Essee: Kaksi kiusattujen lohduttajaa

Kesäkuun alussa kuulen, että Pentti Simojoki, herännäisyyden ja Paavo Ruotsalalaisen tuntija, ajattelee, että Ukko-Paavon ja terapeutti, kirjailija Tommy Hellstenin näkemyksissä on paljon yhtäläisyyksiä.

Ajallinen etäisyys Ruotsalaisen ja Hellstenin välillä on parisen sataa vuotta ja paljon on eroa elämänolosuhteissakin. Paavo Ruotsalainen asui savupirtissä, ei käynyt kouluja, osasi lukea, mutta tuskin kirjoittaa. Tommy Hellsten on suorittanut yliopistotutkinnon, kouluttanut itsensä Amerikassa ja kirjoittanut tähän mennessä 26 kirjaa.

Mikä näiden kahden ajattelussa ja uskossa voisi olla samanlaista?

Kysymys on haastava ja niinpä kutsun vain niminä toisilleen tutut Simojoen ja Hellstenin kahville.

Yhteinen aika löytyy elokuun lopulta.

***

Ennen tapaamista mietin, olisiko jotain yhteistä siinä henkisessä maastossa, josta Ruotsalaisen ja Hellstenin ajatukset nousevat.

”Olen elänyt 40 vuotta aitiopaikalla ihmisyyteen”, summaa Tommy Hellsten elämäänsä. Lukuisat terapeuttiset kohtaamiset, luennoiminen kymmenille tuhansille, kuunteleminen ja auttaminen ovat antaneet sanoja ja käsitteitä kirjoittamiseen.

Paavo Ruotsalainen ei käännyttänyt ketään, mutta auttoi lukuisia ihmisiä. Hän kulki matkoilla kontti selässä kävellen, ratsain ja rattailla. Kaikkiaan matkaa kertyi yli 30 000 kilometriä. Matkat johtuivat yleensä siitä, että hänet kutsuttiin konsultiksi herätysten yhteydessä syntyneisiin kriisitilanteisiin.

Kyse on kahdesta matkakonsultista. Yhteistä on se, että sanat ja ajatukset eivät putoa ylhäältä valmiina jonkun teoreettisen mallin mukaisesti, vaan nousevat itkusta ja kaipauksesta, tuomituksi tulemisen kokemuksesta, puutteesta, häpeästä ja hädästä.

Eikä hätä jäytänyt vain Ruotsalaisen ja Hellstenin kohtaamien ihmisten elämää, vaan se oli kipuna läsnä myös heissä itsessään. Kuvaava on Hellstenin lause: ”Jeesus ei tule sisään ovesta, vaan haavasta.” Alkoholistiperheen lapsena Tommy ei saanut osakseen aikuisuuden turvaa, kirjoittaminen on ollut tämän haavan kivun selvittämistä.

***

Pentti Simojoki arvelee kirjassaan Ensimmäiset ja viimeiset kiusaukset, Ukko-Paavon kammarissa, että myös Paavo Ruotsalaisen elämää ja lohduttavaa sanomaa voidaan ymmärtää kivusta ja lapsuudesta käsin. Isän ja äidin välillä vallitsi kilpailu- ja ristiriitatilanne suhteessa poikaan ja pieni Paavo joutui asettumaan toista vastaan. Syntyi ainainen ristiriita ja syyllisyyden kokemus, jota hän kantoi mukanaan läpi elämän.

Ruotsalaisen ja Hellstenin yhteinen oppimisen ahjo on ihmisten hätä, myös oma hätä. Perustellusti kumpaakin voi kutsua kiusattujen lohduttajaksi.

Pentti Simojoki tuo tapaamiseen mukanaan kaksi luetun näköistä kirjaa: Jaakko Eleniuksen toimittaman Paavo Ruotsalainen, Kirjeitä ja Tommy Hellstenin Tähän olen tullut, Kirja merkityksen löytämisestä. Hän sanoo, että on useita teemoja, jotka näissä teoksissa kohtaavat.

Hellstenin ajattelussa ihmisen suurimman ja kohtalokkaimman kiusaajan nimi on ego. Ego merkitsee itseriittoisuutta, omavoimaisuutta ja kaikkivoipaista elämänhallintaa. Tässä harhassa hän ottaa elämän omiin käsiinsä eikä tarvitse Jumalaa, koska hän itse on jumala.

