Essee: Rikas ja köyhä

Korkein päämäärämme ei ole työ ja tuottaminen vaan ystävyys, viisaus ja mielekäs elämä. Siksi tulee luoda toimettomuuden ja laiskuuden politiikka, Suomi laskuun -puolue, kirjoittaa Janne Saarikivi.

On lama, velkaannumme. Kipeitä ratkaisuja on tehtävä. Näin sanoo hallitus ja pääministeri, ja varmaan presidenttikin. Tilanne on vakava, kertaavat media, audio ja visio monona ja stereona.

Mietitään siis, mikä on vakavaa ja mikä ei niinkään. Kuvitelkaa, että pysäyttäisitte kadulla sata ihmistä kysyen, mikä heille on tärkeää. Tutkimusten perusteella tiedämme, että vastaukset kuuluisivat suurin piirtein näin: terveys, lapset ja läheiset, elämän mielekkyys.

Jos sadalle poliitikolle esitettäisiin sama kysymys, vastaukset olisivat muuta. Puhuttaisiin velkaantumisesta, hyvinvointivaltion turvaamisesta. Siitä, miten talous täytyy saada kasvu-uralle.

Poliitikot haluavat talouskasvua. Mutta tutkimusten mukaan valtaosa suomalaisista ei halua kasvua vaan turvallisuutta. Rikastuminen ei mahdu edes kymmenen yleisimmän tavoitteen joukkoon.

Tavallisesti vaurauden kasvuun pyritään jonkin tavoitteen saavuttamiseksi. Halutaan asunto tai velat maksettua, lomamatka, lapsille turvaa. Vain politiikassa kasvu on päämäärä sinänsä. Siitä kiistellään, miten kasvu saadaan aikaan ja jaetaan, mutta kasvua sinänsä ei kyseenalaista juuri kukaan.

Miksi meidän pitää kasvaa?

Ehkä kasvu on tarpeen köyhyyden hoitamiseksi? Mutta talouskasvu, joka on nostanut satoja miljoonia köyhyydestä kehitysmaissa, ei ole ratkaissut köyhyysongelmaa Yhdysvaltojen kaltaisissa jälkiteollisissa yhteiskunnissa.

Onko joku todella nähnyt taruolennon, joka esiintyy Libera-ajatuspajan ja Tuomas Enbusken kolumneissa. Köyhän, joka toivoo talouskasvua?

Talouskasvu ei kuulu köyhän sanastoon. Hän tuntee vuokran, keskikaljan hinnan ja pikavipin koron, mutta talouskasvu on kuin arvokeskustelu. Sitä vaativat huono-osaisille ne, joilla menee hyvin. Ne taas, joilla ei ole rahaa tai joita syrjitään väärien arvojen tähden, vaativat muuta, nimittäin oikeudenmukaisuutta.

Ehkä kasvua tarvitaankin velkaantumisen pysäyttämiseksi? Mutta valtio luopuu vapaaehtoisesti tuloistaan. Se on esimerkiksi alentanut yhteisöveroa noin miljardilla. Tänä vuonna pörssiyritykset jakoivat tuloksestaan 85 prosenttia osinkoina. Suuri osa summasta on entisiä verotuloja, joilla voisi maksaa velkaa. Valtio saa lainaa negatiivisella korolla, ja sitä käytetään risteilyjen ja kaivosten tukemiseen. Maanviljelijää tuetaan keskimäärin 80 000 eurolla vuodessa.

Rahasta ei siis näytä olevan pulaa. Eikä ihme, sillä poliittinen eliitti olettaa itsestäänselvyytenä, että kaikki haluavat yhteiskunnan, jossa talous ja työllisyys kasvavat.

Kauanko kasvu on ollut tavoitteenamme?

Jo 1700-luvulla laskettiin kansojen varallisuutta akateemisissa piireissä. Bruttokansantuotteen käsite kehitettiin kuitenkin vasta 1930-luvulla. 1950-luvulla se alkoi ohjata ensin Yhdysvaltain ja sittemmin muidenkin maiden politiikkaa. Keskeistä roolia tässä näytteli taloudellisen yhteistyöjärjestö OECD:n harjoittama talousvertailu.

Kasvu on siis suhteellisen uusi tavoite. Mutta onko se arvokas päämäärä? Mitä hyvää tapahtuu, jos talous kasvaa mainiosti?

Olen nähnyt talouskasvun hedelmät. Sattumoisin olen elänyt Euroopan rikkaimman pääkaupungin rikkaimmassa kaupunginosassa, Oslon Frognerissa. Siellä talous on kasvanut mitä pulleimmaksi ja pörröisimmäksi.

Asuttuani alueella kuukauden törmäsin ensi kertaa naapuriini. Hän mittaili asuani ja sekarotuista koiraa, joka oli kiinnitetty minuun huteralla hihnalla. Pitkään vaiettuaan naapuri lopulta tervehti. Asutko sinä todella täällä, hän tuhahti, sekoittaen sanoihinsa loukattua ylpeyttä ja kireyttä.

