Sydän kun auki on, sinne Jeesus tekee asunnon, nuori naissolisti laulaa soinnikkaalla äänellä. Istun Kirkkopäivien paneelissa, jonka jäsenet edustavat eri herätysliikkeitä. Järjestäjä on toivonut, että tilaisuus ei olisi väittely, vaan puhe pysyisi omakohtaisella tasolla. Minun pitäisi kertoa, miten minusta tuli körtti eli miten eksyin herännäisyyteen. Tänään Häneen uskon näen aamuruskon, päivä sarastaa, sarastaa, laulaa nainen, joka on luvannut esitellä kokemuksiaan useammasta herätysliikkeestä, mutta pitää viidettä liikettä itselleen läheisimpänä.
Millainen sydän körtin Jeesukselle kelpaa?
Harhaoppinen. Yhtäkkiä muistan, millä nimellä Simojoen ja Kaskisen suosittua laulua kutsuttiin omalla herännäishenkisellä rippileirilläni. Nimitys ei suinkaan ollut opettajien suusta tai virallista opetusta, vaan levisi nuorten parissa ja oli saanut kai alkunsa jonkun teologiaa harrastaneen aikuisen tai puoliaikuisen vitsistä. Se oli vitsi, jonka kiihkeät nuoret olivat ottaneet tosissaan.
Opettajat eivät asiasta puhuneet, eikä kaikkia rippikoululaulukirjan lauluja muutenkaan ehditty laulaa, joten kukaan ei kiinnittänyt mitään huomiota siihen, ettei iltaisin laulettu Tunnen suurta Jumalaan vain vähän. Vakavikon korviini vitsi tarttui heti, ja piti saada tietää, miksi isoset sanovat sitä jännittävästi harhaoppiseksi. Muistan vielä, miten toisiinsa vilkuillen isoset alkoivat selittää: No, katsos, kertosäkeessä sydän on auki ennen kuin Jeesus voi tehdä siihen kotinsa. Laulussa siis väitetään, että Kristus pääsee vain ihmiseen, jonka sydän on auki. Otin asian vakavasti ja ajattelin, että näin körtti ajattelee.
Myöhemmin kielikuva avatuista ja suljetuista sydämistä sai syvyyttä, kun kuulin esimerkiksi körttijohtaja Jaakko Eleniuksen kertovan, että Kristus on suljettujen sydänten, lukittujen ovien ja ikkunattomien pimeiden huoneiden Herra, läsnä siellä missä ei ole harrasta tunnelmaa, ei turvallista luottamusta, ei tulevaisuudenuskoa, ei tunnetta hyväksytyksi tulemisesta. Kristus on kärsimyksessä läsnä ja armahtaa tiiviisti suljettujen sydänten kantajat. Ja että tätä sanotaan armoksi. Armo liittyi siis paradoksaalisesti armottomiin kokemuksiin, armon puutteeseen.
Tosiasiassa herännäisleireillä lauletaan nykyisin iloista laulua avoimesta sydämestä, enkä itsekään sitä enää kavahda. Kaipa monien kokemus on se, että avonaiseen sydämeen Jeesus muuttaa. Voisihan ajatella, että sydän aukeaa vasta rikkoutuessaan, saatuaan haavoja.
Minä olin nuorena yksi niistä, joille sanoma Jumalasta poissaolevanakin, selkäpuolelta hiljaa kulkevana, käsittämättömänä, mutta koko maailman luojana, lunastajana ja pyhittäjänä tuli tärkeäksi.
Paneelikeskustelussa olisi pitänyt puhua omasta uskosta tai mikä vielä oudompaa, muiden ihmisten uskosta. Olin ainoa, jolta paneelissa erikseen kysyttiin: miten teillä herännäisyydessä herätään? Muiden herätysliikkeiden uskomisen tavat olivat koskemattomia, mutta herännäisyyden tapaa avoimesti ihmeteltiin.
Ymmärrän kuitenkin kysymyksen. Mitä heräämistä sellainen on, että veisataan synkkiä virsiä ja puolustetaan varsin maallisilta vaikuttavia arvoja, kuten tasa-arvoa. Virsissä ja körttipuheessa enemmän kaivataan, toivotaan, odotetaan ja ikävöidään kuin uskotaan. Mihin silloin herätään, voi kyllä kysyä. Eivät hengelliset kokemukset puutu herännäisyydestä, niitä vain ei määritellä eikä esitellä. Ja ymmärrys hengellisyydestä on omintakeinen. Mieluummin sanotaan, että Kristus on tunnistamattomana läsnä jonkun yleisesti vastenmielisenä pidetyn hahmon valeasussa, kuin että Hänen tulemisensa tunnistaa tai tuntee, saati näkee ulospäin.
