Essee: Kirkkokahvit ovat ihmiseltä ihmiselle, ja niissä jokainen osallistuja on saarnaaja

Kirkkokahvit eivät ole jumalanpalveluksen etäispääte. Ne ovat sitä ”seurustelun sakramenttia”, josta suomalaisessa kristillisyydessä on paljon puhuttu, toteaa Esko Miettinen esseessään.

Helsingin Kannelmäen seurakunnassa kirkkokahvien tapa syntyi, kun kirkossakävijä kevensi joskus 1980-luvulla mieltään papille messun jälkeen.

– Kun tulen kirkkoon, olen yksin. Kun lähden täältä, olen taas yksin. Voitaisiinko tehdä jotain tämän yksinäisyyden helpottamiseksi?

Ratkaisuksi keksittiin kirkkokahvit, ja tapaa on jatkettu jo vuosikymmenet.

Kirkkokahvien järjestäminen on lisääntynyt vuoden 2012 jälkeen. Vuosina 2011–2013 toteutettu jumalanpalvelusprojekti Tiellä – På vägen ajankohtaisti ajatuksen kirkkokahveista seurakunnan yhteyden luojana.

Silloin ilmaan heitettiin idea ”pystykahveista”: entä jos kirkkokahvit juotaisiin seisten kirkon takaosassa?

Kun kokoonnutaan kirkon takaosaan, kynnys tulla mukaan on mahdollisimman matala. Kun pöydät eivät rajoita keskustelukumppaneiden määrää, voi vaihtaa mielipiteitä useamman kanssa. Näin ”jumalanpalvelus jatkuu suoraan yhteisenä kokoontumisena ja keskusteluna”.

Pystykahvi-idea on mainio esimerkki siitä, miten kirkollista keskustelua voi edistää. Siinä esitetään käytännön malli ja sen perustelut. Ihailen fiksua ajatusta ja sen esitystapaa.

Olen kuitenkin eri mieltä. Minusta kirkkokahvit pitää järjestää nykyiseen tapaan seurakuntasalissa.

Kirkkokahvit eivät mielestäni ole messun jatke, kuten pystykahvi-idea tuntuu esittävän. Ne eivät ole messun teemojen pohtimista, eivät jumalanpalveluksen etäispääte.

Kirkkokahvit ovat kristittyjen seuraelämää, sitä ”seurustelun sakramenttia”, josta suomalaisessa kristillisyydessä on paljon puhuttu. Siihen tarkoitukseen on sopivinta istua rauhassa pöydän ääressä eikä cocktail-kutsujen tapaan vaihtaa usein keskustelukumppania.

Varhaisen kirkon ”rakkaudenaterian” (Juud. 12) historiassa näkyy vastaava kahtiajako. Noin vuoteen 150 saakka rakkaudenateria liittyi läheisesti jumalanpalvelukseen – kuten pystykahvien mallissa.

Vuoden 200 paikkeilla rakkaudenateriasta oli kehittynyt oma erillinen kokoontumisensa. Se palveli kristittyjen sosiaalisia, ei uskonnollisia tarpeita. Kristityt elivät silloin pakanamaailman ympäröiminä sosiaalisesti eristyksissä.

Minusta myöhäisempi malli on sopiva tämän ajan kirkkokahvien vertauskohdaksi. Kirkkokahvit ovat kristittyjen kutsut.

Kirkkokahvien tarkoitukseen on sopivinta istua rauhassa pöydän ääressä eikä cocktail-kutsujen tapaan vaihtaa usein keskustelukumppania.

Vaatimattomuus on kirkkokahvien teologian perustermi. Joskus leikin ajatuksella, että varhaisen kirkon teologi Klemens Aleksandrialainen (k. 215) olisi tullut katsomaan miten nykykristityt jatkavat rakkaudenaterian perinnettä.

Klemens katselisi suopeasti erityisesti tarjoilupöytää. Hän kiittäisi emäntää oikein kädestä pitäen. Asiat olisivat hänen mielestään oikealla tolalla. Kahvi, pulla ja keksi miellyttäisivät häntä kovin.

Omana aikanaan Klemens kunnostautui rakkaudenaterioiden kovana arvostelijana. Silloin rikkaat seurakuntalaiset kokoontuivat juhliinsa, joissa syötiin ja juotiin runsaasti. Klemens oli yksinkertaisen tarjoilun kannattaja.

Vaatimattomuus on kirkkokahvien teologian perustermi.

Ajatus kirkkokahveista kristittyjen kutsuina antaa osviittaa myös siellä käyttäytymiseen. Toinen kirkkokahvien teologian perustermi on vieraanvaraisuus.

Tietysti on luontevaa mennä istumaan tuttujen pöytään. Jos haluaa kuulla ajankohtaisia asioita, kannattaa liittyä jonkun seurakunnan silmäätekevän seurueeseen. Usein syntyy miesten pöytiä ja naisten pöytiä. Jonkinlaiseen sosiologiseen sekoittumiseen on mahdollisuus.

Mutta entä tämä seurakuntaa tuntematon, joka istuu yksikseen jossain nurkkapöydässä? Jos nämä ovat kristittyjen kutsut, jokainen mukana oleva on osaltaan vastuussa siitä, että kaikki viihtyvät. Yksikseen istuvat pitää huomata.

Jokin aika sitten kristillisen lehden toimittaja meni vieraassa seurakunnassa teekuppinsa ja pullansa kanssa yksikseen pöytään istumaan. Yksin hän sai siinä istuakin, kun muut hakeutuivat tuttujensa seuraan. Toimittaja kirjoitti kitkerästi, että ei tuntunut olevan katetta sloganille ”kohtaamisen kirkko”.

