Essee: Jokainen kirkon kysymys on lopulta raamattukysymys – on kysyttävä, miten luemme Raamattua

Kotimaa-lehteen esseesarjaan, Heikki Palmun: Raamattu -uskomme peruskirja -tekstiin.
Kuvitus Päivi Karjalainen

Harmonista ja yksiäänistä luterilaista kirkkoa ei enää ole. Mutta onko yksiääninen kirkko joskus ollut? Iso kysymys, johon vastatakseen on mentävä Lutheria ja 1500-luvun reformaatiota syvemmälle aina jakamattoman alkukirkon aikaan.

Alkukirkko, se jakamaton, ei ollut yksiääninen. Neljä evankelistaa antoi Jeesuksesta neljä erilaista kuvaa eri asioita painottaen. Vielä selvemmin erot tulivat näkyviin epistoloissa, Herran apostolien kirjeissä seurakunnille.

Kiistanalaisin apostoli oli Paavali. Hän joutui monesti taistelemaan oman arvovaltansa puolesta. Myöhemmin taisteltiin siitä, mitkä tekstit otettiin mukaan kristittyjen pyhään kirjaan. Lopultakaan ei päästy kaikille kirkoille yhtenäiseen kokoelmaan.

Kirkon historian perusteella kaipaus harmoniaan on utopiaa, siis kaipausta paikkaan, jota ei koskaan ole ollut. Pikemmin päinvastoin. Nykyään lähestymme tilannetta, joka vallitsi kirkossa sen ensimmäisinä vuosisatoina. Oli keskinäistä kilpailua ja väittelyä totuudesta sekä yhteenottoja ulkoisten kilpailijoiden ja uhkatekijöiden kanssa.

Edellä sanottu ei ole koko totuus. Suuri vaikutus seurakuntien kasvuun oli diakonialla ja konkreettisella rakkaudella, jonka ympärillä olleet näkivät. Samaan aikaan keskusteltiin ja kiisteltiin uskon sisällöstä. Apostoli Paavali kutsui seurakuntakirjeensä vastaanottajia ”mielettömiksi” ja ”oikeasta evankeliumista syrjään poikenneiksi”.

***

Puhe Raamatulle uskollisista kristityistä sisältää väitteen, että toiset olisivat sille uskottomia. Asian tärkeys – ja vaikeus – käy selväksi, kun kumpikin perustelee kantansa Raamatun sanalla.

Kirkon historian perusteella ei ole mahdollista päästä sovintoon uskon sisällöstä. Kirkko on uudestaan ja uudestaan jakautunut. Katolinen kirkko muodostaa tavallaan poikkeuksen säännöstä, mutta erityisesti protestanttisessa kristikunnassa jakautuminen muistuttaa biologista ilmiötä, solun jakautumista.

Mikä sitten on oman evankelis-luterilaisen kirkkomme itseymmärrys? Miksi olemme kirkko ja minkälainen kirkko me olemme? Tavallisin ja ehkä eniten käytetty vastaus hakee muotoilunsa Augsburgista, puolen vuosituhannen takaa: kirkko eli seurakunta on uskovien yhteisö, jossa evankeliumia puhtaasti saarnataan ja sakramentit evankeliumin mukaisesti jaetaan.

Kirkkolaivan ankkurina on siis evankeliumi, Uusi testamentti, Raamattu. Joka ainoa kirkon kysymys palaa lopulta Raamattuun, käsitykseen Raamatusta. Kysymys kristityn elämästä, kysymys kirkon virasta ja kysymys avioliittoon vihkimisestä. Yhtä kaikki, jokainen niistä on raamattukysymys.

***

Siksi kannattaa kysyä, miten juuri me luemme Raamattua. Ilman tulkintaa Raamatun sanan soveltaminen omaan aikaamme muuttuu mahdottomaksi. Sitä on aina luettava ja sovellettava nykyhetkeen, elämään tässä ja nyt.

Yhden tulkinnan saamme amerikkalaiselta eksegeetiltä Markus J. Borgilta (1942–2015). Hänen kirjansa Kristinuskon sydän – Uudelleen löydetty usko ilmestyi suomeksi 2016 Kari Kuulan suomentamana ja Wille Riekkisen esipuheella varustettuna. Kalevi Virtanen esitteli kirjaa esseessään Kotimaassa viime toukokuussa.

