Elin lapsuuteni toivon vuosikymmenellä. Maa nousi sodan tuhoista. Kaikkialla kuuluivat sahan ja vasaran äänet. Rintamamiestalot nousivat elämänuskon ja rauhan merkeiksi. Muistan lapsuuteni onnellisen aamun: olimme juuri muuttaneet vastavalmistuneeseen rintamamiestaloon. Vasta kuivuneen lattialakan keveys tuntui varpaissa, kun astuin uudelle terassille. Tornionjoki virtasi alhaalla oikealla kuin hopeavirta. Aurinko kihelmöi poskilla.
Tuosta ajasta on kulunut seitsemänkymmentä vuotta. Nämä vuosikymmenet ovat olleet länsimaisen talouden kulta-aikaa. Kuulun suuriin ikäluokkiin. Meillä oli tunne hallinnasta: työnteko palkitsee. Koulutus avasi alati nousevan työuran. Opimme uskomaan, että maailma on huomenna parempi. Lapsemme saavat perintönä maailman, jossa ihmisoikeuksia kunnioitetaan ja tasa-arvo on itsestään selvää. Jälleenrakennuksen äänet kutsuivat myös luterilaiseen jumalanpalvelukseen: työhön, luottamukseen ja rehellisyyteen.
Kun minut ordinoitiin pappisvirkaan, meitä ordinantteja kohdeltiin kuin kuninkaita.
Kun minut ordinoitiin pappisvirkaan, meitä ordinantteja kohdeltiin kuin kuninkaita. Saimme valita virkamme ja tehtävämme. Kun annoin pappislupaukseni 10.1.1968 Helsingin tuomiokirkon alttarilla, en epäillyt hetkeäkään, etteikö urani jatkuisi katkeamattomana hamaan vanhuuteen asti. Niin myös kävi. Melkein puoli vuosisataa kestänyt palvelutyö päättyi helmikuussa 2012.
Kun aloitin piispanviran hoidon 2004, kohtasin nuoria teologian maistereita, joilla oli tunne hallinnan menettämisestä. Lahjakkaat naiset ja miehet jonottivat tuomiokapitulin porstuassa, josko saisivat edes lyhyen pätkän ja sitä varten pappisvihkimyksen.
Vuosien kuluessa tulin päivä päivältä surullisemmaksi. Tunsin syyllisyyttä omasta elämästäni. Miksi vain minun ikäluokkani sai kokea toivon ajan? Miksi nuoret, jotka ovat monin verroin viisaampia ja kypsempiä kuin itse olin pappisvihkimyksen alla, saavat jo ensimmäistä askelta yrittäessään kokea työelämän koleuden?
Miksi vain minun ikäluokkani sai kokea toivon ajan?
Professori Juha Siltala julkaisi vuonna 2007 tutkimuksen Työelämän huonontumisen lyhyt historia. Se sanoitti tuntemukset, jotka olivat ahdistaneet minua jo pitkään. Siltala luonnehtii kirjassaan työelämää kasvavan epävarmuuden ja kohtuuttomien vaatimusten näyttämöksi. Jo tuolloin hän näki pelon kasvavan työelämässä. Uraa oli yritettävä rakentaa pätkillä ja osa-aikatyöllä. Kun sisukas työnetsijä sai jalan oven väliin ja pääsi pysyvään työsuhteeseen, tuloksena ei ollutkaan edellisille ikäpolville tunnusomainen hallinnan tunne vaan putoamisen pelko.
Siltalan kirja sai aikanaan kylmää kyytiä. Tilastoilla osoitettiin, etteivät pätkätyöt ja osa-aikatyö ole lisääntyneet. Tilastot todistivat myös, että kaikki on hyvin niin kuin ennenkin. Oman kokemukseni pohjalta kuitenkin pidin Siltalan teesejä oikeina. Työelämä oli saanut profeettansa.
Tämän päivän työelämää puolestaan luonnehtivat Siltalan mielestä pelko, toivottomuus ja epäluottamus.
Siltala on vastikään julkaissut uuden kirjan Keskiluokan nousu, lasku ja pelot (Otava) jossa hän jatkaa valitsemallaan tiellä. Hän voisi hyvinkin röyhistää rintaansa ja todeta: ”Mitä minä sanoin”. Hienona miehenä hän ei kuitenkaan niin tee. 2007 julkaistun kirjan teesit ovat käyneet toteen. Työelämän kulta-aika päättyy, kun suurten ikäluokkien tarinalle sipaistaan piste.
Siltala kuvaa kirjassaan nykyisen keskiluokan kurjistumista. Keskiluokka ei hänen mielestään muodostu vain laskennallisesta asemasta suhteessa tulo- ja varallisuustilastojen mediaaniin. Keskiluokka on hänelle ensisijaisesti mentaalinen ilmiö. Sitä luonnehtivat työteliäisyys, toivo paremmasta ja luottamus siihen, että elämä on oikeudenmukainen. Siis ne hyveet, joita on totuttu liittämään luterilaiseen kutsumusajatteluun.
