Essee: Ihmiskeskeinen kristinusko ei ole kyennyt olemaan uskottava vastavoima maan riistolle

Pilvet

Jos kaikki eläisivät kuten suomalaiset, tarvitsisimme neljä maapalloa. Takavuosina reagoin tähän tietoon vähentämällä kulutuksen noin neljäsosaan keskivertosuomalaisen tasosta. Pudotin lihan, maitotuotteet, riisin ja kananmunat murto-osaan aiemmasta, käytin mahdollisimman vähän autoa enkä edelleenkään lentänyt tai shoppaillut.

Elämäntapamuutos paransi elämänlaatua ja vähensi rahantarvetta. Kun menot pienenivät, kiire väheni. Jäi aikaa keskittyä tärkeisiin asioihin, kuten lautapeleihin lasten kanssa, sienestykseen ja pianonsoittoon. Lisäksi omatunto rauhoittui: jos olen downshiftannut elämäni suunnilleen kestävälle tasolle, ainakaan minä en isommin edistä ympäristökriisiä.

Olen-tehnyt-oman-osuuteni-harhan avulla selvisin jonkin aikaa, mutta nyt, kun omat lapset ilmastolakkoilevat, en voi jatkaa huiputusta. Ympäristökriisin ratkaisut tehdään muualla kuin meidän keittiönpöydän ääressä, koska ongelma on globaali ja systeeminen.

***

Maan riistoon ja fossiilisten metsien polttamiseen perustuva elämänmuotomme tuhoaa oman olemassaolonsa perustan lähitulevaisuudessa, jollei suunta muutu nopeasti ja perusteellisesti.

Voiko muuta odottaakaan talousjärjestelmältä, jossa välineestä, rahasta, on tullut itseisarvo ja mittarista, bruttokansantuotteesta, päämäärä sinänsä? Voiko muuta odottaa järjestelmältä, joka perustuu ylpeyden kuolemansyntiin, jolle pitävät seuraa kuolemansynnit turhamaisuus, kateus ja ahneus?

Näin tulkittuna kriisin syyt palautuvat ihmismieleen. Ympäristökriisi on mielen kriisi, sanovat monet, kuten ekoteologi Pauliina Kainulainen.

Ihmiskunta muistuttaa paljossa Espanjan kuningas Filip II:sta, jonka arvolle ei sopinut siirtää nojatuolia kauemmas kuuman takan äärestä. Kun palvelijaa, jolle tämä tehtävä kuului, ei löydetty ajoissa, kuningas kärventyi kuoliaaksi.

”Jos systeemi ei toimi, se pitää vaihtaa”, luki nuorten ilmastolakkoilijoiden banderollissa. Niin yksinkertaista se on teorian tasolla.

Systeeminmuutoksen lisäksi ekologisen jälleenrakennuksen työmaa on valtava. Hiilineutraalius on välttämätön ensiaskel, mutta meidän on myös maksettava aiempi hiilivelkamme, puhdistettava meremme, ruokittava väestö tavalla, joka ei enää kavenna muiden lajien elinmahdollisuuksia ja niin edelleen.

***

Ympäristökriisin toinen puoli liittyy sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen: mitä enemmän ihminen käyttää rahaa, sitä suurempi on hänen ympäristöjalanjälkensä, sillä jokainen euro palautuu luonnonvaroihin.

Maapallon rikkain kymmenesosa, johon kuuluu valtaosa suomalaisista, on vastuussa puolesta fossiilipäästöistä, kertoo kehitysyhteistyöjärjestö Oxfamin teettämä selvitys. Autuaita ovat köyhät, sillä heillä ei ole varaa ylikulutuksen syntiin, mutta voi teitä, rikkaat.

Ongelma ei ole niinkään se, mitä tavalliset ihmiset tekevät, vaan se, mitä rikkaiden sallitaan tehdä. On pitkälti rikkaimpien käsissä, haluavatko he maapallon säilyvän paikkana, jossa he itse voivat elää.

Rahasta ei ole puutetta: kun katedraali paloi Pariisissa, korjauksiin löytyi yhdessä yössä satoja miljoonia. Puutetta on tahdosta, ja kyvystä ymmärtää, että maa, ainoa tosi katedraali, on tulessa. Kääntykää ja tehkää parannus, sillä ympäristökatastrofi on tullut lähelle.

