Maapallon kristittyjen enemmistö asuu Afrikassa, Aasiassa ja Latinalaisessa Amerikassa. Asetelma ei ole uusi. Tutkijoiden mukaan jo 1980-luvun alussa kristinuskon maantieteellinen painopiste keinahti sinne, mitä tuolloin kutsuttiin kolmanneksi maailmaksi.
Kristinuskon kartaston muutokset ovat alkaneet näkyä meillä vasta viiveellä, eikä kadunmies taida vieläkään tiedostaa, että kristinusko ei ole länsimaalainen uskonto. Uutta maantiedettä kannattaa siksi kahvikutsuilla havainnollistaa sillä, että nykyinen paavi on argentiinalainen ja vedonlyöntitoimiston listausten valossa hänen seuraajansa tulee todennäköisesti Filippiineiltä.
”Kristinuskon kartastolla ei ole keskusta, josta kristinusko laajenisi ulospäin”
Elämme yhtä uskontohistorian suurista murroksista, jonka myötä moni aiemmin opittu ei pidä paikkaansa. Ehkä helpoimmin päivitettävään osioon kuuluu se, että puhe kristikunnasta on vanhentunutta ja lähetystyö ei suuntaudu enää pohjoisesta etelään.
Kristinuskon kartastolla ei ole keskusta, josta kristinusko laajenisi ulospäin. Mission suhteen pätee iskulause: Mission from everywhere to everywhere. Lähetystyötä kaikkialta kaikkialle. Kristittyjä asuu kaikkialla maailmassa, suurin osa heistä globaalissa etelässä ja usein vieläpä vähemmistönä, joten kaikki mielikuvat ”kristikunnasta” voi heittää historian romukoppaan.
Tämän päivän keskivertokristitty ei ole valkoinen mies vaan afrikkalainen nainen, joka yrittää tulla toimeen dollarilla päivässä. Yhtä lailla kristinuskon symboleiksi sopisivat vaikkapa polynesialainen piispa, korealainen presbyteeri tai brasilialainen karismaatikko.
”Globaalin kristinuskon merkitystä ei Suomessa ole otettu riittävän vakavasti”
Vaikka globaali kristinusko on moninainen todellisuus, ekumeeninen pyrkimys keskinäiseen ymmärtämiseen on vahva. Sen osoittavat kuluvan kevään kaksi isoa ekumeenista konferenssia, jotka molemmat sijoittuvat päiväntasaajan tuntumaan.
Tansanian Arushassa järjestettiin maaliskuussa Kirkkojen Maailmanneuvoston lähetyskonferenssi, joka nosti esille etelän äänen. Huhtikuun lopulla kokoontuu Kolumbian Bogotaan poikkeuksellisen laajapohjainen kristittyjen joukko, kun Global Christian Forum järjestää kolmannen yleiskokouksensa. Siellä tarkoituksena on rakentaa yhteyttä ekumeenisen liikkeen ja sen ulkopuolelle jääneiden, usein helluntailaisten yhteisöjen välille.
Itse osallistuin Arushan konferenssiin, jossa kuulin monia etelän kristittyjen puheenvuoroja. Kosketus heidän maailmoihinsa voimisti minussa vakaumusta siitä, että globaalin kristinuskon merkitystä ei Suomessa ole otettu riittävän vakavasti.
”Etelän teologisista seminaareista nousee radikaaleja ja innovatiivisia ääniä”
Erityisen onnetonta on, että kristinuskon kartaston muutos näyttäisi meillä tulleen valjastetuksi osaksi kirkkopoliittista keskustelua. Liian usein kuulee väitteitä, että kasvavien etelän kirkkojen opetus on perinteistä.
Väite ei ole tyystin väärä, mutta koko totuus se ei ole. Monet kirkoista toisintavat käytännöissään ja opetuksessaan kyllä siirtomaa-ajan lähetystyön perintöä, mutta etelän teologisista seminaareista nousee radikaaleja ja innovatiivisia ääniä. Taustalla on halu tehdä teologiaa, joka on merkityksellistä ja voimaannuttavaa paikallisille kristityille ilman eurooppalaisen kolonialismin painolastia.
Teologisena visiona on kirkon missio dialogisessa suhteessa paikallisiin kulttuureihin ja uskontoihin sekä sosiaalisen oikeudenmukaisuuden vaatimus. Srilankalainen jesuiitta Aloysius Pieris on tiivistänyt olennaisen todetessaan, että ollakseen aidosti aasialaista kristinuskon on tultava kastetuksi Aasian uskontojen Jordanissa sekä Aasian köyhyyden Golgatalla.
