Essee: Uskonratkaisun korostaminen saattaa olla harhaoppia, pelagiolaisuutta

Uskon salaisuus ja britti Pelagius
Esseekuvitus Kotimaa-lehteen 
Kuvitus Päivi Karjalainen

Historiassa on asioita ja henkilöitä, jotka eivät unohdu, vaan säilyvät ajankohtaisina.

Jouluaaton Helsingin Sanomissa Sixten Korkman kirjoitti pääkirjoitusaukeaman kolumnissaan Lutherin ajattelusta hyvinvointivaltion pohjustajana. Puolen vuosituhannen takainen reformaatio ja sen nimet, Luther ja Calvin – mikä on kirkon ja uskonnon vaikutus pohjoismaiseen hyvinvointivaltioon?

Vielä paljon kauemmin, yli 1600 vuotta, on kulunut siitä, kun kirkonmies nimeltään Pelagius julistettiin harhaoppiseksi parissakin kirkolliskokouksessa.

Pelagiolaisuutta ja semi- eli puolipelagiolaisuutta vastaan toimi jo aikalainen, kirkkoisä Augustinus. Erityisen pahana Pelagiusta piti Martti Luther.

Vaikka kaikki suuret kirkkokunnat ovat torjuneet hänen ajattelunsa, vieläkään Pelagius ei ole kadonnut historian hämärään. "Nyky-pelagiolaisuutta" on pohtinut muun muassa paavi Franciscus.

Kuka siis oli tämä kirkonmies ja mikä oli hänen uskonoppinsa?

***

Britanniasta Roomaan tullut Pelagius vaikutti 300- ja 400-lukujen vaihteessa. Vaikka Augustinus vastusti pelagiolaisuutta, Pelagius ja Augustinus eivät olleet kaikesta eri mieltä.

Koetan tässä lyhyesti ja ymmärrettävästi sanoa, mistä oli ja on kysymys.

Pelagiuksen mukaan ihmisellä on vapaa tahto sekä kyky elää Jeesuksen opetuksen mukaan ja siten ansaita pelastumisensa hyvillä teoillaan.

Augustinuksen ja myöhemmin Lutherin mukaan armo on yksin Jumalan – hänen armonsa, Kristuksen tähden ja uskon kautta.

Pelagiuksen mukaan ihmisen oma usko, tahto ja kyky riittävät. Puolipelagiolaisuus on loiventunut käsitys. Sen mukaan ihmisen omat eväät eivät täysin riitä, vaan kysymys on yhteistyöstä Jumalan kanssa. Ihminen tarvitsee siis myös Jumalan armoa.

***

Kiinnostavaa on, miten me ja muut kristityt nykyään ajattelemme. Riittääkö uskoon "Jeesus on Herra" tai jonkin muun sanan uskominen ja lausuminen vai kysytäänkö myös elämää? Mitä teemme? Mitä jätämme tekemättä?

Elävä osa kirkkoamme ovat sen herätysliikkeet. Mitä ne sanovat vapaasta tahdosta ja ihmisen ja Jumalan suhteesta? Tekstilainaukset vaatisivat paljon tilaa. Ilman niitä uskallan väittää, ettei ihmisen osuutta korostavaa pelagiolaisuutta vanhoista virsistä ja lauluista juuri löydy. Niissä ihminen on syntinen, hän elää synnin kahleissa ja hänet pelastaa vain Jumalan armo, ennen muuta Jeesuksen, Vapahtajan, sovitustyö.

Mistä sitten johtuu, ettei pelagiolaisuus aikamme kristillisessä julistuksessa vaikuta ollenkaan vieraalta? Paavi Franciscus luonnehtii nykypelagiolaisuutta ihmisen varmuudeksi siitä, että omalle tahdolle kaikki on mahdollista. Samalla nykypelagiolaisuus on sen unohtamista, ettei Jumalan armo poista inhimillistä heikkoutta. Tuntuu tärkeältä, että paavi näkee tämän vaarana myös katolisessa kirkossa.

Entä meillä? Onko mentävä neljästä historiallisesta herätysliikkeestä eteenpäin viidenteen, joka monin tavoin leimasi sotien jälkeistä kristillisyyttä Suomessa?

Kolmessa yliopistossa harjoitettu kirkkohistoria on tähän mennessä selvittänyt vasta vähän 1940- ja 1950-lukujen uskonnollista tilannetta meillä, siis viidennen herätysliikkeen nousua, sen virikkeitä ja resursseja.

Mikä oli esimerkiksi Frank Mangsin ja megatähti Billy Grahamin rooli ja vaikutus? Billy Graham vieraili Helsingissä jo 1954 ja sai Helsingin Olympiastadionille 28 000 kuulijaa. Vuonna 1987 hän sai yhdessä Kalevi Lehtisen kanssa kuutena päivänä Missio Helsingin tilaisuuksiin Stadionille 180 000 kuulijan valtavan väkijoukon. Tavoitteena oli henkilökohtainen uskonratkaisu ja niin kutsuttu yhteiskristillisyys, kirkko yhdessä vapaiden suuntien kanssa.

***

Maalaispojan muistoni noilta ajoilta eivät ole Stadionilta vaan Kalannin sivukulmalta.

Seurakunta järjesti kesällä tilaisuuksia monena peräkkäisenä iltana. Maatalon pihalla oli suuri, kai helluntaiseurakunnalta lainattu, teltta. Illan herätyskokousten puhujat tulivat Helsingistä, Raamattuopistolta ja Kansan Raamattuseurasta. Vaikka ne olivat luterilaisen seurakunnan tilaisuuksia, luulen, että niiden kulku oli sama eri puolilla Suomea.

"Rakas ystävä, kun sinä tänään kuulet Jeesuksen kutsun, älä epäröi vaan tee uskon ratkaisu ja valitse Jeesus."

Kehotettiin nostamaan kättä tai astumaan eteen saarnamiesten luo. Vaikka sama toistui joka ilta, sen muistan, etten koskaan mennyt.

Vielä toinen lapsuuden tai nuoruuden muisto. Vuotta en muista, vain sen, että keskustelu liittyi herätyskokouksiin Helsingissä, joissa pääpuhujana oli amerikkalainen saarnamies. Aiheena oli, leviäisikö herätys Stadionilta koko Suomeen.

Isäni oli kirkkoherra. Hän kertoi tilaisuuden järjestäjien kirjeestä seurakuntaan. Siinä kehotettiin ottamaan yhteyttä mukana olleisiin kalantilaisiin. Isä oli pettynyt siihen, ettei kokouksessa ilmoittautuneiden joukossa ollut ainuttakaan "uutta" nimeä. Kaikki olivat hänelle tuttuja, hengellisyydestään tunnettuja.

***

Manipulointi, maanittelu ja taivuttelu, ihmisen houkuttelu "ottamaan Jeesus vastaan" on mielestäni pelagiolaisuutta. Evankeliumien Jeesus ei maanittele, hän puhuu suoraan. Jeesuksen puhe ei ole mainospuhetta. Se on kaukana imelyydestä.

Eikö jo ihmisen oman ratkaisun korostaminen ole pelagiolaisuutta? Miettiä voi tietysti sitäkin, kuinka paljon mukana on psykologiaa tai erilaista kansanluonnetta. Amerikkalaisen puheenparsi tuntuisi olevan toisenlainen kuin meillä. Toisaalta televisiolla ja internetillä on nyt yhä enemmän globaalia vaikuttavuutta.

Usko ei elä umpiossa, se vaikuttaa ja siihen vaikutetaan. Uskoon vaikuttaa yhteiskunta ja maailma, jossa elämme. Pelagiolaista oppia ja painotusta voi meille tuoda myös, kuten näyttää, koko ajan koveneva kilpailu ja suorituskeskeisyys. Se tunkee työelämästä kaikille elämänalueille. Harrastukset ja vapaa-aika uhkaavat nekin muuttua suorittamiseksi.

Ainoa pysyvä on muutos, niin sanotaan. Ja apostoli kirjoitti: "Rakkaat ystävät, jo nyt me olemme Jumalan lapsia, mutta vielä ei ole käynyt ilmi, mitä meistä tulee."

***

Mitä meistä tulee? Mitä tehdä? Pystytäänkö kysymys ratkaisemaan teologisella tai dogmaattisella keskustelulla? Vai nousevatko vaikeat ja vastakkaiset kysymykset jo evankeliumeista? Jumalan ehdottomuus ja kaikkivaltius toisaalla – ja toisaalla apostoli kutsumassa ihmistä Jumalan työtoveriksi.

Yksi vastaus on, ettei kristillinen usko ole vain sanojen tai ajatusten totena pitämistä. Tarvitaan myös vapautta, rohkeutta, arvostelukykyä. Ja vielä: uskoa, toivoa ja rakkautta.

Kirjoittaja on turkulainen pappi ja kirjailija.

Essee on julkaistu 20.3. ilmestyneessä Kotimaa-lehdessä.

Kuvitus: Päivi Karjalainen

***

Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.

Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.