Essee: Kansakoulu 
uudisti koulutuksen

Suomen kouluissa tuli elokuun alussa voimaan paljon keskustelua herättänyt uusi opetussuunnitelma, joka päivittää koululaitoksen käytännöt nykypäivään.

Koulutuksen uudistaminen herättää aina paljon mielipiteitä, ja erilaiset eturyhmät haluavat vaikuttaa opetussuunnitelmien sisältöön ja tuntimääriin. Keskenään ristiriitaiset toiveet on joskus vaikea sovittaa yhteen, kun lopputuloksessa pyritään tasapuolisuuteen.

Koulutus herätti paljon keskustelua jo 150 vuotta sitten, kun Suomeen rakennettiin uutta kansakoulua. Tämä oli omana aikanaan valtava muutos, joka uudisti koululaitoksen kehittyvän maan tarpeisiin.

Kansakoulun pohjalla oli kirkon 1600-luvulla aloittama kansanopetus, joka laajeni 1800-luvun alkupuolella.

1800-luvun puolivälissä havahduttiin siihen, että opetuksessa oli paljon korjattavaa. Kansanopetusta tarjoavien koulujen joukko oli varsin kirjava ja suurella osalla lapsista koulunkäynti jäi vähiin.

Koulutuksen lisääminen oli monissa maissa yhteydessä kansakunnan rakentamiseen, kun 1800-luvulla innostuttiin yhden kansan ja yhden valtion ajatuksesta. Myös Suomessa kansakoulun perustaminen liittyi kansallisen identiteetin heräämiseen, sillä kansansivistyksen katsottiin olevan välttämätöntä kansan menestymisen kannalta.

Vuodesta 1855 hallinnutta Venäjän keisari Aleksanteri II:sta on muisteltu Suomessa hyvällä, sillä aikakauden uudistukset auttoivat takapajuista Suomen aluetta kehittymään ja teollistumaan. Kansakoulustakin saamme osin kiittää keisaria, sillä työ sai alkunsa keisarin vuonna 1856 esittämästä uudistusohjelmasta.

Kansakoulua edelsi asetus maaseudun kunnallishallinnosta, joka erotti toisistaan kunnan ja seurakunnan. Kunnan tehtäväksi annettiin sille nykyisinkin kuuluvia tehtäviä, kuten kansanopetus ja terveydenhoito. Kansakoulun varsinaisena syntyhetkenä on pidetty toukokuussa 1866 annettua kansakouluasetusta. Se sisälsi laajat määräykset kansakoulun järjestämisestä ja opettajien kouluttamisesta.

Kansansivistys kiinnosti monia 1800-luvun tunnettuja suomalaisia, ja esimerkiksi J.V. Snellman otti kantaa koulutukseen.

Kansakoulu perustui kuitenkin pappi Uno Cygnaeuksen ajatuksiin, joihin hän oli saanut vaikutteita ulkomaisilta ajattelijoilta. Cygnaeus teki taustatyötä kiertämällä kotimaan kouluja sekä ulkomaisia kansakouluja ja opettajaseminaareja. Mallia hän otti etenkin Sveitsistä.

Cygnaeusta on yleisesti kutsuttu Suomen kansakoulun isäksi. Papin koulutuksesta ja työtehtävistä huolimatta Cygnaeus oli ensisijaisesti kasvattaja. Hän painotti kasvatusopin merkitystä koulussa sekä kansan todellisen lukutaidon tärkeyttä. Koulutuksessa oli perinteisesti harjoitettu pääasiassa ulkolukua, joten ymmärtämisen painottaminen oli tärkeä uudistus.

Cygnaeuksen omaksuma kasvatusajattelu oli osin aikaansa edellä, eivätkä kaikki hänen esittämänsä ajatukset vaikuttaneet suoraan kansakoulun käytäntöihin. Cygnaeus nosti esiin leikin opetuskeinona ja painotti, että lapsen kehitysvaihe tuli huomioida opetuksessa. Nämä ajatukset löytyvät myös nykykoulusta.

Cygnaeus korosti opettajien kouluttamisen tärkeyttä, ja vuonna 1863 Jyväskylään perustettiin opettajia kouluttava seminaari. Opettajat ottivat mallia opetukseensa seminaarin mallikoulusta, sillä alkuvuosina ei ollut lainkaan yhteistä sitovaa opetussuunnitelmaa. Kansakouluasetuksessa määriteltiin pakolliset oppiaineet, mutta ei opetuksen tavoitteita. Paikallisia eroja saattoi siten olla paljonkin.

