Heikki Kinnunen: "Ihminen vaistoaa epäaitouden"

Heikki Kinnunen ei tyydy näyttelemään, vaan vaatii itseltään enemmän: heittäytymistä, roolihenkilön nahkoihin menemistä.

Heikki Kinnunen kuuluu siihen pieneen joukkoon julkkiksia, jonka liki jokainen suomalainen tunnistaa. Hänen sketsihahmonsa muistetaan, vaikka televisio-ohjelmista on kulunut jo pari vuosikymmentä. Vaikka Kinnunen muistetaan koomikkona, väkevimmillään hän on näyttämöllä. Hänellä on poikkeuksellinen kyky olla läsnä, kohdata katsoja ja tulkita ihmismieltä.

Kun Heikki Kinnunen sanoo, että hän vihaa näyttelemistä, kuulija jää hölmistyneenä ihmettelemään, mistä on kysymys, sillä keväällä 70 vuotta täyttänyt, jo eläköitynyt Kinnunen jatkaa näyttelemistä sellaisella vimmalla, ettei ulkopuolinen tajua, että eläkkeellähän se on ollut aikapäiviä.

– Minulle on tarjottu mielenkiintoisia rooleja, ja kun virtaa tuntuu löytyvän, miksi ihmeessä en näyttelisi.

Kun Kinnunen sanoo vihaavansa näyttelemistä, hän tarkoittaa sitä, että näytellään, eikä uskalleta heittäytyä, mennä roolihenkilön nahkojen sisään, jätetään etäisyyttä esitettävän roolin ja oman itsensä väliin.

– Jos on esitettävä pahaa ihmistä, on uskallettava oikeasti olla paha. On uskottava roolihenkilöönsä. Jos joutuu näyttelemään Hitleriä tai Stalinia, ei siitä mitään tule, jos koko ajan vain miettii, millaisia ihmiskunnan vihollisia he ovat olleet. Kokonaan eri asia on sitten se, mitä pahuuden takaa löytyy. Sieltä löytyy kosketuspintoja meihin jokaiseen.

Heikki Kinnunen tunnetaan kymmenistä sketsihahmoistaan, joita hän esitti etenkin 1970 ja -80-luvuilla supersuosituissa television viihdeohjelmissa. Se on kuitenkin vain pieni osa sitä näyttelijänelämää, jonka Kinnunen on elänyt. Hyvällä syyllä voidaan puhua jäävuoren huipusta, joka on näkyvissä, vaikka suurin osa on piilossa veden pinnan alla.

Heikki Kinnunen on esiintynyt ikänsä. Rautatieläis-isän perhe asui Kontiomäellä. Yhdeksänlapsisessa perheessä sisarusten väliset ikäerot kasvoivat suuriksi.

Isoveli Matti oli ostanut veivigrammarin ja pinon 30-luvun iskelmälevyjä. Nelivuotias Heikki ihastui kapistukseen ja kuunteli levyjä. Laulut tarttuivat pienen pojan mieleen. Sopiva esiintymispaikka löytyi kodin läheltä: Kontiomäen asema. Siellä Heikki esitti potpurinsa, kimaran iskemiä, markan palkkiota vastaan. Ilmaiseksi hän ei suostunut esiintymään.

Perhe muutti Mikkeliin, ja nuoren pojan näyttelemisen halu vahvistui. Koulu ei maistunut. Ainoa läksy, jonka Heikki luki, oli uskonnon läksy. Uskontokirjan tarinat, jotka olivat pääosin uuden testamentin kertomuksia, kiehtoivat niin, että Heikki opetteli ne ulkoa.

– Käytännöllisesti katsoen osasin koko Uuden testamentin ulkoa.

Samoihin aikoihin Heikin laulajan kyvyt huomattiin. Hän pääsi koulun kuoroon ja pian myös Jöröksi Mikkelin teatterin Lumikki ja seitsemän kääpiötä -näytelmään. Rooli toi Heikille pestin teatterin vakituiseksi avustajaksi. Teatterin maailma lumosi Heikin.

Yhteiskoulussa Heikki ei löytänyt paikkaansa. Yhtenä syynä oli koulun rehtori, pappismies Armas Miller, jolle teatteri ja näytteleminen olivat syntiä ja Heikki sen ruumiillistuma. Sitä kohtelua Heikki Kinnunen ei vieläkään ole kyennyt antamaan anteeksi.

Mielessään Heikki oli tiensä valinnut. Hän odotti vain aikaa, jolloin pääsee pyrkimään teatterikouluun.

Kaksi lapsuuden kokemusta auttavat jäsentämään Heikki Kinnusen elämää. Poika, joka mielihalusta opettelee uskontokirjassa olevia Raamatun kertomuksia ulkoa, ja toisaalta koulupoikaa rinnuksista kiinnipitävä rehtori, joka sihisee, ettei Heikki kuulu tähän kouluun. Niin yhteiskoulu loppui kolmannella luokalla.