Sellaisia olivat kontaktini kaupunginosassa, jossa oli Michelin-tähditettyjä ravintoloita ja kaupunkimaastureita. Kapakan pöydässä istuin yksin. Tilasin toisen ja kolmannen tuopin, joiden hinnalla bangladeshilainen perhe olisi elänyt viikon. Olisin halunnut puhua nuorelle naiselle, joka näytti miellyttävältä, mutta ei siitä mitään tullut. Tuon maailmankolkan naisille ei näet voi noin vain puhua.

Olen nähnyt köyhyyttäkin. Muistelen matkojani Pohjois-Venäjällä 1990-luvun puolivälissä, kun neuvostotalous oli romahtanut. Kenelläkään ei ollut rahaa. Silti minne hyvänsä menin, ihmiset tarjosivat yösijan, vihanneksia, rahkaa ja kotipolttoista, keittivät kuumaa teetä.

Tuolloin opin, että köyhyys on eri asia kuin kurjuus. Ja myöhemmin Oslossa opin senkin, että rikkaus on eri asia kuin onni ja tyytyväisyys.

Ihminen voi tienata esimerkiksi 3 135 euroa kuussa, suomalaisen mediaaniansion. Yksi kokee itsensä köyhäksi, toinen rikkaaksi. Vain tällä kokemuksella on merkitystä. Mutta poliitikot, kuten OECD on heitä opettanut, eivät ole kiinnostuneita kokemuksesta vaan kasvusta, joka mitataan numeroin ja käppyröin.

Ja ai niin. Klassisessa sosiologisessa tutkimuksessa eniten rahanpuutetta kokivat korkeimman tuloluokan ihmiset. Mistä kumpuaakaan upporikkaiden Björn Wahlroosin ja Jorma Ollilan marmatus veroista, synkkien aikojen manailu ja maaninen kasvun vaatimus?

Mitä jos kysyisimme tärkeistä asioista sadalta nobelistilta?

He sanoisivat varmaankin, että tärkeintä on tavalla tai toisella pelastaa ihmiskunta, voittaa ekologiset kriisit ja ydinsodan uhka.

Kaikki tietävät, että ilmastonmuutos, luonnonvarojen loppuminen ja ekologinen kriisi johtavat jatkuessaan elämäntapamme romahdukseen. Ja normaalisti uhkiin tietysti varaudutaan. Esimerkiksi melko epätodennäköistä Venäjän hyökkäystä Suomeen torjutaan miljardien puolustusbudjetilla. Paljonko rahaa siis pannaankaan maailmanlopun torjuntaan?

Kumma kyllä, ei paljoa. Sen asemesta hallitus hoitaa vientiteollisuuden kilpailukyvyn ja valtiontalouden kestävyysvajeen ongelmia. Näille on alistettu ympäristönsuojelu, kehitysapu, kansainvälinen vastuu ja elonjäämisen mahdollisuuksien tutkimus.

Kun kerromme tästä sadan vuoden päästä henkiin jääneille, he haukkovat ihmetyksestä henkeä. Miten he saattoivat? kysytään. Ja vastaukseksi puistellaan päitä. Se oli sitä aikaa.

Valtiontalouden kestävyysvaje on periaatteessa samanlainen ongelma kuin ekologinen kriisi. Se on osin jo läsnä, ja jos nykyinen kehitys jatkuu, elämäntapamme käy mahdottomaksi. Mutta sisällöltään kestävyysvajeen ongelma on naurettavan mitätön. Mitä väliä, jos valtion rahat loppuvat joskus tulevaisuudessa, kun myös tuntemamme ihmiselämä uhkaa loppua?

Velkaannumme todellakin huolestuttavaa vauhtia, mutta ei siten, kuin hallitus sanoo. Huhtikuussa oli ylikulutuspäivä. Suomalaiset olivat silloin käyttäneet vuosittaisen osuutensa maailman uusiutuvista luonnonvaroista. Loput elämme velaksi, mutta emme pankeille vaan yhteisen planeettamme toisille asukkaille, joilta olemme varastaneet.

Mikä pahinta, kaikki tietävät tämän, eikä se kiinnosta ketään.

Meitä ei kiinnostaa maailman pelastaminen vaan helppo elämä. Paradoksaalista kyllä, tämä voisikin olla ratkaisu myös ekologisiin kriiseihin. Kuinka monia nimittäin todella innostaa poliittisen eliitin tavoite Suomi nousuun?

Katsoin eräänä päivänä hajamielisenä televisiota. Siellä puhui Esko Valtaoja, tontun näköinen edistyksen puuhamies. Kohta tässä mennään tähtiin, hän paasasi. Itsekseni ajattelin, että kuka muka haluaa tähtiin, ja miksi. Mutta ymmärrän, että tietty osa ihmisistä aina ostaa kaiken uuden ja sortuu uusiin tähtikultteihin.

