Essee: En ole nähnyt enkeliä, mutta sen sijaan minulla on "enkelikokemuksia"

Olin pitänyt enkeleitä käsittelevän esitelmän. Nyt se oli lopussa, keräilin kirjojani ja mietin, mitä kautta ajaisin kotiin.

Mutta ei tilaisuus näköjään ollutkaan ohi. Muutama kuulijoista tuli innostuneesti luokseni ja halusi kertoa enkelinäkynsä.

Joku oli nähnyt yöllä ensin punaisen kajastuksen seinässä, sitten edesmenneen tuttunsa ja enkeleitä hänen molemmilla puolillaan. Toinen muisteli: ”Ensimmäisen kerran näin enkelin kirkon tornin yläpuolella.” Hänestä kehittyi myöhemmin oikea enkelien kanssa seurustelija. Kolmas kertoi nähneensä hengellisen tilaisuuden puhujan vieressä suuren keskiajan ritarin pukuun pukeutuneen hahmon. Hän tulkitsi sen enkeliksi. Toinenkin paikalla ollut oli nähnyt ”ritarin”.

Tämäntapainen tilanne toistui säännöllisesti, kun esittelin kirjaani Taivaallisia vieraita. Kristillinen enkeliperinne Suomessa (2012). Enkelimuistelijoita oli kullakin kerralla suunnilleen kahdesta viiteen. Ihmettelin tätä hiukan, sillä esitykseni ei mitenkään keskittynyt kokemuksiin, enemmänkin katekismuksiin ja dogmatiikkaan. Ehkä uskoutujat ajattelivat, että tuo ei ainakaan naura meille, kun on kirjoittanut kristillisistä enkeleistä noin pitkästi.

***

Kirjanteon yhteydessä olin kyllä huomannut, että enkelit ovat osa suomalaista kulttuuria. Sakari Topelius tunnustaa, että ei ole nähnyt eikä kuullut yliluonnollisia olentoja, mutta oli huomannut niiden läsnäolon ihmeellisessä pelastumisessa tai äkillisessä hyvän tai pahan vaikutuksessa.

Mika Waltari kiittää Jumalaa siitä, että suojelushenki ”hirveinä öinä istahtaa vuoteeni laidalle lohduttaakseen läsnäolollaan”.

Ja syntyihän suomalaisessa kaunokirjallisuudessa 2000-luvun alussa muoti, jossa romaaneihin otettiin mukaan enkelintapaisia hahmoja. Ne olivat yleensä oudon surrealistisia, kuin enkelisukukunnan vääristyneitä mutantteja. Sellaisia on esimerkiksi Anne Leinosen Viivamaalarissa (2013).

Kerron tässä kaksi omaa kokemustani. Ne eivät kylläkään yllä alussa kuvattujen tasolle – en ole nähnyt enkä kuullut enkeliä. Mutta ehkä enkelin tehtäviä voi pohtia vaatimattomienkin esimerkkien kautta.

Kokemus I: Olin tekemässä muuttoa työhuoneeni kellarissa. Taas jäivät avaimet kellarikomeron oveen ja minä olin komerokäytävän ulkopuolella, yhden lukitun oven takana.

Luterilaisen perinteen mukaan pyyntö esitetään Jumalalle, ei enkeleille. Rukoilin näin: ”Jumala, tämä on pieni asia, mutta anna enkelin nyt auttaa minua!”

Nousin portaita ylös kellarista. 1. kerrokseen tultuani näin, että naapurin tuttu rouva tuli juuri kaupasta. Hän avasi minulle oven komerokäytävään, jossa avaimeni roikkuivat komeron ovessa.

Kokemus II: Läheinen ihminen oli pahasti sairaana. Kirkkoon mennessä tuli mieleen, voisinko pyytää siellä jonkun esirukousta. Mutta kuka olisi tarpeeksi tuttu?

Rukoilin: ”Jumala, anna enkelin auttaa minua löytämään kirkosta sopiva henkilö.”

Kirkkoon tullaan yhdeltä suunnalta jyrkkiä kallioportaita pitkin. Kirkon piha näkyy vasta aivan portaiden lopussa. Kun olin portaiden yläpäässä, näin edessäni kirkkokahvituttavan, joka asetteli pyöräänsä kirkon seinää vasten. Tiesin hänet tehtävään sopivaksi. Hän suostuikin pyyntööni.

Niin tämän kuin edellisenkin kokemuksen lopussa mieleeni syöksähti ajatus: ”Tämä tapahtui liian sopivasti, ei voi olla vain sattumaa.”

***

Olen mielessäni toisaalta nimittänyt tapahtumia ”enkelikokemuksiksi”, mutta toisaalta olen myös arvostellut niitä.

Olen esimerkiksi kysynyt itseltäni, miksi liitän kokemukset enkeleihin, kun ei kummassakaan tapahtunut mitään yliluonnollista. Niitä voisi nimittää vain rukouksen kuulemiseksi. Sain sen, mitä pyysin.

Tähän vastaan, että ei kai enkelin apu välttämättä näytä yliluonnolliselta, vaikka kristillisessä muistitiedossa jäävätkin elämään erityisesti ”kummat” kokemukset.

