Essee: Luin vertauksen viimeisestä tuomiosta, järkytyin – ja lopulta kohtasin siinä rakkauden Jumala

Tämä essee on jonkin sortin kauhukertomus. Luin nimittäin pitkästä aikaa Jeesuksen vertauksen viimeisestä tuomiosta ja järkytyin sydänjuuriani myöten.

Jouduin kysymään itseltäni, uskonko minä tähän. Löydänkö vertauksesta rakkauden Jumalan, johon olen ripustautunut ja toivoni laittanut. Jumalan, joka on kaiken hyvyyden ja kauneuden lähde. Jumalan, jota palvon ja ylistän. Vai olenko sittenkin vieraantunut kristinuskon ydinvakaumuksista ja muovaillut vuosien saatossa, kuin huomaamattani, mieleni mukaisen jumalan?

Matteuksen evankeliumin luvussa 25 on vertaus, jossa kerrotaan, kuinka kaikki kansat kootaan kirkkautensa valtaistuimella istuvan Ihmisen Pojan eteen. Hän erottelee ihmiset toisistaan niin kuin paimen erottaa lampaat vuohista. Toisten kohtalona on iankaikkinen elämä, toisten taas iankaikkinen rangaistus.

Ehkä minua alkoi yksinkertaisesti pelottaa. ”Menkää pois minun luotani, te kirotut, ikuiseen tuleen, joka on varattu Saatanalle ja hänen enkeleilleen” on käsky, jota ei varsinaisesti kaipaisi kuulla.

Mutta saattoi järkytykseni syy olla teologinenkin. Olen luterilaisen perinteen kasvatti, ja meillä päin on tapana korostaa uskoa ja armoa. Ihminen pelastuu yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden.

Jouduin kysymään itseltäni, uskonko minä tähän.

Mutta eipä viimeisen tuomion vertauksessa kyllä uskosta puhuta. Vertauksessa puhutaan siitä, mitä on tehty tai jätetty tekemättä. ”Minun oli nälkä, mutta te ette antaneet minulle ruokaa. Minun oli jano, mutta te ette antaneet minulle juotavaa. Minä olin koditon, mutta te ette ottaneet minua luoksenne. Minä olin alasti, mutta te ette vaatettaneet minua. Minä olin sairas ja vankilassa, mutta te ette käyneet minua katsomassa.”

Mietin myös, mitä julkihumanistiset jumalankieltäjät viimeisen tuomion toiminnasta sanoisivat. Tässä se taas nähdään, millainen se kristittyjen ”rakkauden Jumala” on. Jos Jumala on rakkaus, kuinka hän voisi sulkea ketään rakkautensa ulkopuolelle, hylätä helvettiin hiiltymään? Antavathan ihmisetkin lukuisia ja lukuisia kertoja anteeksi lapsilleen, vaikka nämä laiminlöisivät kaiken edes etäisesti kunniallisen. Eikö jumalallinen rakkaus muka kykenisi samaan?

Haluaisin siis uskoa, että eniten minua vertauksessa järkytti Jumalan konemainen ehdottomuus. Koin empatiaa ”vuohia” kohtaan. ”Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi tai janoissasi, kodittomana tai alasti, tai sairaana tai vankilassa, emmekä auttaneet sinua?” he kysyvät. Eikö ole turhankin tyly yllätys jäädä taivaallisen tuomioistuimen edessä kiinni ikään kuin housut kintuissa ja tulla kaiken huipuksi toivotetuksi ikuiseen tuleen?

Näin mielessäni itkuun vääntyneitä kasvoja kääntyilemässä kauhuissaan puolelta toiselle, hakemassa myötätuntoa, etsimässä ymmärtävää katsetta ympäriltään. Kuvittelin hädissään olevia ihmisiä, jotka nyyhkytyksensä lomassa vetoavat vielä viimeisillä voimillaan Jumalaan. Isä, anna meille anteeksi, emme me tienneet, mitä me teimme.

Kutakuinkin tällaisia minä mietin ja vaeltelin ahdistuneena ympäri läheistä ulkoilualuetta, syksyn karussa sylissä. Mutta kun palasin kotiin, olin rauhallinen. Tunsin kohdanneeni rakkauden Jumalan. Kohtasin hänet viimeisen tuomion vertauksessa, ennakkoluulojeni vääristävän valon tuolla puolen.

