Essee: Niilo Rauhalan Enkeli taivaan -käännöksen hylkääminen oli katastrofi

Kotimaa-lehteen Jyrki Linjaman tekstiin, esseesarjaan:Säveltäjän joulusaarnaKuvitus Päivi Karjalainen

On vaikea havahtua ongelmaan, jos sen äärellä on elänyt pienen ikänsä. Vasta pari vuotta sitten huomasin, millainen ongelma on Enkeli taivaan -virren suomennos. Havahtuminen tapahtui joulukirkossa, Espoon Otaniemen kappelissa.

Virsikirjan uudistaminen 1980-luvulla ei jaksanut kiinnostaa. Osallistuin kirkon jumalanpalveluksiin sanan ja sakramentin vuoksi. Vaikka opiskelin sävellystä, koin silloin, että jumalanpalvelusten musiikki on ammatillisesti mahdotonta aluetta.

Kirkkomusiikin säveltämisestä on sittemmin tullut työni fokus, vähä vähältä. Muutoksen syitä on paljon. Yksi tärkeimmistä on 90-luvulla ilmestynyt uusi raamatunkäännös. Yllättävän paljon merkitystä on sillä, lukeeko sävellettävässä tekstissä sana ”tai” vai ”tahi”, ”valo” vai ”valkeus”. Viestin uskottavuus on monen tekijän summa, eikä kielen elävyys tai tunkkaisuus ole niistä vähäisin. Sillä on paljon merkitystä, paitsi säveltäjän työssä myös jokaisen tavallisessa arjessa.

***

Ongelman havaitseminen voi olla vaikeaa myös siksi, että puuttuu tietoa. Viitisen vuotta sitten luin Eero Huovisen kirjan Enkeli taivaan – rakas jouluvirsi. Siinä emerituspiispa käy läpi jouluvirren koko suomenkielisen käännöshistorian, myöhäiskeskiajalta aina Niilo Rauhalan 1980-luvulla syntyneeseen käännökseen. Huovisen viisas taustoitus avasi alkutekstin rikkautta ja kontekstia, jota tunsin huonosti. Tutustuin lukiessani ensi kertaa Rauhalan käännökseen, jonka ottaminen virsikirjaan 1980-luvulla oli kaatunut sosiaaliseen paineeseen. Totesin lukiessani, että onpa upea käännös: onpa vahinko, ettemme voi sitä laulaa.

Kului taas pari vuotta. Joulukuu 2016 oli minulle työrintamalla rankka. Kirkko-ooppera Kolme kirjettä Laestadiukselle oli raskaimmassa vaiheessa, sen deadlinet alkoivat kiertyä eteen. Oli tärkeää löytää joulunpyhiin tilaa hiljentymiselle ja levolle.

Yksi antoisa puoli oopperaprojektissani oli sen libretto. Mainitun raamatunkäännöksen katkelmat ynnä Michael Baranin ja Anna-Maija Raittilan kynästä lähteneet tekstit olivat oikea säveltäjän paratiisi, rikasta ja kaunista nykysuomea. Tekstien silkka laatu auttoi myös suunnistamaan tarinan synkkien kohtien läpi.

***

No, sitten koitti joulupäivä ja vaelsimme tapamme mukaan Otaniemen kappeliin joulukirkkoon, aamuhämärissä hiljaisen kaupungin läpi. Jumalanpalvelus oli kaunis ja vaikuttava, metsä alttarin lasiseinän takana heräili aamuauringossa, pappi ja kanttori olivat hienosti tehtäviensä tasalla.

Mutta sitten, päivän virsi, Enkeli taivaan. Voi hyvänen aika. Minä raahaudun joulukirkkoon, raskaan oopperasävellyssyksyn uuvuttamana nykyihmisenä. Siellä alan laulaa: ”Miks’ hämmästyitte säikähtäin?” Tunnen yhtäkkiä luissani ja ytimissäni: tämä käännös on kulunut romuksi. Se on varmaan ollut pätevää runoutta sata vuotta sitten. Nyt se on romua, silkkaa tahatonta komiikkaa ja romua.

Muinaisperinteiden harrastaminen voi olla sinänsä sympaattista. Ei niillä kuitenkaan saisi kyykyttää tavallista ihmistä, joka vain yrittää elää elämäänsä.

Tajuan myös syyn siihen, että tällainen tunkkainen nurkkaus on jäänyt Virsikirjaan. Ratkaisu nousi säikähtyneen ja vauhkoontuneen lauman mylvinnästä. Paimenten, eli piispojen ja pappien, olisi pitänyt 1980-luvulla rauhoittaa se lauma eikä taipua sen kiihkon edessä. Jos nelivuotias saa karkkihyllyn luona itkupotkuraivarin, ei silloin sanota, että juu kyllä sinä saat, kyllä isi ostaa. Tai jos sanotaan, hukataan samalla aikuisuus.

***

Kokemukseni Otaniemen joulukirkossa ei syntynyt tyhjästä eikä sattumalta. Herkistyminen oli konstellaatio, jossa oli paljon osatekijöitä.

Eero Huovisen kirja auttoi ymmärtämään, miten raikkaalla tavalla Niilo Rauhalan käännös tavoittaa Lutherin virren puhuttelevuuden. Oma kirkko-oopperaprojektini oli jo yli vuoden ajan merkinnyt kosketusta ensiluokkaiseen kieleen hengellisyyttä artikuloimassa. Kaiken lisäksi olin ajautunut viralliseksi virsisäveltäjäksi (virsi 925c) ja sitä kautta tutustunut kirkon hallintoon. Heinrich Böllin novelli Oispa joulu ainainen on myös ollut minulle tärkeä ymmärryksen avartaja. Böllin teksti (kokoelmasta Tohtori Murken kootut tauot) olisi pitänyt jakaa 1980-luvun virsikirjauudistuksesta päättäneelle kirkolliskokoukselle, taustamateriaaliksi ja kompassiksi.

Kaiken tämän pohjalta syntyi yhtäkkiä oivallus: Rauhalan käännöksen hylkääminen on ollut katastrofi. Suomalaista evankelisluterilaisuutta ankeimmillaan: tiukan paikan tullen tärkeintä on se, ettei tapahdu mitään.

Yksi protestanttisen perinteen hienoimmista virsistä on muuttumassa käyttökelvottomaksi museotavaraksi. ”Miks’ hämmästyitte säikähtäin” – ei tällaiseen ole varaa. Virsi on elänyt vuosisadasta toiseen yhä uusien suomennosten tuoreuttamana. Se on ollut kirkolle tärkeä kontaktipinta suureen joukkoon ihmisiä. Ilmeisesti pitää todeta, että ohi on: tämä perinne ei enää jatku vaan on jätetty vähitellen kuolemaan. Välttämättömiä peruskorjauksia ei enää suoriteta, vaan kaikki saa luhistua omia aikojaan ja sitten unohtua. Ihan vain siksi, että senioreilla olisi mukavaa muistella wanhoja aikoja ja lämmitellä vuonna 1880 (sic) syntyneen käännöksen hiipuvassa hohteessa.

***

Väännetään nyt vielä rautalangasta. Runoilija oli kirkollisverovaroilla palkattu tekemään virrestä nykykielinen suomennos. Hän oli onnistunut työssään erinomaisesti. Sitten kirkon paimenet mitätöivät tämän onnistumisen, sameissa vesissä kalastellen ja populismiin nojautuen. Paimenet muuttuivat ilosanoman tuojista ilosanoman kätkijöiksi (lukuun ottamatta Eero-piispaa).

Vähemmästäkin tällainen riviseurakuntalainen masentuu. On raskasta huomata yhtäkkiä olleensa vuosikymmeniä turhan tyhmentämisen kohteena. Erehdys pitäisi ainakin myöntää, tapahtuneen outous pitäisi tunnistaa. Miksi siitä ei näy merkkejä?

Näin toimivan kirkon ei pidä ihmetellä, kun se huomaa kulttuurisen merkityksensä murenevan (esimerkiksi Kirjamessuilla). Suuntaa pitää tarkistaa: muitakin taiteen ammattilaisia kuin arkkitehtejä täytyy alkaa kohdella kirkon piirissä normaalisti. Ei kölin alta vetäen.

***

Liian moni virsi koki saman kohtalon kuin Enkeli taivaan. Muutama vuosi Virsikirjan jälkeen julkaistiin uusi raamatunkäännös. Runoilija Lassi Nummi osallistui sen muotoiluun sanataiteen ammattilaisena. Tällä kertaa runoilijaa ei jätetty huutelijoiden armoille: ilmeisesti jotain oli opittu. Tästä syystä meillä on kielellisesti ensiluokkainen Raamattu. Se ei ole yhdestä kulmasta pilalla, toisin kuin Virsikirja.

Mylvinnän armoille heittäminen tuo ikävästi mieleen erään meluisan kohtauksen Pilatuksen palatsin pihalla. Joulun tähti näyttäköön suuntaa toisaalle, kutsukoon meitä iloon ja hiljaisuuteen, luovuuteen ja aikuisuuteen!

Kirjoittaja on espoolainen säveltäjä.

Kuva: Päivi Karjalainen

***

Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.

Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.