Toiseksi olen kysynyt, miksi kutsun näitä tapahtumia nimenomaan enkelikokemuksiksi. Eihän niissä ollut mitään suoraan enkeleihin viittaavaa. Vastaus: rukoilin nimenomaan enkelin sekaantumista asiaan. Ja eikö kristillisen perinteen mukaan enkeli toimi juuri tuolla tavalla?

Nämä vastaukset eivät mielestäni kuitenkaan kovin vahvasti oikeuta minua kutsumaan tapahtumia enkelikokemuksiksi. Tärkeintä on se, mitä tapahtui mielessäni.

Kuten olen jo todennut, sekä naapurin rouvan paluu kaupasta että kirkkoystävän polkupyörän lukitseminen tapahtuivat aivan kuin jonkinlaisen tilauksen mukaan. Minun on vaikea kuvata sitä tunnetta, jonka ne herättivät.

Ehkä sitä voisi kuvata sanoilla: ”Miten minua kuultiin näin nopeasti?” Tai toisella tavalla: sekä naapurin rouvan tulo että polkupyörän asettaminen seinää vasten ovat jääneet mieleeni ikään kuin kaikki liike olisi äkkiä pysähtynyt ja niistä olisi otettu valokuva, ehkä jonkinlaisen lempeän salaman leimahtaessa. Oikeastaan se on siis minun sisimpäni, joka on lyönyt tapahtumaan ”enkeli sen teki” -leiman. Jos turhennan tuon tuntemuksen, kiellän oman kokemukseni. Silloin joudun ristiriitaan itseni kanssa.

Mutta miksi minun pitäisi se turhentaa? Teologia tunnustaa enkelikokemukset.

”Jokaisella uskovalla ihmisellä on kyllä kokemusta enkelien toimesta”, kirjoittaa arkkipiispa Gustaf Johansson (k. 1930). Hän ei muuten ollut mikään hurskailla kokemuksilla intoileva mies, vaan erityisesti Raamatun merkitystä korostava kirkon johtaja. Samaan sävyyn kirjoittaa myös teologi Antti J. Pietilä (k. 1932).

Sen sijaan teologi Osmo Tiililä (k. 1972) on hiukan varautuneempi: ”On varmaan runsaammin niitä uskovia ihmisiä, joilla ei ole mitään persoonallista kokemusta enkeleistä, kuin niitä, joilla on sellaista esitettävänään.” Mutta hänkin siis myöntää enkelikokemukset mahdolliseksi osaksi kristillistä elämää.

Ja meidän aikanamme munkki Serafim Seppälä kirjoittaa viisaassa kirjassaan Taivaalliset voimat. Enkelit varhaiskristillisyydessä ja juutalaisuudessa (2016) näin: ”Usko suojelusenkeliin perustuu niin kokemuksiin, pyhiin kirjoituksiin kuin kirkon traditioonkin. Kokemuksia on loputon määrä eri aikakausilta – nykyajalta enemmän kuin koskaan.”

Mieleen tulee myös se, mitä saksalainen Ulrich Mann (k. 1989) kirjoitti enkelien todellisuudesta 1970- ja 1980-luvuilla. Eriteltyään ensin tunnettujen teologien enkelikäsityksiä, hän päätti yhden tekstinsä näin:

”Lopulta kaiken ydin on tässä: teologian pitää puhua enkeleistä siksi, että enkelit ovat olemassa.”

***

On kyllä vielä kolmas omien kokemusteni kritiikki. Onko oikein sekoittaa enkelit asiaan, kun on unohtanut avaimet kellarikomeron lukkoon? Eivätkö enkelit ole jotain niin juhlavaa, että heitä ei pitäisi häiritä pikkuseikoilla?

Tähän arvosteluun vastaan Raamatulla. Heprealaiskirjeen jakeessa 1:14 sanotaan: ”Eivätkö enkelit ole palvelevia henkiä? Heidät lähetetään palvelemaan niitä, jotka saavat osakseen autuuden.”

Kun katsoo selitysteoksia, joku kutsuu tämän kohdan perusteella enkeleitä Jumalan ”palvelusväeksi”. Toinen sanoo heidän huolehtivan uskovien ”jokapäiväisistä tarpeista”. Eivät enkelit siis pidä sopimattomana ihmisten palvelemista.

Tiivistelmäksi kaikesta sanotusta tulee, että mielestäni enkelikokemukseni kestävät niihin suuntaamani arvostelun ja pidän niitä itselleni tosina. Mutta entä sitten? Mitä siitä seuraa?

Se, että enkelit tulevat osaksi kokemusmaailmaani. He astuvat ilmoituksen ja opin tosin arvovaltaisista mutta hiukan kuivakkaista raameista elämän sekä pienten että suurten ahdistusten keskelle. Jumalan, Kristuksen ja Pyhän Hengen lisäksi on olemassa neljäskin toimija. Kristinuskon enkelit, jotka viime aikoina ovat majailleet lastenkamarissa valomiekkojen ja barbie-nukkien seurassa, astuvat olohuoneen, makuuhuoneen ja työhuoneen puolelle. He tulevat todeksi aikuisellekin.

Kirjoittaja on vapaa toimittaja.

Kuvitus: Päivi Karjalainen

Lue myös

Enkeli-innostusta tutkinut professori: "Enkelit koetaan ystäviksi, joille voi kertoa kaiken"

Todellinen vai vertauskuvallinen? – Noin puolet suomalaisista uskoo enkeleihin

***

Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.

Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.