Heikki hakeutui kauppakouluun, mutta etenkin näytelmä- ja lausuntapiiriin, jonka ohjaajaksi tuli taiteilija Aija Talvi-Oksanen. Hänen ohjauksessaan Heikki harjoitteli esiintymistä ja lausuntaa aina teatterikoulun pääsykokeisiin saakka.

Aijukka Talvi-Oksasen ohjaus oli niin ammattitaitoista, että Heikki koki, että teatterikoulun opetuksesta ei ollut kaikilta osin hyötyä, ehkä jopa haittaa. Esimerkiksi äänen käytön Heikki oli oppinut paremmin kuin teatterikoulussa opetettiin.

Äänenkäytön opetus on kantanut halki elämän. Heikki Kinnunen on tarinankertojana äänellään lumonnut yleisönsä lukemattomat kerrat.

Teatterikoululainen Heikki Kinnunen pääsi vuonna 1966 mukaan Ylioppilasteatterin legendaariseen Lapualaisoopperaan. Näihin aikoihin liittyy myös kiihkeä poliittinen kausi. Lapualaisooppera käynnisti nuorison vasemmistolaisen liikehdinnän. Muistutettiin, että myös Suomen historiassa on ollut vaiheita, joissa äärioikeisto pyrki sanelemaan, mitä saa ja mitä ei saa tehdä.

Teatterintekijöistä tuli uuden vasemmistolaisen liikkeen lipunkantajia. Osa radikalisoitui taistolaisiksi, osa pysytteli maltillisemmilla linjoilla. Maltillisten joukossa oli myös Heikki Kinnunen, jolle auktoriteettien kyselemätön seuraaminen on vastenmielistä, suorastaan mahdotonta.

Pian Heikki, vasta 25-vuotias Kansallisteatterin näyttelijä, löysi itsensä Turusta. Hän oli iästään huolimatta sitä ydinryhmää, joka oli rakentamassa yhdessä Ralf Långbackan, Kalle Holmbergin ja Esko Salmisen kanssa Turun Kaupunginteatterista yhtä suomalaisen teatterihistorian virstanpylvästä.

– En minä Jumalaa ole vastustanut, mutta olen kyllä lujasti vastustanut sitä, että Jumalaa käytetään omien valtapyrkimysten pönkittämiseen. Siihen kirkossakin on syyllistytty, vaikka kyse ei ole kuin muutamasta virtuoosista, jotka niin tekevät. Sama juttu se on vallankumouksen tekijöidenkin puolella. Yritetään pakottaa noudattamaan määrättyä totuutta, ja tehdään tahdottomia niistä, jotka siihen suostuvat.

Heikki Kinnusen vakavuus jää näkymättömiin. Vaikka näyttelijäkollegat ja ystävät tuntevat vakavan, analyyttisen ja keskustelevan Kinnusen, julkisuudessa hän on eri sketsihahmojensa näköinen koomikko. Voi siinä olla suojapanssariakin.

Kuten niin monesti, koomikko ei olekaan siviilissä hauskanpitäjä, pikemminkin vakavikko, sillä hauskan tekeminen on haudanvakavaa puuhaa, niin kuin näytteleminen yleensäkin.

Vakavuus ei sulje pois huumoria, mutta se muuttaa huumorin luonnetta. Kyse ei ole tyhjän nauramisesta. Huumori on kykyä ymmärtää ihmistä.

Kinnunen tunnetaan siitä, että hän perehtyy kaikkiin rooleihinsa huolellisesti. Olipa kyse isosta tai pienestä tehtävästä, vaikka vain mainoksen tekemisestä, se täytyy tehdä tinkimättömästi. Puolihuolimattomuus näkyy lopputuloksessa aina.

Uuden näytelmän harjoittelu alkaa aina käsikirjoituksen, plarin, lukemisella useampaan kertaan, jotta syntyy kokonaiskuva siitä, mitä ollaan tekemässä.

– Ensin on tiedettävä, mitä ollaan tekemässä, vasta sitten ryhdytään miettimään, miten tehdään.

Harjoitusprosessin aikana Kinnunen käy keskustelua ohjaajan ja muiden näyttelijöiden kanssa. Hän tekee ehdotuksia, analysoi ja ohjaa itseään.

Keväällä ilmestyneessä elämänkertakirjassa, Elisa Heilalan kirjoittamassa Heikki Kinnunen – tarinankertojan elämät (Tammi), näyttelijäkollegat kertovat, että Heikki on tiimipelaaja, joka ottaa harjoituksissa aktiivisen ja kannustavan roolin, tulee avuksi, kun huomaa, että apua tarvitaan, pohtii, miten pitäisi edetä. Se edellyttää, että koko näytelmä on hyvin hallussa.

Kinnunen ei juurikaan ole valinnut tekemisiään. Kun on kysytty, ja kalenterissa on ollut tilaa, hän on lähtenyt mukaan. Sen vuoksi hänen urallaan on niin monenlaisia ulottuvuuksia.

Lähtökohtana on halu tehdä jokainen työ kunnolla. Se on vuosikymmenten ajan myös kannatellut.

Nykyisin Tampereella näyttelevä Kinnunen on edelleen vetonaula, jonka takia esityksiin tullaan. Eikä kyse ole siitä, että tullaan katsomaan näyttelijää kuin sirkuseläintä, vaan luotetaan ja odotetaan, että kun Kinnunen astuu lavalle, tapahtuu jotakin salaperäistä, jotakin, joka liikuttaa perin pohjin. Syntyy kontakti, jota ei missään muualla saata kokea.

Ei se teatterissakaan ihan tavallista ole. Heikki Kinnusesta tekee erityisen, että katsojat kykenevät hänen kauttaan samastumaan ja kokemaan asioita, joita muuten eivät koe. Yksi selitys on, että Kinnusella poikkeuksellinen läsnäolon kyky. Se läsnäolo on niin syvää, ettei siihen tarvita edes sanoja.

Kinnunen jatkaa pohdintaa näyttelijän ja papin työn yhtäläisyyksistä. Pappi on välittäjä samalla tavalla kuin näyttelijä.

– Itseensä ei pidä suhtautua kovin pyhästi. Päinvastoin pitäisi kyetä olemaan nöyrä ja ymmärtää, että tässä ollaan palvelemassa muita ihmisiä.

– Samalla lailla kuin näyttelijän on harjoiteltava tullakseen luontevaksi ja luonnolliseksi, papinkin on paneuduttava sisällön ja sanoman lisäksi myös siihen, miten se tuodaan esille, kuinka ihmistä kosketetaan.

– Ihminen on herkkä elukka, joka vaistoaa epäaitouden.

– Kun aikoinaan televisiosketseissä tein papinhahmoja, emme saaneet kertaakaan sellaista palautetta, että nyt te pilkkaatte Jumalaa. Ihmiset ymmärsivät, että pilkka kohdistui niihin, jotka tekevät papintyötä ulkokohtaisesti. Ehkäpä ihmiset löysivät niistä hahmoista myös piirteitä, jotka tuntuivat tutuilta.

– Eihän se tietenkään ole tosikuva papista, vaan klisee, mutta juuri sellaisia sketsihahmot ovat. Itse olen vuosikymmenten aikana tavannut lukuisia hengenmiehiä, joiden kanssa olen saanut käydä hienoja keskusteluja tasavertaisena ihmisenä.

Kinnunen miettii, mitä tarkoittaa, kun ihmiset puhuvat hyvästä papista Se kokemus syntyy siitä, että pappi on itsensä kanssa sinut, osaa asiansa, mutta kykenee myös esittämään asiansa tavalla, joka tavoittaa ihmisen, olipa kyse kahden kesken kohtaamisesta tai messusta.

Paljon voi oppia. Paljon pitää harjoitella. Oikotietä ei ole. Heikki Kinnunen myöntää, että Luojalta saatu lahja on iso etu, eikä hän kiistä, etteikö hän tällaisesta edusta olisi saanut nauttia.

Kuvat: Rami Marjamäki

6 kommenttia

  • kimmo wallentin sanoo:

    “Tuo on vanha vitsi…”

    Oli miten oli, jokatapauksessa loistava esimerkki Kinnusen heittäytymisestä rooliinsa.

    Ja miksen muka kehtaisi? Kehtaahan Heikki Kinnunenkin.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Tuula Hölttä sanoo:

    kimmo wallentin :”Ja miksen muka kehtaisi? Kehtaahan Heikki Kinnunenkin.”

    No kehtaa vaan jos ja kun siltä tuntuu. Kommenttini ei varsinaisesti ollut tarkoitettu Heikki Kinnuselle, vaan artikkelin kirjoittaneelle Etelä-Suomen Sanomien entiselle päätoimittaja Heikki Hakalalle, jonka arvelen olevan artikkelin kirjoittaja.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Tuula Hölttä sanoo:

    Jos EteläSuomen Sanomien entinen päätoimittaja Heikki Hakala on artikkelin kirjoittaja, lisään tähän vielä terveiset hyvälle ystävällemme, laulajalle ja puolisoni kanssa samaan julkisesti ja perusteettomasti ”demoniseksi” leimattuun vertaistukiryhmään kuuluvalle papin-poika Heikki Hakalalle. Hyvää kesää teille kaikille! Mielestäni olit upea toimittajien ”päällikkö” ja pidit kiinni siitä mitä sitoutumattomuus mielestäsi tarkoittaa: se tarkoittaa sitä, että toimittajilla voi olla erilaisia poliittisia näkökantoja asioihin, mutta lehti ei sitoudu yhteenkään niistä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • May Roth-Edelmann sanoo:

    Ihana Heikki Kinnunen! Kiva lukea fiksun, elämää nähneen ja kokeneen ajatuksia. Opiksi otettavaa jokaiselle. Elämää oppii todella ymmärtämään vain sen kautta, mikä menee ihon alle kipua tuottaen.

    Ilmoita asiaton kommentti