Essee: Tulehtunut kansalliskiihko järkyttää venäläistä älymystöä

Stalinin suosio Venäjällä kuvastaa kansan kyvyttömyyttä suunnistaa sekavassa nykyisyydessä. Se on myös vinksahtanut protesti pettymyksen tuottanutta Putinin hallintoa kohtaan.

Venäläisten suuri enemmistö on nostanut Stalinin jopa ”suurimmaksi venäläiseksi”. Tämä on järkyttänyt monia. Vuonna 1988 kahdeksan prosenttia Neuvostoliiton asukkaista arvioi Stalinia myönteisesti. Vuonna 2016 diktaattorin hyväksyi venäjänmaalaisista 54 prosenttia. Vuonna 2018 heidän osuutensa nousi yli 70 prosenttiin.

Moskovan Carnigie-instituutin tutkija Andrei Kolesnikov selittää, että Krimin miehitys on Venäjällä nostattanut patrioottisen ja imperiaalisen uhon ja sen mukana Stalinin suosion tappiin. Stalinin ihailusta on tullut moraalisesti rohkaistu sosiaalinen normi massoille. Se on sitäkin helpompaa, kun nuorille Stalin on yhtä historiallisesti kaukainen kuin Iivana Julma.

Stalinin suosio kuvastaa kansan kyvyttömyyttä suunnistaa sekavassa nykyisyydessä. Se tarjoaa helppoja ratkaisuja vaikeisiin ongelmiin. Se on myös vinksahtanut protesti pettymyksen tuottanutta Putinin hallintoa kohtaan. Stalin on ooppiumia Venäjän kansalle: toteutettavaksi mahdoton haave oikeudenmukaisuudesta ja hyvinvoinnista.

Kolesnikov toteaakin, että jos valoisa tulevaisuus rakennetaan valoisalle menneisyydelle ja ammennetaan siitä oma legitiimisyys, niin ovella odottaa generalissimus Stalin.

***

Ja kaiken takana on pelko. Vuoden 2018 kyselyissä on todettu väestön vakava frustraatio ja pelkojen kasvu. Pelätään maailmansotaa, viranomaisten mielivaltaa, poliisia ja mafiaa, jopa massarepressioita.

Nykyinen tulehtunut kansalliskiihko on järkyttänyt venäläisen älymystön olemassaolon perustoja. 1800-luvulta saakka se on rakentanut älyllisen ja moraalisen olemassaolonsa visiolle eurooppalaisesta, valistuneesta Venäjästä. Nyt tuntuu pohja pudonneen koko ”venäläisen intelligentsian” idealta.

Nämä ideat olivat kiinteässä yhteydessä kristilliseen moraaliin ja humanismiin. Aikoinaan Leo Tolstoi idealisoi yksinkertaisen talonpojan, musikan, ja hänen kristillisyytensä. Yhteisen kansan moraaliin ja uskoon pani toivonsa myös Aleksandr Solženitsyn.

Suurimman järkytyksen on nyt tuottanut itse kansa. Nykyinen tilanne on saanut älymystön tekemään uudenlaisia, viiltäviä analyyseja Venäjän moraalista ja kristillisyyden kohtaloista.

***

Tunnettu runoilija ja filologi Olga Sedakova sanoo kirjassaan Veštšestvo tšelovetšnosti (”Ihmisyyden aine”, 2019), että Krimin kaappaaminen vei häneltä viimeisetkin illuusiot. Nyt vallitsee täysi pimennys. Vielä 2000-luvulla saattoi ajatella, että kansa ja valta ovat vastakkaisia. Nyt paljastuu, että valta ja kansa ovat yhtä lietsoessaan aggressiivista politiikkaa ja militaristista hysteriaa.

Sedakova menee venäläisen sivilisaation ytimiin. Hänestä venäläisillä on erityinen suhde pahaan – kyvyttömyys erottaa paha hyvästä. Lännessä suhde pahaan on yksiselitteinen, Venäjällä taas epämääräinen: mitään ei tunnusteta lopullisesti pahaksi. Monimutkainen selittely johtaa kaveeraamiseen pahan kanssa. Dostojevskin ”yleismaailmallisen vastakaiun” eli myötätunnon takaa löytyy sieltäkin eettisyydellä taktikointia. Anteeksiantavaisuudessa piilee kyvyttömyys erottaa paha.

Venäläisillä logiikan syrjäyttävät salaliittoteoriat ja paranoidit fantasiat. Moraalinen lausuma on intuitiivinen, ei looginen. Samalla kyvyttömyys erottaa paha yhdistyy sulavasti suvaitsemattomuuteen erimielisiä ja vähemmistöjä kohtaan.

Laskelmoivan epämääräisyyden avulla siirrytään punnitsemaan hyvän ja pahan osuutta asioissa. Uskotaan, että hyvää voi tehdä vain pahan avulla. Tarkoitus pyhittää keinot, sillä ”aina roiskuu, kun rapataan”.

