Essee: Ylikorostunut puhe synnistä vierottaa ihmisiä Jumalasta

Yksilön virhe alkuparatiisissa aiheutti sen, että synnin ja syyllisyyden mörkö dominoi koko ihmiskuntaa. Kuvitus: Päivi Karjalainen

Jumalanpalveluksen aluksi pappi pyysi liittymään synnintunnustukseen. Hän käytti virsikirjan tunnustusta numero 701. Siinä kirkkovieras laitetaan eläytymään seuraaviin asioihin:

Jumala pitää mielessään synnit. Pyydetään saada elää Jumalan pelossa. Pyydetään omien rikosten tekemistä puhtaiksi, pyydetään lankeemusta anteeksi. Tunnustetaan rikkominen Jumalaa ja hänen tahtoaan vastaan. Pyydetään Jumalaa kääntämään katseensa pois kirkkovieraan synneistä ja pyyhkimään pois hänen pahat tekonsa.

Hätkähdin litaniaa. Kaikki on minulle toki tuttua, mutta yritin asettua satunnaisen kirkkovieraan asemaan. Miltä tuo madonluku tuntui? Noinko kristityn pitää mieltää itsensä ja mielenmaisemansa? Onkohan tuollainen ihmiskuva ihan terve?

Synnistä ei pitäisi puhua niin kuin synnintunnustuksessa 701, vaikka se alkaakin Psalmin 130 sanoin: Syvyydestä minä huudan sinua, Herra.

***

Samaan aikaan, kun pohdin näin synnistä, on olemassa kristillisiä piirejä, joissa tuskaillaan, kun enää ei julkisuudessa saa sanoa syntiä synniksi. Syntipuheen vähyys on heistä ongelma.

Tuskailijoilta jää huomaamatta kaksi asiaa:

Ensinnäkin synti on rasitettu sana. Se ymmärretään eri tavoin.

Toisekseen nykyihminen ei koe itseään ensisijaisesti syntiseksi. Hän kyllä kaipaa armoa ja vapahdusta, mutta ei niinkään synnistä kuin elämän yleisestä raskaudesta, riittämättömyyden ja osattomuuden tunteesta, erilaisista ahdistuksista tai täyttymättömistä toiveista johtuvasta pahasta olosta.

Esimerkiksi riittämättömyyden tunne – tuo aikamme kansantauti – johtuu pärjäämiseen liittyvistä paineista ja korkealle asetettujen odotusten rimoista. Niitä ovat viritelleet niin vanhemmat, kaverit, koulu, harrastukset kuin sekä sosiaalinen että perinteinen media – ja jopa uskonyhteisöt.

Aina on jokin kriteeri, joka jää puuttumaan ja jota ihmiseltä vielä vaaditaan. Lopulta ei tarvita enää ulkopuolisia rimankorottajia, vaan ihminen alkaa nostaa rimaa itse.

Onko oikein kutsua tällaista loppuun ajettua ihmisparkaa ensisijaisesti syntiseksi? Syntikö määrittelee hänen suurimman olemassaoloonsa liittyvän ongelman?

***

Mitä nuo synnin esillä pitämisestä huolestuneet oikein tarkoittavat? Synti tuntuu olevan heille keskeinen osa kristinuskoa.

Tavallaan he ovat oikeassa. Synti on kristillisen ihmiskäsityksen ytimessä, sillä ihminen on alkukertomuksen perusteella perin juurin syntinen. Hän on paitsi omien tekosyntiensä, myös perisynnin saastuttama.

Luterilaisiin tunnustuskirjoihin kuuluvassa Yksimielisyyden ohjeessa todetaan, että ennen kaikkea on pidettävä "syntinä ja synniksi tiedettävä se kauhea, pöyristyttävä perinnöllinen sairaus, joka on turmellut koko ihmisluonnon".

Yksilön virhe alkuparatiisissa aiheutti sen, että synnin ja syyllisyyden mörkö dominoi koko ihmiskuntaa.

Kristillinen pelastumisen dynamiikka on yksilöllistä ja edellyttää aina jonkinlaista syntikäsitettä. Pietistisessä herätyskristillisessä kaavassa ihminen ei voi pelastua ilman syyllisyyttä (synnintuntoa) ja syntien anteeksi pyytämistä (katumista). Vilpitöntä pyyntöä seuraa ansaitsematon lahja, armo ja valo.

Perisynnin lisäksi ihmistä riivaavat tekosynnit. Ne ovat hänen oman tahtonsa ja toimintansa seurausta, toisin kuin perisynti.

***

Katoliselle kirkolle ihmisparan kaikkinaiset synnit ovat erityisen tärkeitä, ja niitä on sen vuoksi jaoteltu eri tavoin. Katolisen kirkon katekismus jakaa tekosynnit lieviin synteihin ja vakaviin eli kuolemansynteihin.

Lievät synnit ovat arkisia moraalisia rikkomuksia eivätkä ne käännä ihmistä suoraan pois Jumalasta ja hänen rakkaudestaan. Katolisen opetuksen mukaan lievä synti aiheuttaa vieraantumista moraalisista hyveistä ja saattaa johtaa kuolemansynteihin.

Kuolemansynnit ovat raskaita rikkomuksia Jumalan käskyjä ja toisia ihmisiä vastaan. Nämä rikkomukset tehdään myös tietoisesti, harkitusti ja niihin suostuen.

Perinteisesti on ajateltu, että kaikista, niin suurista, pienistä kuin tiedostamattomistakin synneistä voi vapautua, kunhan niitä pyytää anteeksi – mieluiten jatkuvasti ja säännöllisesti, kuten on tapana katolisessa rippituoliperinteessä.

***

Yleisesti määritellään, että synti on ihmisen eroa ja vieraantumista Jumalasta ja Jumalan tarkoittamista hyvän elämän pelisäännöistä.

Näin ollen synti on keskeinen käsite kristinuskon perusideassa eli Jumalan ja ihmisen välisen suhteen uudelleenrakentamisessa: vain syntisyytensä tiedostava ja syntinsä anteeksi saanut voi olla kotonaan Jumalan luona.

Mutta jos ja kun syntiä ja syntisyyttä pidetään möhkälemäisesti kristinuskon kulmakivenä sekä teologisesti että psykologisesti, astutaan vaikeaan maastoon.

Kaikkien ihmisten kokemus ei ole samanlainen. Kaikki eivät pysty omaksumaan filosofista synti-ajatusta – josta on monta versiota ja tulkintaa kirkkokuntien sisälläkin. Lisäksi heidän oma kokemuksensa ei ehkä lainkaan tue loputonta syntikeskeisyyttä, vaikka he ymmärtävät ihmisen yksilöllisen ja kollektiivisen syyllisyyden esimerkiksi luonnon tuhoamiseen ja ilmastonmuutokseen.

Jos kristinuskolla halutaan antaa vastaus vain ihmisen syntisyyteen, jätetään suuri joukko ihmisiä ulkopuolelle. Silloin yksittäisten tekosyntien korostaminen ja yhteisellä perisynnillä pelottelu kaikuvat kuuroille korville ja herättävät jopa hilpeyttä.

***

Kirjassaan Kristinuskon sydän yhdysvaltalainen teologi Marcus J. Borg avaa möhkälemäisen synnin ongelmaa. Hän kirjoittaa, että jos synti nähdään ihmisen suurimmaksi ongelmaksi, siihen tarjotaan tavallisesti ratkaisuksi anteeksiantamusta. Tämä johtaa ongelmiin, sillä synti ei ole möhkäle, vaan se koostuu ikään kuin itsenäisistä osaongelmista tai -syyllisyyksistä, joihin ratkaisu ei ole yleinen mielikuvapuhe anteeksiantamuksesta.

Borgin mukaan synti voi olla Raamatussa esimerkiksi sokeutta, pakkosiirtolaisuudessa tai vankeudessa olemista, sydämen sulkemista, eksymistä ja sitä, että meillä on nälkä ja jano.

Ratkaisu sokeuteen on näön saaminen takaisin, ei anteeksiantamus. Jano lähtee vettä juomalla, ei anteeksi saamalla. Ongelma ei siis olekaan se, että ihminen olisi kapinoinut Jumalaa vastaan ja tehnyt tietoisesti pahaa, vaan se, että hän kokee olevansa vangittu, voimaton, itsekeskeinen, haavoittunut tai sairas ja niin edelleen.

Borg puhuu mieli- ja kielikuvista. Hän kysyy kirjassaan, onko viisasta käyttää sana synti ihmisen ongelman yleisnimenä ja perusdiagnoosina. Borg vastaa omaan kysymykseensä ja ehdottaa synti-käsitteestä luopumista sateenvarjonimikkeenä ja sen varaamista vain yhdeksi raamatulliseksi käsitteeksi, jolla kuvataan nykyihmisen ongelmaa.

***

Borgin ajatusta kannattaa pysähtyä miettimään, vaikka se saattaa herättää ahdistusta. Onko uskoni ollut turhaa, jos en olekaan niin läpensä syntinen ja kurja kuin mitä minulle on opetettu ja minkä olen uskonut?

Ei hätää, ihminen on ja pysyy sekä käsitteellisesti että kokemuksellisesti vielä pitkään syntisenä, mutta s,e miten hän asian ilmaisee ja psykologisesti käsittelee, muuttuu. Jo pelkästään sen vuoksi, että ymmärrys ihmismielen toiminnasta eli psykologiasta on lisääntynyt sitten Raamatun syntyaikojen ja kirkkoisien.

Syntipuhe nykyajassa voi olla merkitsevää vain, jos kuulija kokee sen vastaavan oman elämänsä kysymyksiin. Tämä ei tietenkään tarkoita, että synnintunnustus pitäisi poistaa jumalapalveluksista, mutta ihmisen on hyvä olla tietoinen siitä, mitä tunnustaa ja mihin saa synninpäästön.

Kirjoittaja on Kotimaa24:n julkaisupäällikkö. Kirjoitus on julkaistu 28.8. ilmestyneessä Kotimaa-lehdessä.

Kuvitus: Päivi Karjalainen