vaikka he toimivatkin pappien kanssa samoilla kalavesillä niin he ovat kuitenkin papeista erillään. Niin Valtakirkoilla kun vapaakirkoilla on vaikeuksia tunnustaa toinen toistensa pappeus aitona sellaisena. Kukin kasti on mustasukkainen asemastaan eikä niihin pääse ilman intatiota.

    Tuli tällaista mieleen kun blogisti väittää että maalikot ovat teologisesti tyhmempiä kun papit. Hyvin vaarallinen ja kiusallisen vähättelevä lausahdus. Valistuneet maalikot ovat usein hyvin teologisesti ajattelevia mutta ei akateemisesti teologisia ja siksi he eivät muotoile ajatuksiaan akateemisen logiikan mukaisesti joten akateeminen pappi ei ymmärrä heidän teologiaan teologiana.

    Joskus yritetään pappien ja maalikojen välistä kuilua kaventaa ylistämällä maalikoiden sielunhoidollista kykyä. En usko että sellainen pitää suuressa mitassa paikkansa. Sielunhoito on armolahja ja sitä kykä voi vain parannella kokemuksen ja opiskelun avulla mutta perusymmärrys on armolahja .

    Mutta näin on niinkuin Seppälä sanoo, kirkot ovat ammattikristittyjen käsissä ja maalikot ovat apurien homissa.

    Ruotsin kirkko on valitettavasti pelottava esimerkki siitä kun maalikot ovat saaneet vallan. Jokainen seurakunta on siellä työnantaja ja jos johtokunta, siis kirkkoneuvosto, ei ole tyytyväinen pappiin tai diakoniin tai johonkin muuhun , niin henkilö ostetaan ulos. Tämä on viimeaikoina ollut suorastaan epidemia. Kirkkovaaleissa puolueiden edustajat dominoivat ja ne ajavat omaa poliittista agendaansa kirkossa. Mielummin pappisvalta kun politiikan valta.

    Ilmoita asiaton kommentti