***

Mitä enemmän ihminen on maan kanssa, sitä tutummaksi ja läheisemmäksi maa hänelle tulee, ja sitä paremmin hän luultavasti ymmärtää olevansa täysin riippuvainen maasta. Jos ihminen ei välitä maasta, hän ei viime kädessä välitä itsestään.

Kun käännän kasvimaata, poimin kosteikkovahveroita hirven apajilta tai syön itse pyydettyä säynävää, tunnen olevani läsnä ja elossa. Tunnen kehollisen yhteyden maahan, josta olen lähtöisin ja joksi olen jonakin päivänä palaava.

Maayhteyden vahvistaminen vahvistaa psyykeä ja kehoa. Sen sijaan digilaitteiden kanssa oleminen pikemminkin heikentää keskittymiskykyä, työmuistia ja ajattelun taitoja. Tietokirjailija Marko Ulvilan neuvo osuu ytimeen: lempatkaa televisio ja älylaitteet ja työntäkää kädet multaan.

Toimijuuden vahvistaminen on tärkeä toivoa luova tekijä. Maan kanssa oleminen auttaa tässäkin. On voimauttavaa huomata, että kykenee viljelemään perunaa tai laittamaan tateista kastikkeen. Toiminnallisuuden, yhteisöllisyyden, riippumattomuuden ja omavaraisuuden lisääminen yhdistää monenlaisia ihmisiä.

***

Kristittynä oleminen – puhun nyt omasta kokemuksesta – on näinä aikoina joskus kivuliasta. Ihmiskeskeinen kristinusko ei ole kyennyt olemaan uskottava vastavoima maan riistolle. Kotoisessa kirkossamme huomiota voisi siirtää opin puhtaudesta maan puhtauteen ja hupenevista veroeuroista hupeneviin ekosysteemeihin.

Jos kirkko kykenee pitämään vääränä orjuutta, se kykenee pitämään vääränä myös elämäntapaa, joka sahaa oman olemassaolonsa oksaa. Kirkon tulisi olla aktiivisempi yhteiskunnallinen keskustelija, tuoda rohkeammin keskusteluun omaa eettistä osaamistaan ja tehdä ennakkoluulottomammin yhteistyötä esimerkiksi järjestöjen kanssa. Greenpeacen banderolli kirkon tornissa on vahva signaali.

Eettinen uskottavuus edellyttää esimerkin näyttämistä. Ovatko kaikki rakennukset tarpeen? Miten seurakunnat suhtautuvat metsiinsä? Onko lentäminen välttämätöntä? Vaikutukset muuttuvat merkittäviksi, kun ne skaalautuvat isoihin mittasuhteisiin.

Suunnannäyttämisen hengessä haastan seurakunnat ottamaan vaivattoman mutta merkittävän ilmastoaskelen: puolittakaa punaisen lihan käyttö. Kertokaa tavoitteen onnistumisesta minulle, niin lupaan kertoa siitä eteenpäin.

***

O Mensch, bewein dein Sünde groß, oi ihminen, itke suurta syntiäsi. Jos sukupuuttoon kuolleille eläimille järjestetään muistojumalanpalvelus, siellä voitaisiin laulaa tämä koraali Bachin Matteus-passion ensimmäisen osan lopusta.

Kirkko voisi olla paikka surra ja katua osallisuutta tuhoisaan, kuolemansyntien päälle rakennettuun maailmanjärjestykseen – siitäkin huolimatta, että se itse on ollut ja on osa tuota maailmanjärjestystä.

Kirkko voisi olla paikka, josta lähteä uutta kohti – kunhan tiedetään, mikä tuo uusi on.

Avustin maaliskuussa Earth Hour -rukoushetkeä Joensuussa. Seurakuntatalo oli valaistu kynttilöin, ihmiset keskustelivat kuiskaten. Vaatimattomassa tapahtumassa huomasin kaivanneeni tilaa ja aikaa, jossa voi rauhoittua ja jakaa yhteisen huolen – aidosti, ei niin kuin somessa – omasta ja lasten tulevaisuudesta.

Kirkko voisi auttaa ympäristöahdistuksen painamia ihmisiä toimimaan yhdessä. Mielekkäiden asioiden tekeminen yhdessä on ahdistuslääkkeistä parhaita.

Kirjoittaja on Joensuun ev.lut. seurakuntayhtymän kirkkovaltuuston varapuheenjohtaja ja ympäristötyöryhmän puheenjohtaja.

Kirjoitus on julkaistu alun perin Kotimaa-lehdessä 6.6.2019.

Kuva: Olli Seppälä

***

Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.

Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.