Uusi koulumuoto herätti Suomessa innostusta, mutta sitä myös vastustettiin.

Koulukysymyksessä näkyivät suomen- ja ruotsinkieltä kannattavien ristiriidat ja monet pitivät Cygnaeusta liian liberaalina. Oppisisältöä pidettiin osin tavalliselle kansalle turhana ja koulun pelättiin horjuttavan syntyperään perustuvaa säätyjärjestystä ja aiheuttavan levottomuuksia.

Säätynsä puolesta pelkäävien huoli oli aiheellinen, sillä kansakoulu vaikutti osaltaan sääty-yhteiskunnan murtumiseen tarjotessaan koulutuksen kautta mahdollisuuden säätynousuun.

Kansakoulun ylläpito oli kunnalle taloudellinen rasitus, ja niitä vastustettiin monin paikoin. Jotkut kuitenkin osasivat nähdä pidemmälle ja ymmärsivät koulun myönteiset vaikutukset. Täyttäessään tietyt velvoitteet kunta saattoi saada valtionapua koulua varten, mutta osa kouluista jäi ilman apua. Lisää haastetta opetuksen järjestämiseen toi lasten koulunkäynnin pätkittäisyys.

Suomalaisen kansakoulun on sanottu olleen teoriassa eurooppalaista kärkeä, mutta käytännössä tilanne oli toinen, koska vain osa lapsista pääsi kouluun, ja niiden toimintamahdollisuudet vaihtelivat. Alkuaikoina kansakouluja ei perustettu toivottua vauhtia, mutta vuosisadan loppua kohti tahti kiihtyi. Kansakoulu oli vahvasti maaseudun koulu, ja ongelmista huolimatta se toi koulutuksen yhä useamman lapsen ulottuville.

Koulutuksen puutteen ja syrjäytymisen yhteys nähtiin jo 1800-luvun lopulla. Cygnaeuksen mukaan säästöt kansakoulun kohdalla jouduttaisiin myöhemmin käyttämään kuritushuoneiden ja vankiloiden laajentamiseen. Tässä voi nähdä yhtäläisyyksiä nykyisiin puheenvuoroihin siitä, että koulutuksesta säästäminen näkyy myöhemmin suurina kustannuksina yhteiskunnassa.

Kirkon piirissä suhde kansakouluun oli kaksijakoinen.

Monet papit toimivat kotikylissään aktiivisesti kansakoulun perustamisen puolesta ja arvovallallaan saivat koulun hyväksytyksi. Kirkossa ymmärrettiin kansanopetuksen ja lukutaidon tärkeys.

Cygnaeus halusi uuden koulun olevan itsenäinen suhteessa kirkkoon, ja jyrkkä asenne vaikutti osaltaan kirkon ja kansakoulun hankaliin väleihin. Kiistat ilmenivät ajoittain riitaisena lehtikirjoitteluna.

Ajatus kirkosta opetuksen järjestäjänä ja valvojana tuntuu nykyisin vieraalta. Kirkolla oli kuitenkin 1800-luvun yhteiskunnassa aivan toinen asema kuin nykyään. 1860- ja -70-luvuilla kirkko oli huolissaan kontrollin menetyksestä sekä liberaalien arvojen maallistavasta vaikutuksesta. Muutoksessa se säilytti kuitenkin vallan valvoa uskonnonopetusta.

Vaikka kirkon vaikutusvalta väheni, kristillinen uskonnollisuus säilyi vahvasti koulussa. Kasvatuksen perustana olivat kristilliset ihanteet, joihin yhdistyi käytännöllisen työn tekeminen. Myös aamu- ja päättämishartaudet kuuluivat luonnollisena osana kansakoulujen arkeen.

Kansakoulua edeltävää alkuopetusta tarjosivat kotien ohella seurakuntien kiertokoulut.

Niiden tehtävänä oli opettaa kansakouluun vaadittava lukutaito ja kristinopin alkeet. Kiertokoulut myös täydensivät aluksi puutteellista kansakouluverkostoa, mutta niiden suhde kansakouluihin pysyi jännitteisenä.