Ja nyt kerron, miten se tapahtui.

Tunsin kohdanneeni rakkauden Jumalan. Kohtasin hänet viimeisen tuomion vertauksessa, ennakkoluulojeni vääristävän valon tuolla puolen.

Oivalsin, ettei järkytykseni vertauksen äärellä johtunut siitä, että olisin ajautunut kauaksi kristillisestä jumalakuvasta. Päinvastoin. Se johtui siitä, että olen elänyt koko elämäni kristillisen jumalakuvan vaikutuspiirissä.

Olen perhetaustani, kulttuurini ja koulutukseni takia kauttaaltaan marinoitu kristillisessä maailmankatsomuksessa. Arvomaailmani ja moraalini ovat väistämättä kristillisen todellisuusvision värjäämiä. Ja – erikoista kyllä – juuri siksi en meinannut huomata, mitä vertaus viimeisestä tuomiosta varsinaisesti opettaa. Miten moraalisesti kaunis ja yksinkertainen sen sanoma onkaan! Sen sijaan jumitin epäolennaisuuksissa. En nähnyt metsää puilta ja olin jäädä sokeaksi sille, että jo järkyttymiseni oli ikään kuin kristillistä järkyttymistä.

Paheksuin vertausta vaistomaisesti, koska Jumala näytti siinä olevan vain tuomari, pientä ihmistä armotta kurittava suvereeni voima. Mutta siitäkö kuvauksessa todella on kyse? Heti kun käännän katseeni pois odotushorisontista, jossa Jumalan Poika riippuu ristillä kantaen maailman synnin, kertomuksen jumalakuvan painopiste paikantuu aivan toisaalle.

Olen perhetaustani, kulttuurini ja koulutukseni takia kauttaaltaan marinoitu kristillisessä maailmankatsomuksessa. Arvomaailmani ja moraalini ovat väistämättä kristillisen todellisuusvision värjäämiä.

Jumala on viimeisellä tuomiolla nimenomaan pienen ihmisen puolella. Hän huolehtii ihmisen perustarpeista, tuomitsee välinpitämättömyyden ja kovasydämisyyden. Jumala itse asettuu laiminlyötyjen lakimieheksi, samaistuu heihin. ”Minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisistä, sen te olette tehneet minulle.”

Viimeisen tuomion Jumala ei kysy uhrien tai uskonkappaleiden, etnisen alkuperän tai hurskaiden hartaustapojen perään. Hän näyttää vaativan lähinnä sitä, mitä tänä päivänä voisi nimittää perusinhimillisyydeksi. Missä valossa näit toisen ihmisen? Halusitko nähdä hänessä edes aavistuksen arvokkuutta, havaitsitko sielun ja syvyyden, jumalankuvan? Osasitko arvostaa elämän pyhyyttä muuallakin kuin sinulle tutussa ja hyödyllisessä tai suuressa ja mahtavassa?

Vertaus tuntuu opettavan, että ihmisen on turha yrittää veljeillä Jumalan kanssa ilman veljiään. Jumalaa rakastetaan ja palvellaan lähimmäisen rakastamisen ja palvelemisen kautta. Se, kuinka heikosti ihminen tässä usein onnistuu ja kuinka armollisesti Jumala häneen siitä huolimatta suhtautuu – puhumattakaan Kristuksen ristinkuoleman merkityksestä – on kokonaan toinen kysymys, joka jää vertauksen ulkopuolelle.

Usko Kristukseen linkittyy joka tapauksessa tekoihin. Siihen, miten ihminen suhtautuu toisiin ihmisiin ja siten myös toisten puutteeseen, kärsimykseen ja hätään. Kristuksen esimerkki kiskoo kylmäkiskoisuudesta ristinkantajaksi, välinpitämättömyyden varjoista Jumalan valtakunnan vaativaan valoon. Kuten kirkkoisä Augustinus (354–430) kirjoittaa: ”Se, joka ei rakasta, kieltää Kristuksen lihaksitulemisen.”

Usko Kristukseen linkittyy joka tapauksessa tekoihin. Siihen, miten ihminen suhtautuu toisiin ihmisiin ja siten myös toisten puutteeseen, kärsimykseen ja hätään.