Tämän päivän työelämää puolestaan luonnehtivat Siltalan mielestä pelko, toivottomuus ja epäluottamus. Toivottomuus on niiden osa, jotka ovat jo pudonneet, epäluottamus ja pelko niiden osa, jotka pelkäävät yt-neuvotteluja ja potkuja.
Siltala sivuaa vain lyhyesti työelämän suurinta uhkaa: automatisaatiota, robotisaatiota ja tekoälyä. Tekoälytutkimuksen suuret nimet Eric Brynjolfsson ja Andrew McAfee ovat ennustaneet, että automatisaatio ja digitalisaatio syövät Yhdysvaltojen työpaikoista puolet jopa lyhyellä aikavälillä. Tämä on toteutuessaan dramaattinen muutos ja myllertää sekä yksityisten ihmisten mentaalista maisemaa että yhteiskuntarakenteita.
Voi olla, että Donald Trump ja Brexit ovat ilmiöinä vasta alkusoittoa, olivathan niitä äänestäneet keskiluokkaisia kunnon ihmisiä, joiden sormien välistä työ valui kuin lentohiekka, nopeasti ja lopullisesti.
Tekoälytutkimuksen suuret nimet ovat ennustaneet, että automatisaatio ja digitalisaatio syövät Yhdysvaltojen työpaikoista puolet jopa lyhyellä aikavälillä.
Mitä tästä sotkusta sanoisi Martti Luther, häntähän voidaan pitää samalla kertaa sekä länsimaisen työeetoksen isänä että kätilönä.
Olen väittänyt kirjassani Kapitalismi, kristinuskon musta joutsen, että kapitalismin kehto on Wittenbergissä, ei Geneven kantonissa, niin kuin sosiologi Max Weber aikoinaan väitti.
Kalvinismi loi Yhdysvaltojen itärannikon taloudelliselle eliitille aatteellisen pohjan, kun taas Martti Lutherin kutsumuskäsitys loi perustan nousevan kapitalismin eetokselle. Lutherin kutsumusetiikka synnytti mentaalisen tilan, jossa tulevaisuuden uskoa ja toivoa paremmasta huomisesta rakennettiin kivi kiveltä. Lutherin ansiosta arjesta tuli jumalallista, niin kuin Yhdysvalloissa vaikuttava filosofi Marcel Henaff on todennut.
Luther julkaisi työetiikkansa kirjassa De votis monasticis. Työn olemukseen kuului hänen mielestään kaksi asiaa: työ velvollisuutena ja työ uskossa. Näistä kahdesta asiasta rakentuu kutsumus, Beruf, vocatio. Teoksessa Von weltlicher Obrigkeit Luther painotti, että ihminen palvelee Jumalaa avioliitossa, viljapellolla, käsityöläisen pajassa, pyövelinä ja lukuisissa muissa tehtävissä. Työtä tekevä ihminen on larva Dei, Jumalan toukka. Niin kuin toukasta kehkeytyy perhonen, niin ihminen uudistaa maailmaa työllään.
Luterilainen kutsumusetiikka ja tämän päivän ”pelon etiikka” ovat törmäyskurssilla.
Lutherin kutsumusajattelun huippuna on hänen käsityksensä työn rakkaus ulottuvuudesta. Tämä käsite putkahti esiin jo hänen avioliittoteologiassaan. Siinä hän korosti sekä avioliiton yhteiskunnallista luonnetta että sen rakkausulottuvuutta. Rakkaus tuo työetiikkaan näkökulman, jossa työn tavoitteena on sen hedelmien jakaminen kaikille, erityisesti köyhille ja tarvitseville.
Älä luota työhön, se pettää aina. Älä luota taloudelliseen eliittiin, se pettää aina kun silmä välttää. Tämän päivän ”pelon etiikkaa” voidaan hyvinkin kuvata tällaisilla tuntemuksilla.
Luterilainen kutsumusetiikka ja tämän päivän ”pelon etiikka” ovat törmäyskurssilla. Se vielä vahvistuu, kun tekoäly sekoittaa työelämän pelisäännöt entistä pahemmin. Onko siis todettava, ettei luterilainen kutsumusajattelu ole enää tästä maailmasta?
Tekisin täsmälleen päinvastaisen johtopäätöksen. Työelämän kurjistuessa ja pelon lamaannuttaessa mieliä tarvitaan luterilaisen kutsumusetiikan kaltaista vastakulttuuria. Työ uskossa ja työ rakkaudessa ovat asioita, joita on välttämätöntä edistää, kun uudet uhkat repivät työelämää.
Kirjoittaja on Espoon hiippakunnan piispa emeritus.
Kuvitus: Päivi Karjalainen
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata digilehden ja printtilehden täältä.