Egosta ei voi päästä kokonaan eroon, mutta on mahdollista tiedostaa egon olemassaolo ja sen toiminta. Tällöin näkee egon, mutta ei samaistu siihen. Käytännössä tämä tarkoittaa muutosta: ennen olin katkera, mutta nyt ymmärrän, että minussa on katkeruutta, mutta en ole katkeruus. Olen tiedostanut tilanteen ja katselen sitä etäältä. Jossain mielessä olen pukenut päälleni uuden minän, näen maailman toisin.

Uudessa katseessa on kyse tavasta, jolla Jumala katselee ihmistä: ”Siinä ovat läsnä sekä totuus että rakkaus, tuomio ja armahdus.”

***

Paavo Ruotsalainen lähestyy samaa näkemystä puhuessaan ihmisen aadamillisuudesta. Lankeemuksessa ihmisluonto turmeltui kokonaan, ihminen tuli vihamieliseksi ja Jumalaa piiloutumalla pakenevaksi. Tässä tilassa ihmisen raskain synti on halu tehdä parannusta omin päin, olla omavoimainen.

Paavo toistaa kirjeissään yhä uudestaan ajatusta, että ahtaalla portilla, jonne hän halusi ihmisiä johdattaa, ihmisen on riisuttava sekä pyhyys että pahuus, kaikki. Siellä tapahtuu täydellinen nollaaminen, eikä ihmisen tule pitää itseään minään, ei pyhänä, ei pahana.

”Anna kunnia Jumalalle joka jumalattoman vanhurskaaksi tekee ilman lain töitä”, Ruotsalainen sanoo.

Luonnostaan ihminen kokee, että elämän vastoinkäymiset, sairaudet, kivut ovat merkki siitä, että Jumala on hyljännyt ihmisen. Yksi Paavo Ruotsalaisen suurista löydöistä on, että näin ei ole. Päinvastoin ristin tie onkin merkki Jumalan rakkaudesta: ”Tämä on Jumalan rauhan ja rakkauden merkki, koska teidän täytyy ristin kalkista juoda.”

Ystävälleen hän saattaa kirjoittaa: ”Minun mieleni on suuresti iloinen, että Herra on saanut sinut tukasta kiinni ja niskasi taivuttanut; minut on Jumala ottanut tukasta kiinni kuuden vuoden vanhana.”

***

Tommy Hellsten pohtii paljon kärsimysten ja vaikeuksien merkitystä. Johtopäätöksenä hän toteaa: ”Mitä enemmän aavistaa kärsimyksen takana rakkauden kasvot, sitä vähemmän kokee tarpeelliseksi vastustaa sitä mikä on.”

Todella rohkea on Hellstenin näkemys: ”Jokaisella ihmisellä on elämässään rakkaudella räätälöidyt, juuri oikeat kärsimykset.” Hänkin kehottaa asettumaan paikoilleen, seisomaan jonkun edessä, odottamaan, hyväksymään.

Aiemmin kaikki Hellstenin rukoukset nousivat kyvyttömyydestä hyväksyä se, mikä oli ja mikä olen. Nyt hän opettelee rukoilemaan: Tapahtukoon Sinun tahtosi.

***

Yllättävä on Hellstenin ja Ruotsalaisen kokemus puhuvasta, läsnä olevasta Kristuksesta. Paavo kehottaa harjoittamaan ”sisällistä tykökäymistä sen ristiinnaulitun Vapahtajan kanssa, joka on sinun aivussa ja ymmärryksessäs”: etsimään sen ristiinnaulitun Vapahtajan kanssa salaista ystävyyttä sellaisena kuin olet.

Niin läheinen on heidän suhteensa, että Vapahtaja aina välillä kysyy ”Mikä sul on hätänä?”.

Hellsten lainaa pariinkin otteeseen kirkkoisä Augustinuksen lausetta: ”Jumala sisälläni on enemmän minä kuin minä itse.” Kirjan loppupuolella Kristus ja Tommy käyvät keskustelun siitä, kuka ja miten tämän kirjan kirjoittaa. Kristus vastaa Tommyn kysymykseen: ”Koko ajanhan puhut siitä, että sinussa kirjoitetaan ja sinussa puhutaan. Mitä muuta se on kuin sitä, että saan asua sinussa ja toimia kauttasi. Etkä sinä ole ainoa, olet yksi muiden joukossa.”

***

Uskovaisen nimeä kumpikin karttaa. Hellstenin mielestä ajatus uskovaisesta tarkoittaa, että sinusta tiedetään kaikki, sinä olet loppuun asti kirjoitettu kirja. Kuitenkin ihminen on suuri salaisuus ja Jumala on vielä suurempi salaisuus. Kun Hellsteniltä kysytään, milloin olet tullut uskoon, hän vastaa ”viimeksi tänä aamuna”. Hän on itsekriittinen suhteessa kaikkiin uskovaisiin, myös itseensä.

Ruotsalainen on sitä mieltä, että synnintunnon vaivaaman ihmisen ei tule ”ryykätä” heti Kristuksen evankeliumiin ja päättää uskoa se. Seurauksena tästä hypystä on aivousko, ymmärryksen ja järjen usko, joka on kuollut, koska sillä ei ole toivottua vaikutusta ihmisen sisimpään. Syyttävä omatunto jää ennalleen. Ihminen astuu pois parannuksen murheesta ja ryhtyy tekemään uskontoa kuka pyhillä harjoituksilla, kuka veisaamalla, kuka rukoilemalla.

Kovin sanoin Paavo arvostelee Henrik Renqvistiä polvirukouksen vaatimisesta ja F.G. Hedbergiä Raamatun sanaan luottamisesta.

Oikea tie on riisua ahtaalla portilla kaikki ja odottaa Jumalan puhetta: ”Aseta Jumalan kaikkinäkevyys ymmärrykses silmäin eteen; sinä et tunne Häntä, vaan Hän tuntee sinun; ja jos et taida rukoilla, niin kuin Sana vaatii, niin ikävöitse, että Herra katsois armossa sinun puolees.”

Paavosta tiedetään, että elämänsä viimeisinä öinä hän rukoili ääneen, että Herra ottaisi hänet parannuksen tielle eikä ottaisi pois Pyhää Henkeään. Oven ulkopuolella seissyt palvelijatar Albertiina Nenonen ihmetteli tuolloin: ”Kuusikymmentä vuotta hän on muille saarnannut ja nyt rukoilee, että hänet otettaisiin parannuksen tielle.”

***

Kahvilakeskustelun jälkeen huomaan etsiväni Ruotsalaisen ja Hellstenin uskonkäsityksen eroja. Ajattelen, että yksi niistä olisi se, että Ruotsalainen lohdutti ihmisiä, jotka kokivat olevansa matkalla kadotukseen, kun taas Hellstenin kirjoissa ei esiinny ajatusta iankaikkisesta kadotuksesta.

Pentti Simojoki huomauttaa sähköpostitse: ”Lähteet eivät tue tätä näkemystä. Se mistä Paavo vapautti, oli tekopyhyys ja aivousko, jotka molemmat johtivat lain ja vaatimusten orjuuteen.”

Ehkä ero löytyy vastauksesta kysymykseen, mistä Jumala vapauttaa. Ruotsalaisen kohdalla kyse on ensisijaisesti syntisen kokemasta syyllisyydestä. Hellstenin kohdalla taas ihmisen kokema häpeä nousee keskukseen.

Tänä päivänä häpeä on syyllisyyttä merkittävämpi ihmisen elämäntuntoa kuvaava tunne. Monet pyytävät jatkuvasti sanoin ja ilman sanoja anteeksi omaa olemistaan, että olen tällainen. Heillä ei ole paikkaa eikä tilaa, missä olisi kotonaan.

Voi perustellusti kysyä, oliko elämä sittenkin helpompaa, kun oli sentään Jumalan syyttävä katse kuten Paavo Ruotsalaisella ja Martti Lutherilla aikoinaan. Mistä nyt elämänvoima, kun ei ole silmiä ollenkaan?

Mahdottoman mielenkiintoista olisi tietää, miten Paavo Ruotsalainen kommentoisi Tommy Hellstenin lausetta: ”Jumala on sisimmässäni, mutta tämä ei merkitse, että minä olisin Jumala. Mutta se merkitsee, että Jumala on enemmän minä kuin minä itse!”

Kirjoittaja on 
espoolainen pappi 
ja kirjailija.

Kuvitus: Päivi Karjalainen

Edellinen artikkeliLevytyssopimusta ei tarvinnutkaan purkaa – Jipulta ensimmäinen hengellinen levy
Seuraava artikkeliKolumni: Kristus läsnä leivässä ja viinissä

Ei näytettäviä viestejä