Myös Raamattu-keskustelussa puhutaan konservatiiveista ja liberaaleista. Mustavalkoinen jako on mielestäni epätarkka. Rukoilevais-körttiläisenä pietistinä ja kristittynä sosialistina koen kuuluvani välillä molempiin ja välillä taas en kumpaankaan ryhmään. Käsitteet soveltuvat ehkä parhaiten leimakirveinä käytettäviksi.

Kun niitä kuitenkin käytetään, on kysyttävä, miten määritelmiä voi luonnehtia. Konservatiiville Raamatulla on jumalallinen arvovalta. Sitä tulkitaan kirjaimellisesti ja sen ydin on pelastumisessa eli kuoleman jälkeisessä elämässä.

Liberaalin tulkinnan, jota Markus J. Borg kutsuu ”nousevaksi ajattelutavaksi”, mukaan Raamattu on ihmisen reaktio ja vastaus Jumalalle. Sitä tulkitaan historiallisesti ja vertauskuvallisesti. Uskon ydin on tämän elämän uudistuminen jumalasuhteen kautta.

Borg ei pyri kumoamaan konservatiivista ajattelua. Hänestä molemmat mahtuvat kirkkoon ja voivat olla siellä sovinnossa rinnakkain. Iso kysymys on, suostuvatko ajatustavat tähän rinnakkaineloon. Henkilökohtaisesti minusta on hämmentävintä Borgin ja nousevan ajatustavan korostetun metaforinen eli vertauskuvallinen tulkintatapa.

Mielestäni juuri konservatiivisessa kristillisyydessä Jeesuksen hyvin konkreettinen opetus on muuntunut vertauskuvalliseksi. Jeesus puhuu Jumalan valtakunnasta ja Jumalan tahdon noudattamisesta. Konservatiiveilla se on muuntunut puheeksi sielun pelastuksesta. Jeesusta tärkeämmäksi uskon opettajaksi on nostettu Herran apostoli Paavali. Hänen kirjeitään luetaan kirjainta ja pilkkua myöten. Ratkaisua samaa sukupuolta olevien vihkimiseen ei haeta Jeesukselta vaan hänen apostoliltaan.

***

Keskustelu Raamatusta on sekä tärkeää että tarpeellista. Se on uskomme ydintä, kristillisen uskon peruskysymys.

Raamatun tuntemus ja tietoisuus sen lukemisesta ja tulkinnasta uhkaa nyt jakautua seurakunnissa kahtia. Teologien ja pappien historiallis-kriittinen raamattutieto ei välity seurakuntalaisille. Heidän piirissään kukoistaa lapsenomainen luottamus, jossa kysymyksille saati epäilylle ei ole sijaa. Kaikki kriittinen kysely torjutaan, ikään kuin usko ei sitä kestäisi. Sen myötä esimerkiksi meillä ennen tuntematon kreationismi ja enkeliuskovaisuus leviävät.

Kenttä on avoin, kilpailu on avointa. Se oli alkukirkon tilanne, ja se on nyt meidän tilanteemme. Suomalainen yhtenäiskulttuuri on enää muisto vain.

Ateenassa käyneet tietävät, mikä oli ja on Areiopagi: valtava irtokivilohkare. Paavali kiipesi sille ja julisti rohkeasti, liittyen siihen, mikä oli ympärillä ja minkä hän Jeesukselta oli saanut.

Markus J. Borgin kirjassa minuun vahvimmin vaikuttaa ajatus siitä, ettei yksi, pyhä, kristillinen uskomme ole ensisijaisesti joidenkin sanojen uskomista tai totena pitämistä. On kysymys enemmästä, suhteesta elävään Jumalaan ja toisiin ihmisiin. Hänen voimassaan saamme elää, uudistua ja voimaantua.

Usko on suhde siihen Jumalaan, josta Raamattu kertoo. Samalla se on suhde toiseen ihmiseen ja toisiin ihmisiin. Sana-uskovaisuutta Jeesus itse arvosteli: Ei jokainen, joka sanoo minulle Herra, Herra... Jeesukselle perustava uskon yhteisö on täällä siksi, että täällä eletään. Siihen tarvitsemme uskoa, ja se kantaa elämää.

Essee on julkaistu Kotimaa-lehdessä 24.1.2019

Kuvitus: Päivi Karjalainen

***

Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.

Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.