Minä en kuitenkaan halua tähtiin. Haluan luostariin. Tai edes joogaamaan. Tai mökille ja saunaan. Hiljaisuuden retriittiin.

Sekä idän että lännen kulttuuritraditiot tuntevat ajatuksen, että hyvän elämän löytää luopumalla siitä, mitä koulu, media ja politiikka opettavat tavoittelemaan. Euroopassa vapaaehtoisen yksinkertaisuuden ihannetta ovat edustaneet luostarilaitos, yliopistot ja boheemi taidemaailma, nuo keskinäisen veljeyden vapaat yhteisöt, joissa rakastetaan totuutta enemmän kuin rahaa.

Korkein päämäärämme ei ole työ ja tuottaminen vaan ystävyys, viisaus ja mielekäs elämä. Ne ovat asioita, joita ihmiset jo nyt arvostavat, mutta joita poliitikot eivät osaa politisoida. Siksi tulee luoda uusi toimettomuuden ja laiskuuden politiikka, Suomi laskuun -puolue.

Naistenlehdet ovat täynnä tarinoita ihmisistä, jotka ovat onnellisia hypättyään oravanpyörästä. Ihmiset pyrkivät massoina oppialoille, joilta valmistuneiden tulot ovat kaikkein surkeimpia, esimerkiksi näyttelijäntyön, kuvataiteen ja antropologian koulutusohjelmiin. Mutta kurjat johtajamme niin oikealla kuin vasemmalla puhuvat vain siitä, miten tulee paiskia työtä, nostaa taloutta.

Pannaan heidät vaihtoon. Suomi laskuun nyt!

On aika panna valtiontalous paikalleen yhteiskunnallisessa keskustelussa, muiden pikkuasioiden joukkoon, teatterien ja kansallispuistojen valtionohjauksen seuraksi.

Talous on johdos sanasta talo. Hyvä talo ei kasva joka vuosi kolme–neljä prosenttia. Se pysyy kunnossa, antaa suojaa melko samanlaisena kuin viime vuonna. Sitä voi kohentaa, laajentaakin, mutta ei rajattomiin, koska ei kukaan tarvitse rajattoman isoa taloa.

Ennen kaikkea: talon kokoa tärkeämpi on elämä talossa, pitkään ja onnellisena.

Kirjoittaja on kielitieteen 
tutkija Helsingin yliopiston 
tutkijakollegiumissa ja 
vapaa kirjoittaja.

2 kommenttia

  • Tarja Aarnio sanoo:

    Hieno kirjoitus. Kiitos!

    Ilmoita asiaton kommentti
  • ismo malinen sanoo:

    Juuri näin! Tätä lukiessa nousi ajatus, joka on hyvin puettu Hebr, kirjeessä:

    “Mutta ilman uskoa on mahdoton olla otollinen; sillä sen, joka Jumalan tykö tulee, täytyy uskoa, että Jumala on ja että hän palkitsee ne, jotka häntä etsivät. Uskon kautta rakensi Nooa, saatuaan ilmoituksen siitä, mikä ei vielä näkynyt, pyhässä pelossa arkin perhekuntansa pelastukseksi; ja uskonsa kautta hän tuomitsi maailman, ja hänestä tuli sen vanhurskauden perillinen, joka uskosta tulee. Uskon kautta oli Aabraham kuuliainen, kun hänet kutsuttiin lähtemään siihen maahan, jonka hän oli saava perinnöksi, ja hän lähti tietämättä, minne oli saapuva. Uskon kautta hän eli muukalaisena lupauksen maassa niinkuin vieraassa maassa, asuen teltoissa Iisakin ja Jaakobin kanssa, jotka olivat saman lupauksen perillisiä;sillä hän odotti sitä kaupunkia, jolla on perustukset ja jonka rakentaja ja luoja on Jumala. Uskon kautta sai Saarakin voimaa suvun perustamiseen, vieläpä yli-ikäisenä, koska hän piti luotettavana sen, joka oli antanut lupauksen. Sentähden syntyikin yhdestä miehestä, vieläpä kuolettuneesta, niin suuri paljous, kuin on tähtiä taivaalla ja kuin meren rannalla hiekkaa, epälukuisesti. Uskossa nämä kaikki kuolivat eivätkä luvattua saavuttaneet, vaan kaukaa he olivat sen nähneet ja sitä tervehtineet ja tunnustaneet olevansa vieraita ja muukalaisia maan päällä. Sillä jotka näin puhuvat, ilmaisevat etsivänsä isänmaata. Ja jos he olisivat tarkoittaneet sitä maata, josta olivat lähteneet, niin olisihan heillä ollut tilaisuus palata takaisin; mutta nyt he pyrkivät parempaan, se on taivaalliseen. Sentähden Jumala ei heitä häpeä, vaan sallii kutsua itseään heidän Jumalaksensa; sillä hän on valmistanut heille kaupungin.” Hebr.11:6-16

    Ilmoita asiaton kommentti