Kysymys siitä, miten ”meillä” herätään tuntui paneelissa kiusalliselta. Minä en voi tietää, mihin itse kukin herää ja millä tavoin. Lestadiolaismies kertoi, että hänen äitinsä julisti lastensa synnit anteeksi joka ilta sängynlaidalla istuessaan. Sen rinnalla mikä tahansa kuulosti laimealta. Minä en puhunut lapsuudestani. Jos olisin puhunut, olisin kertonut, että lapsuuteni 1980-luvun espoolainen materialismi, vanhempieni suurten ikäluokkien kehitysoptimismi ja kaupunkikulttuurin nouseva individualismi loivat pohjan, jossa liberaalina, itseironisena ja ihmiskuvaltaan synkkänä tunnettu liike sai minussa jalansijaa.
Körttiläisyys oli minun kapinani, minun vastaliikkeeni. Siitä tuli minun pimeä pakopaikkani, henkilökohtaisen irti päästämisen ja luovuttamisen paikka. Minä olin nuorena yksi niistä, joille sanoma Jumalasta poissaolevanakin, selkäpuolelta hiljaa kulkevana, käsittämättömänä, mutta koko maailman luojana, lunastajana ja pyhittäjänä tuli tärkeäksi. Ja yhteisö sen ympärillä rakkaaksi.
Tiedän, että Paavo Ruotsalainen paini lähinnä syyllisyyden ja pelon kanssa ja auttoi muita, jotka olivat 1700–1800-lukujen syrjäseutujen hurmoksellisten herätysten kourissa ahdistuneet. Hänen kuuluisin neuvonsa on odottaa. Tie ei vie kohti Jumalaa, vaan toivon mukaan alaspäin, kohti pohjaa, jossa omaan uskoon ei enää ole luottamista, vasta silloin on Kristuksella mahdollisuuksia. Asetelma on siis käänteinen: uskossaan tyytyväinen ei tarvitse armoa, vaan kipeimmin tarvitsee se, joka ei usko. Siinäkin voi syntyä ehtoja.
Lapsuuteni sijasta kerroin paneelissa elämäni körttiläisimmästä päivästä.
Olin pitämässä rippikoulua Paavo Ruotsalaisen perintöä vaalivassa Aholansaaressa. Opetin lapsille kristillisestä ihmiskäsityksestä, etteivät yleiset ihmisoikeudet tai kaunis puhe ihmisten arvosta riitä. Opetin, että ihminen ei synny vapauteen, vaan riippuvuuteen ja toisen katseen ja yhteyden tarpeeseen. Että ihminen etsii yhteyttä, koska hänellä on sielu. Sanoin myös, että ihmisen rakkaus on parhaimmillaankin erilaista kuin Jumalan rakkaus. Jumalan rakkaus synnyttää elämää sinne, missä sitä ei ole, Jumalan rakkaus kohdistuu pimeään ja tyhjään. Ihmisen rakkaus etsii kohteekseen hyvää ja kaunista, rakkauden arvoista.
Oppitunneilla puhuin, että jokainen on mittaamattoman arvokas ja olemassa sellaisena kuin on, koska Luoja on niin tahtonut. Jokainen on lunastettu, koska koko maailmankaikkeus on ja jokaisella on kasteessa annettu Pyhän Hengen puolustajan lahja, näkymätön usko.
Herännäisyydessä ei niin korosteta niitä hyviä hedelmiä, joita usko mukanaan tuo. Enemmän jaetaan kokemuksia siitä, miten paljon maailmassa ja omassa elämässä on tekemättä ja miten synti pitää otteessaan. Toisille vakuutetaan, että Jumalan edessä ei ansaita eikä suoriteta, vaan levätään äärettömän rakkauden sylissä. Että siinä voi sairastaa, odotella, kärvistellä, huitoa.
Rippikoulunopettajana taiteilin luterilaisen etiikan terävillä reunoilla.
Puhutaan kyllä vastuusta, joka meillä on toisistamme ja luomakunnasta. Mutta se on kaikkien ihmisten vastuuta, eikä kristityillä ole siinä asiassa erityistä viisautta.
Rippikoulunopettajana taiteilin luterilaisen etiikan terävillä reunoilla: toisaalta evankeliumit antavat radikaalin mallin siitä, miten Jumalan valtakuntaa eletään. Toisaalta on realismia, ettei raamatunlukeminen tai mikään, mitä uskoksi kutsutaan, ainakaan kovin suoraan paranna oikein tekemisen ja rakastamisen, epäitsekkyyden ja veljeyden kykyjä. En tämän teologisen ongelmanratkaisun takaa voinut ennustaa, miten pahaksi itse osoittautuisin.
Leirillä oli nuori, joka tämän oman terveydentilan vuoksi oli lähetettävä kotiin kesken leirin. Olin vastuussa ja kerroin hänelle, että joudut lähtemään kotiin. Me emme voi taata turvallisuuttasi täällä. Tein oikein ja tein pahaa. Paha oli oikein. Oikein oli pahaa.
Uutisen kertominen oli kova paikka. Keskustelu käytiin kävellen. Hän edellä, minä perässä. Hän sujahti Paavo Ruotsalaisen entiseen savupirttiin, ja minä menin perässä. Hämärässä istuimme kahden, ja yritin selittää tilannetta, mutta lopulta vain kuuntelin. En nähnyt häntä, mutta kuulin puheen, jota en unohda koskaan.
Ne olivat sellaiset seurat, joissa puhuja oli tullut hylätyksi. Häneltä oli otettu sen ikäisen ihmisen elämän tärkein juhla ja yhteisö. Minä en tarjonnut armoa vaan tuomiota. Hän puhui minulle Jumalasta, minä en kehdannut enää montaa lausetta armosta sanoa. Minulla ei ollut vasta-argumentteja. Saatoin vain todeta, että kysymys oli turvallisuudesta. Mitä se teini-ikäiselle merkitsee, kun pelissä on aikuistumisrituaali, uudet ystävät, osallisuus omanikäisten joukosta. Hän oli ehkä jo kokenut lämpimän yhteisön hyväksyntää ja minä riistin sen häneltä.
Laiturilla häntä saattamassa olivat leirin isoset. Käsissään he kantoivat jättikokoista korttia, jossa leiriläiselle toivotettiin kaikkea hyvää. Sen kääntöpuolella oli körttiläisen nuorisotoiminnan virallinen slogan: sinä kelpaat, sinä riität, sinä et ole yksin.
Jumalan armosta tätä lasta ei kukaan voi erottaa. Mutta usko uskovaisten armoon on toinen juttu.
Elämä ja varsinkin kasvatustyö on saanut minut arvostamaan tunteita ja vierastamaan opetusta, jonka mukaan usko ei vaikuttaisi elämään.
Körttiläisimpänä päivänäni mietin, että tapahtuneella on oltava jokin merkitys. Ja häpeän yhä sitä ajatusta. Olin pirtin hämärässä tuomiolla syyllisenä ja vielä enemmän. Olin armottomuuden lähettiläs itse.
Syyllisyyden kokemuksen kutsuminen körttiläisyydeksi paljastaa sen, mistä liikettä usein pilkataankin sekä sisä- että ulkopuolelta. Miksi on niin, että minun kokemukseni omasta synkkyydestäni on kertomisen arvoinen? ”Syntisten solidaarisuusliike” on kaunis tapa kuvata sitä itsekeskeisyyttä, joka on syvässä liikkeen perinteessä. Sen yli pitäisi päästä, minkä tiedostaminen aiheuttaa toki lisää syyllisyyttä.
Olen vierastanut kaikenlaista tunneuskoa ja arvostanut opetusta luonnollisesta moraalista järkevänä. Mutta elämä ja varsinkin kasvatustyö on saanut minut arvostamaan tunteita ja vierastamaan opetusta, jonka mukaan usko ei vaikuttaisi elämään. Elämä on lyhyt ja koostuu paljolti näkymättömistä asioista, sellaisista asioista kuin unelmat, ihanteet, muistot, melodiat ja merkitykset. Kristinuskossa näkymätön tulee näkyväksi. Usko on huoneentaulu, joka muistuttaa, että elämä on uhrilahja; että jokainen uloshengitys on vastaus mittaamattoman rakkauden lähteelle; että Jumalan kasvot ovat kärsivän lähimmäisen kasvot ja että elämän perimmäinen tarkoitus on olla lahjojen vastaanottaja.
Hän hiljaa astui elämääni tähän, kaiken uusin silmin näen nyt, lauletaan Simojoen laulussa. Hän, jonka ajoin ulos armollisesta yhteisöstä, astui elämääni pysyvästi ja muutti minua. Kahdenkeskiset seurat lapsen kanssa avasivat näyn, joka vie aina takaisin pimeään pirttiin, takaisin siihen vanhaan herännäisajatukseen, että jossakin on oltava paikka toivottomille ihmisille, hämärä tila murheellisille.
Kirjoittaja on vapaa toimittaja.
Kuvitus: Päivi Karjalainen