Kirjailija C. S. Lewis (1898–1963) on todennut, että viimeisellä tuomiolla on kahdenlaisia ihmisiä. Niitä, jotka sanovat Jumalalle: ”Tapahtukoon sinun tahtosi”. Ja niitä, joille Jumala sanoo täsmälleen samoin: ”Tapahtukoon sinun tahtosi”.

Ehkä kenenkään ei ole pakko nähdä lähimmäistään arvokkaana, toisen auttamista ja palvelemista esikuvallisena, nöyryyttä hyveenä. Epäilemättä osa pitää kristillistä ihannetta ”orjamoraalina”. He eivät näe ristille suostuvan Jumalan suuruutta.

Ehkä hekin järkyttyvät viimeisellä tuomiolla, mutta omista syistään. He järkyttyvät Jumalan huonosta mausta ja typeristä tuomioperusteista. Ehkä he eivät edes haluaisi taivasten valtakuntaan, kaiken maailman vähäosaisten keskelle, osaksi juhlaa, johon on kutsuttu koko kurjuuden kirjo. Ehkä he marssivat mieluummin herraksi helvettiin. Sellaisen mahdollisuuden vertaus viimeisestä tuomiosta jättää.

Kirkkoisät kuten Origenes (185–254), Gregorios Nyssalainen (335–394) ja Maksimos Tunnustaja (n. 580–662) tulkitsivatkin helvetin todellisuudeksi, jonka ihminen itse aiheuttaa kieltäytymällä Jumalan rakkaudesta, kieltäytymällä rakastamasta lähimmäistään. Nimenomaan Jumalan rakkauden liekki on kuluttava tuli itsekeskeisyyteensä sulkeutuneelle sielulle. 
C. S. Lewisin sanoin: helvetin portit on lukittu sisäpuolelta.

Kun lopulta oivalsin, että viimeisen tuomion Jumala on nimenomaan murretun ruumiin ja loputtoman lähimmäisenrakkauden Jumala, nolostuin ensireaktiotani.

Ja niin kauhu alkoi kaikota kertomuksesta. Järkytykseni vertauksen äärellä ei sotinutkaan kristillistä uskoa vastaan vaan pikemminkin kumpusi siitä. Se kumpusi uskosta myötätunnon ja armollisuuden äärettömään arvoon. Uskosta siihen, että Jumala on rakkaus.

Ehkä en edes osaisi nähdä toisenlaisessa Jumalassa suuruutta. Ainakin ortodoksiteologi David Bentley Hart (s. 1965) väittää, ettei vanhoihin jumaliin ole enää paluuta, koska kristillinen visio Jumalasta on tehnyt sen mahdottomaksi:

”Ilosanoma sellaisesta Jumalasta, joka löytyy murretusta ruumiista, nöyryydestä ja loputtomasta lähimmäisenrakkaudesta, on kukistanut vanhat valheet, paljastanut muinaisen järjestyksen silmin nähden riittämättömäksi ja jopa hiukan absurdiksi, ja iskostanut meihin niin syvän kaipauksen tuonpuoleiseen rakkauteen, että kun tälle kaipaukselle on kerran annettu periksi, se ei koskaan suo meille lepoa muualla kuin Kristuksessa.”

Kun lopulta oivalsin, että viimeisen tuomion Jumala on nimenomaan murretun ruumiin ja loputtoman lähimmäisenrakkauden Jumala, nolostuin ensireaktiotani. Paheksunta vaihtui palvonnaksi, järkytys ylistykseksi ja ahdistuksesta kuoriutui kiitos.

Viimeinkin ymmärrän helvetin hyvin.

Kirjoittaja on rap-artisti, pastori ja 
teologian tohtori.

Kuvitus: Päivi Karjalainen

Lue myös:

Essee: Mitä on armo tämän päivän maailmassa?

Edellinen artikkeliNaisteologeille perustettu virka hiipuu – Tiina Karlsson on yksi viimeisistä lehtoreista
Seuraava artikkeliLuottamushenkilö, stand up -koomikko Panu Kärri: ”Valitettavasti valta vanhenee koko ajan”

Ei näytettäviä viestejä