Kirkollisen kansanopetuksen traditio ja uskonnon keskeinen asema yhteiskunnassa selittävät uskonnonopetuksen tärkeää asemaa kansakoulussa. Kansakoulu rakennettiin kristilliselle pohjalle, sillä uskonto sopi yhteen koulun kasvatustavoitteiden kanssa.

Kristinuskon opetus tuki myös kansallisia päämääriä, kun heräteltiin ajatusta yhteisestä suomalaisuudesta. Uskonnonopetus nähtiin siten valtion ja kunnan etujen mukaisena.

Nykyiset uskonnonopettajat voivat vain haaveilla siitä arvostuksesta, jota oppiaineelle tuolloin annettiin. Kansa koki uskonnon kansakoulun tärkeimmäksi oppiaineeksi ja aineelle oli varattu paljon viikkotunteja. Mallikoulussa Cygnaeus painotti raamatunhistoriaa ja Raamatun kertomusten eettistä ja uskonnollista sisältöä. Käytännössä myös Katekismuksella oli keskeinen merkitys.

Oppiaineen luonne onkin muuttunut paljon 1800-luvulta ja nykyisessä uudistuksessa uskonnon oppitunnit vähenevät alakoulusta ja lukiosta.

Opetuksessa selvittiin 1800-luvulla nykyistä yksinkertaisemmin järjestelyin, kun yhtenäiskulttuurin hengessä koko kansaa opetettiin samalla tavalla. Uskonnonvapauden kysymykset tulivat ajankohtaisiksi 1800-luvun loppupuolella, kun jouduttiin pohtimaan uskonnonopetuksen järjestämistä silloin kun kouluissa oli sekä luterilaisia että ortodoksisia oppilaita. Maan itäosissa uskonnonopetus oli ortodoksista, mutta yleisesti ortodoksista vähemmistöä ei kansakoulun alkuvaiheissa huomioitu erityisen hyvin. Suomenmieliset korostivat luterilaisuutta, sillä he näkivät ortodoksisen kirkon venäläistämisen välineenä.

Maailma on muuttunut paljon 150 vuodessa, mutta myös yhteisiä keskustelun tai kiistelyn aiheita löytyy.

Keskustelulla uskonnonopetuksen asemasta on pitkä historia. Jo 1800-luvun lopussa esitettiin näkemyksiä uskonnon poistamisesta kouluopetuksesta tai opetuksen muuttamisesta tunnustuksettomaksi. Tällä ei kuitenkaan ollut suoraa vaikutusta opetukseen.

Nykyisinkin riittää erilaisia näkemyksiä siitä, mitä koulun uskonnonopetuksen tulisi olla ja kenellä on oikeus määritellä sitä.

Opetussuunnitelmauudistuksen yhteydessä on pohdittu sitä, millaisia taitoja koulun tulisi opettaa ja mitä tulevaisuudessa tarvitaan. 1800-luvulla käsityö koettiin yhdeksi tärkeimmistä aineista, nyt taas koodaaminen on kaikille opetettava uusi taito ja kouluissa korostetaan tiedon etsimistä ja hallintaa.

Monien uudistusten onnistumista voi arvioida vasta, kun vaikutukset ovat kunnolla nähtävissä. Kansakoulun perustaminen oli aikanaan vaikea, mutta onnistunut hanke. Oppivelvollisuus säädettiin Suomeen vasta itsenäistymisen jälkeen, mutta jo 1800-luvulla suomalainen yhteiskunta muuttui ja kehittyi kansan sivistystason kasvaessa.

Kansakoulu koulutti suomalaislapsia noin sadan vuoden ajan, ja se on myös nykyisen peruskoulun taustalla. Maaseudun koulutuksen kehittämisestä alkoi tie kohti koulutustasoa, joka on nykyisin kansainvälisestikin vertaillen korkea.

Kirjoittaja on vapaa 
toimittaja ja historian, 
yhteiskuntaopin ja uskonnon opettaja.

Jutussa on käytetty lähteenä: Hannu Syväoja: Kansakoulu – suomalaisten kasvattaja, Perussivistystä koko kansalle 1866–1977, Veli Nurmi: Uno Cygnaeus, Suomalainen koulumies ja kasvattaja, Saila Poulter: Kansalaisena maallistuneessa maailmassa, Koulun uskonnonopetuksen yhteiskunnallisen tehtävän tarkastelua, Harri Saine: Uskonnonopetus Suomen oppivelvollisuuskoulussa 1900-luvulla.

Kuva: Päivi Karjalainen