Näin selittelevät pahan väistämättömyyttä niin Stalinin kuin Putininkin kannattajat.

***

Sedakovan mukaan kaikki tämä tulee traumatisoituneesta Neuvostoliiton jälkeisestä yhteiskunnasta. Sen on kyllästänyt väkivallan hypnoosi ja pahan edessä polvistuminen. Suurta yleisöä hurmaavat nykyään sellaiset henkilöt kuin moottoripyöräjengin pomo Kirugi tai Itä-Ukrainaa terrorisoiva asemies Motorola.

Sellaisia moraalisia auktoriteetteja kuten Andrei Saharov tai Dmitri Lihatšova ei löydy Venäjältä tänään. Kuitenkin moraalinen valinta on helpompi kuin epämääräisyyden vuosina: korruptio on pahaa, vieraiden alueiden anastaminen pahaa. Taas ollaan kuin neuvostojärjestelmän viime vaiheessa – kaikki oli selvää. Ja jälleen saa joku maksaa vapaudesta hengellään.

Sedakova kehottaa yksinkertaiseen moralismiin: hyvä on hyvää, paha pahaa, eikä niitä tule sotkea sofismeilla. Riittää, että ”yksinkertaisesti totuus kajahtaa, muuten vajoamme yhä syvemmälle infernaaliseen valheeseen”.

Menneisyyden hallinta – katumus eli pokajanie – unohdettiin perestroikan aikaan. Sedakova sanoo, että käsiteltäessä lähimenneisyyttä Venäjä pyyhki yli oman syyllisyytensä. Neuvostoliiton romahduksen syitä ei koskaan selitetty kansalle, mikä on jättänyt pelitilan tulehtuneelle populismille. Jos aikoinaan olisi hyväksytty valtiollinen päätös ja arvio maan menneisyydestä, kollektiivinen tajunta olisi ehkä raitistunut.

Moraalin kuolemaa puolustellaan käsityksellä venäläisten erityisyydestä, toisenlaisuudesta. Sedakova kysyy, mitä se merkitsee – eikö Venäjällä ole oikeutta, laillisuutta vaan vain mielivaltaa? ”Mitä Venäjästä tulee, jos se on repäisty irti ihmiskunnasta, jos sen yhteydet Eurooppaan on katkaistu eikä niitä ole syntynyt Aasiaan?”

Venäläinen on antropologisesti sama kuin eurooppalainen, sanoo runoilija. Kansallisen aggressiivisuuden ryöpsähdys on historiassa tuttu ilmiö, nähty monesti muuallakin. Venäjällä leviävä vapaaehtoisten avun liike merkitsee hänestä ihmisen todellista jälleensyntymää: vapautta tehdä omasta tahdostaan hyvää. Ilmankos viranomaiset tekevät sille haittaa, koska he inhoavat yksityistä aloitteellisuutta.

Andrei Zvjagintševin äskettäin meilläkin nähty elokuva Ilman rakkautta (Neljubovj) kuvaa liikuttavasti samaa prosessia: kadonneita ihmisiä etsivät vapaaehtoiset edustavat siinä ainoina toimeliasta, vilpitöntä epäitsekkyyttä.

***

Sedakova kuului 1970-luvulla Moskovan yliopistossa syntyneeseen ortodoksiseen renessanssiin, jossa kokonaisen sukupolven tiennäyttäjäksi kohosi filosofi ja Bysantin tutkija Sergei Averintsev. Ryhmä kannatti ekumeniaa ja etääntyi jo 1980-luvun jälkipuoliskolla Venäjän kirkon hierarkiasta sen nationalismin ja KGB-riippuvuuden takia, mutta säilytti sen tunnustuksen. Sedakova itse on saanut Vatikaanin runouspalkinnon.

Venäjän kirkko on Sedakovan mukaan tänään hylännyt sellaisten idän hengellisyyden auktoriteettien kuten pyhittäjäisä Nil Sorskin ja teologi Alexander Schmemannin ajatukset. Hän sanoo: ”Irtautuminen lännestä merkitsee lopullista irtautumista kristillisestä humanismista, kieltäytymistä yleisesti hyväksytyistä oikeuden, arjen, yhteiselämän normeista. En pysty selittämään itselleni tätä halua valita väkivalta ja paha.”

Sudakova viittaa venäläisen kulttuurin yleismaailmalliseen merkitykseen. Se Venäjä, jota maailmalla rakastetaan, ei ole militaristinen supervalta.

Venäjää rakastetaan sen vuoksi, mitä se on antanut maailmalle: Dostojevskin, Tolstoin, myöhemmin Mandelstamin, Ahmatovan, Pasternakin ja Solženitsynin.

Paras venäläisyys on tärkeä osa yleisinhimillistä humanismiamme: ”Nämä venäläiset ovat suuria, koska he ovat yleismaailmallisia hahmoja, eivät paikallisesti rajoittuneita.”

Kirjoittaja on kirjailija ja Venäjän-tuntija.

Kuvitus: Päivi Karjalainen

* * *

Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.

Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä