Essee: Kuolemme vain kerran, ja siksi se kannattaa tehdä kunnolla

Hic locus est ubi mors gaudet sucurrere vitae. Tämä on paikka, jossa kuolema iloitsee auttaessaan elämää.

Tämä anatomian laitosten dissektiosalien oven yläpuolella oleva kirjoitus toimii myös lappeenrantalaisen Tuonen Tuvan tunnuksena. Tupa liittyy löyhästi kansainväliseen Death Cafe -verkostoon. Se tarjoaa kuolevaisille mahdollisuuden keskustella elävästi kuolemasta, siihen liittyvistä kokemuksista, tunteista, asenteista ja arvoista sekä antaa asiatietoa kuolemasta sekä kurkistella tuonilmaiseen.

Se ei toimi sururyhmänä. Sitä varten Lappeenrannassa toimii seurakuntien sururyhmien ohella Palvelukeskussäätiön ja Mielenterveysseuran Leskien tukitoiminta, vuoden ohjattuna kestävä leskien suruprosessi ja saattohoito elämään.

Tuonen Tuvan avaamisen perimmäinen syy oli kohdata ja murtaa kuolemaan liittyvä tabu. Vain elävät voivat puhua kuolemasta. Me kuolemme vain kerran, ja siksi se kannattaa tehdä kunnolla. Ei kuolema kuulu elämään, se on ainakin yhden sen vaiheen loppu. Ei ainutkertaista elämää tietenkään kannata tuhlata sen miettimiseen, missä asennossa aikoo kuolla. Mutta jos Martin Heideggerin ajattelun mukaan elämä on kuolemaan kohti olemista, voi itse elämä kuolemasta käsin katsottuna muuttua kouriintuntuvaksi.

Dogmatiikan professori Osmo Tiililäkin joutui oman sydänkohtauksensa opettamana sanomaan: "Minua viedään." Vakava sairastuminen tai muu kuoleman kosketus muuttaa meidän arvomaailmaamme, sitä, mitä me ymmärrämme hyväksi elämäksi. Helvetti on elämätön elämä. Juutalaisen teologian mukaan viimeisellä tuomiolla Jumala näyttää meille filmiltä kaikki käyttämättömät onnen hetket.

Tavoitteeksi asetimme kesytetyn kuoleman. Jos kuolema koetaan pedoksi, sen kesyttämiseksi täytyy uskaltaa katsoa sitä silmiin ja puhua niin, ettei kummankaan, minun eikä kuoleman, tarvitse antaa pelolleen periksi.

***

Kuoleman tabua meissä elättää kielipeli, jolla me siitä yritämme puhua ja samalla vaieta sen henkilökohtaisesta todellisuudesta oman uramme päätöspisteenä. Toisaalta me käytämme kliinisen puhdasta sanastoa: terminaalivaihe, palliatiivinen hoito, exitus. Näin me sivistyssanoilla sitten teemme kuolemaa, meitä saatetaan ja me kuolemme.

Toisaalta me pakenemme sitä yrityksellä vääntää koko juttu kehnoksi vitsiksi: veivin heitto, hiippakunnan vaihto, tupakkalakon onnistuminen, koiranputkea kasvaminen, liittyminen maakuuntelujoukkoihin.

Toki oma vahva hengellinen spiritualiteetti auttaa kohtaamaan kuolemisen ja kuolemankin, mutta se ei tarjoa kuitenkaan rokotetta ihmisen perimmäiseen kauhuun rajallisuutta, kipua, elämänhallinnan menettämistä ja rakkaista ihmisistä luopumista vastaan.

Sielunhoitotyössä kohtaa joskus syvän uskovaisen ahdistuksen, joka saa lisävoiman siitä, että hyvä Jumala tuntuukin hylänneen häneen vilpittömästi uskovan ja luottavan ihmisen. Jeesuskin hikoili verta tämän kokemuksen keskellä ja teki kysymyksen, joka todistaa hänen olevan tosi ihminen: "Miksi minut hylkäsit?"

Koska kuolema on mysteeri, siitä voidaan puhua vain myyttisellä kielellä. Myytti voidaan tulkita valheeksi, joka kantaa suurta, normipuhetta väistävää totuutta. Pitää muuttaa kuolemasta puhumisen kielipelin sääntöjä löytääksemme tie maahan, jota ei ole. Tuonen Tupa sijaitsee omassa mytologiassamme Tuonelan virran rannalla.

Valitettavasti toinen kaunis myyttinen kuva, kuolinpesä, näyttää menettävän lohdullisen ja hoitavan merkityksensä muuttuessaan perintöriitojen areenaksi. Vain lintu ja kuollut rakentavat pesänsä omalla ruumiillaan. Tuonen Tuvan vetäjät ovat antiikin Tuonelan virran lautturin Kharonin seuraajia auttamalla rakentamaan sanojen siltaa yli synkän virran.

Tämän myytin opetus kuoleman kohtaamiselle on se, että ellei suostu maksamaan lauttamaksua, joutuu jäämään rannalle sadaksi vuodeksi. Jos kuoleman torjunta ei saa muuta aikaan, ainakin se tekee odottajan ajan pitkäksi.

***

Kesytetty kuolema on oma kuolema. Nykyisin se siirretään entistä suurempaan laitostettuun yksinäisyyteen, joka leviää myös suremisen muotoihin. Siinä, missä ennen pestiin rakas ruumis, nyt valmistetaan vainaja.

Mistä kertoo se, että enemmistö kuolinilmoituksista sisältää viestin siitä, että siunaus – ei ruumiin siunaus tai hautajaiset – toimitettiin lähimmäisten saattelemana? Tuonen Tuvassa tehtiin oma muistokirjoitus. Päätettiin jakaa sen viimeinen lause. Se ei kertonut urasta eikä kunniamerkeistä, vaan hyvin monella se päättyi sanoihin "kiitos" ja "anteeksi". Joku on eläessään tehnyt joillekin jotain ja saanut heiltä jotain.

Tuonen Tupa on ravistellut paitsi kuoleman tabua myös rikkonut kirkon ja pappien monopolin kuoleman asiantuntijana. Niin totta kuin Osmo Tiililä puhuukin sanoessaan kirkon olevan siksi, että täällä kuollaan, sanoittaa Erkki Niinivaara totuuden toisen puolen: Kirkko on siksi, että täällä eletään.

Luterilaisen yhtenäiskulttuurin murroksessa ruumiinsiunaus ja hautajaiset jatkoineen asettavat kysymysmerkkejä kirkolle. Perustelemme tarpeellisuuttamme hautausmaiden hoitovastuulla ja sillä tiedolla, että melkein yhdeksän kymmenestä hautauksesta toimitetaan kristillisin menoin. Otetaanko siinä viimeisen matkan vakuutus kaiken varalta, vai elävätkö siinä sittenkin yhdessä sykkyrässä usko, toivo ja rakkaus?

Kun saattoväestä tilastollisesti 34 prosenttia uskoo kaiken loppuvan, niin ehkä usko riittää siihen, että maasta on tultu ja maahan mennään. Viime vuosituhannen lopussa yli puolet uskoi Jeesuksen toiseen tulemiseen ja viimeiseen tuomioon, mutta viime vuosikymmenen alussa vain 28 prosenttia (Gallup Ecclesiastica).

Esillä pidetään todellista kirkon erikoistarjousta kuoleman voittamisesta, mutta sorrutaan liian helposti psykopaapattavaan lohduttelupuheeseen ja tarjotaan pikapääsyä taivaan lepoon.

***

Kuoleman edessä joudutaan kohtaamaan uudenlainen henkisyys. Vanhojen virsien asemasta pyydetään: "Mikä se on se kaunis?" Eli Adagiota sulassa sovussa Kari Tapion Mun sydämeni tänne jää -laulun tai Kotiteollisuuden Poissaolevalle ystävälle -laulun kanssa.

Tuonen Tuvassa olemme kohdanneet tämän uusspiritualiteetin kielipelien murtumisena. Dietrich Bonhoeffer ennustaa Kirjeitä vankilasta -kirjassaan "ihmisten saavan kutsun julistaa Jumalan Sanaa niin, että maailma sen alaisena uudistuu ja muuttuu. Se tulee olemaan niin vapauttava ja lunastava, että ihmiset sitä pelästyvät ja jäävät sen valtoihin. Se on uuden vanhurskauden ja totuuden kieli, joka julistaa rauhaa Jumalan kanssa ja hänen valtakuntansa lähestymistä."

Se on mustan huumorin kieli. Suolistosyöpään kuolemaa tekevä urheilutoimittaja puhui Tuonelan Tuvassa omasta lähestyvästä kuolemastaan ja kertoi, että yksi häntä surettava asia on se, ettei hän näe SaiPan voittavan liigamestaruutta. Mies kuulijoista kuittasi: "Ei meistä kukaan elä niin vanhaksi."

Suurempi kuin kohtalo on ihmisen kyky nauraa kohtalolle.

Kirjoittaja on rovasti ja kirjailija.

Essee on julkaistu 30.4. ilmestyneessä Kotimaa-lehdessä.

Kuvitus: Päivi Karjalainen

***

Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.

Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.