Ajatus kirkkokahveista kristittyjen kutsuina antaa osviittaa myös siellä käyttäytymiseen.

Lisään vielä kolmannen kirkkokahveja määrittelevän sanan. Se on vastavuoroisuus.

Vaikka messussa on seurakuntalaisillakin omat mahdollisuutensa osallistumiseen, toimii messu periaatteessa ylhäältä alaspäin. Erityisesti tätä kaavaa noudattaa saarna. En purnaa tätä vastaan, niin pitääkin olla.

Kirkkokahveilla sen sijaan tulisi pitää tiukasti kiinni siitä, että siellä ei enää eletä vertikaalisesti vaan toimitaan vaakatasossa, ihminen ihmiselle, dialogisesti. Kirkkokahveilla jokainen osallistuja on saarnaaja.

Tälle ajatukselle voi löytää arvovaltaisen perustelun. Paavali sanoo rakkaudenateriaa kuvatessaan (1. Kor. 14:26): ”Kun kokoonnutte yhteen, jokaisella on jotain annettavaa: laulu, opetus tai ilmestys…” Jokainen seurakuntalainen voi tuoda mukanaan henkiset antimensa yhteiseksi rakentumiseksi.

Tämän takia suhtaudun hyvin penseästi siihen, että kirkkokahveista joskus tehdään tiedotustilaisuus. Kun seurakuntalainen on ensin ollut vastaanottavana messun ajan, hänen pitää sitten olla vastaanottava vielä kirkkokahveillakin – kun hänen pitäisi siellä päästä purkamaan sitä, mitä sisällä on.

Tässä on vielä sekin ongelma, että vaikka saarnaajat nykyisin aika hyvin löytävät puheelleen aamenen paikan, muut kirkon ihmiset eivät aina sitä löydä. He eivät muista akateemikko Matti Kuusen erinomaista ohjetta: ”Lakonisuus on tyylikeinoista vaikein ja ihailtavin.”

Tosin tässä kohden täytyy myöntää, että meitä kirkkokahveilla kävijöitä on monenlaisia. On varmaan myös sellaisia, jotka mielellään ottavat pyhäpäiväänsä lisäohjelmaksi informaatiotilaisuuden. Joku kuuntelee kiinnostuneena seurakunnan nimikkolähetin raporttia kahvinjuonnin jälkeen.

Minusta kirkkokahvien tulisi olla mahdollisimman vapaamuotoinen tilaisuus – ehkä juuri upeasti kaavaa seuraavan messurituaalin vastakohtana. On kuitenkin yksi idea, jota mahdollisesti kannattaisi joskus kokeilla: kahvittelijoille voisi jakaa keskustelukysymyksiä, joihin vastattaisiin koko pöydän voimin.

Suhtaudun hyvin penseästi siihen, että kirkkokahveista joskus tehdään tiedotustilaisuus.

Kun näin pitkälle on päästy, voi lopuksi tunnustaa senkin, että kirkkokahveilla on myös jyrkät arvostelijansa. He sanovat, että kun on käynyt messussa kohtaamassa Kristuksen, ei kai siihen ole enää mitään lisäämistä.

Keskiajalla elänyt munkki Tuomas Kempiläinen jyrähtää roomalaista Senecaa lainaten: ”Aina kun olen ollut ihmisten seurassa, olen palannut vähemmän ihmisenä.”

Onhan noissa ajatuksissa oma viisautensa. Mutta sitten tulee mieleen, mistä kirkkokahveilla on keskusteltu. Joskus elämänmuutoksen mahdollisuudesta, toisella kertaa tutustumiskierroksesta Helsingin messuihin, muutaman kerran erikoisista hengellisistä kokemuksista.

Eivät tällaiset aiheet tee vähemmän ihmiseksi.

Kirjoittaja on vapaa toimittaja.

Kuvitus: Päivi Karjalainen

***

Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.

Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.

2 kommenttia

  • Charlotta Lindfors sanoo:

    Tein noin viisi vuotta “tutkimusta” kirkkokahvien etiketistä. Siellä syntyy samanmielisten klikkejä. Pappikin menee sellaiseen pöytään, jossa hänen kanssaan ollaan samaa mieltä. Jos tällaiseen klikkipöytään uskaltautuu ulkopuolinen, häntä ei välttämättä edes tervehditä. Näitä klikkejähän synnyttää ne asiat, joista kirkon sisällä ollaan eri mieltä . Mitä isot edellä, sitä pienet perässä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Klikkiytyminen johtunee siitä, että identitetti uskovana ei kestäisi niitä oikeita suoria ja alakoukkuja joita tämäntapaisissa keskusteluissa harjoitetaan niin helposti. Ihanne olisi sellainen, että kokoontumisissa kaikki tuntisivat toisensa ainakin nimeltä ja voisivat keskustella ilman jäänitteitä. Tämä ei ole mahdollista suuremmissa tilaisuuksissa. Itse kuulun noin 20 henkeä käsittävään ryhmään. Kun on viikkojuhla, juomme kahvia ja rupattelemme aluksi puolesta tunnista kolmeenvarttiin. Sitten alkaa kokous rukouksella ja ylistyksellä. Nautimme yksinkertaisesti ehtoollisen ja sitten seuraa Raamatunopetus. Päätämme yhdessäolon ylistykseen ja rukoukseen joilla lähetämme toisemme arkielämään.

    Ilmoita asiaton kommentti