”Mammonan palvonnan kritiikki tuli vahvasti esiin Arushan konferenssissa”
Enemmistömaailman kristinuskoa ei voi ymmärtää ilman, että tiedostetaan miljoonien kristittyjen elävän olosuhteissa, jotka muistuttavat enemmän Jeesuksen ajan Palestiinaa kuin pohjoismaista luterilaista hyvinvointivaltiota. Eikö siksi voisikin odottaa juuri etelästä nousevan näkökulmia, jotka voivat avata Raamatun tekstejä tehden näiden alkuperäiselle intentiolle oikeutta?
Kun kristinusko on irronnut imperiumista, yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta koskevat kysymykset ovat nousseet uudella voimalla kirkkojen agendalle. Kun etuoikeutettu asema suhteessa vallanpitäjiin puuttuu, ei ole tarvetta kumartaa keisaria. Mammonan palvonnan ja poliittisen mukautumisen kritiikki tulikin vahvasti esiin Arushan konferenssissa.
Afrikka on maanosa, jossa asuu määrällisesti mitaten eniten kristittyjä. Samalla Afrikka on maanosa, joka on erityisesti kärsinyt kristikunnan kolonialismista mutta toisaalta löytänyt kristinuskosta voimaantumisen ja vastarinnan lähteen.
”Onko valkoisen miehen taakkaa yhä nähtävissä teologisessa ajattelussamme?”
Syksyllä järjestettiin Arushaa valmisteleva konferenssi Keniassa, joka antoi julkilausuman Afrikan kirkkojen missiosta. Lausumassa rinnastettiin Afrikan uskonnollinen ja etninen moninaisuus maanosan biologiseen rikkauteen. Ajatus on kiehtova: inhimillisen kulttuurin ja uskonnollisuuden moninaisuus on Jumalan lahjaa siinä kuin luonnon runsaus.
Näin avautuu etelän teologioissa toinen keskeinen teema, uskontodialogin merkitys. Kristittynä oleminen merkitsee Jeesuksen seuraamista. Tämä ei johda siihen, etteikö kristitty voisi olla lojaali omalle kulttuurilleen ja myös oppia jotain toisin uskovan naapurinsa kautta.
Kristikunnan logiikka oli toisenlainen, kun evankeliumin vanavedessä vietiin eurooppalaista sivistystä maailmaan ääriin asti. Villien sivistäminen ymmärrettiin valkoisen miehen taakaksi, mikä johti kulttuuriseen imperialismiin. Sensitiivisyys paikallisten kulttuurien merkitykselle on sittemmin kasvanut. Mutta onko valkoisen miehen taakkaa yhä nähtävissä teologisessa ajattelussamme?
Minusta näyttää, että useimmat hyväksyvät ajatuksen, että kristinuskon ulkoiset ilmiasut voivat sopeutua kulttuuriin. Arushan rukoushetkissä sai rumpu soida ja kuoro tanssia.
Afrikkalaiset rytmit puhuttelevat meitä jäyhiä suomalaisia, mutta entäpä afrikkalainen teologia? Voivatko etelästä tulevat teologiat opettaa meille jotain aidosti uutta? Onko afrikkalainen nainen teologina yhtä vakavasti otettava kuin valkoinen mies? Luemmeko Johannesburgissa tai Bangaloressa kirjoitettua teologiaa yhtä sujuvasti kuin sitä, mitä tuotetaan Yalessa tai Heidelbergissä?
”Annammeko Hengen tuulten puhaltaa etelästä pohjoiseen?”
Kun missio suuntautuu kaikkialta kaikkialle, teologiasta on tullut verkostomaista. Vaikka Pohjois-Amerikassa ja myös Euroopassa on enemmän resursseja teologian harjoittamiseen, myös muissa maanosissa on merkittäviä teologisia seminaareja. Teologiset ajatukset virtaavat nykyään kaikkialta kaikkialle aivan kuten evankeliumi.
Suomalaisen kirkollisen teologian kohtalonkysymys on, olemmeko avoimia uusille vaikutteille. Annammeko Hengen tuulten puhaltaa etelästä pohjoiseen? Jos vastaamme myöntävästi, moni asia muuttuu. Vaikutukset näkyvät ajan kanssa niin ekumeenisessa metodissa, hartauspuheiden sanomassa kuin liturgisissa käytännöissä. Jos emme, kohtalonamme on impivaaralainen versio luterilaisesta kristinuskosta.
Kirjoittaja on uskontoteologian ja ekumeniikan dosentti, joka toimii piispainkokouksen pääsihteerinä.
Kuva: Päivi Karjalainen
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä