Ihminen pukee Jumalankin riepuihin?

kirjailija ja pappi Juhani Rekola. Kuva julkaistu Kotimaassa 2.4.1981. Kotimaan kuva-arkisto

Kotimaa julkaisee uudestaan Juhani Rekolan haastattelun vuodelta 1981. Vuonna 1986 kuolleen Rekolan syntymästä tulee ensi vuonna kuluneeksi sata vuotta. Kouvolan Kirkkopäivillä julkaistiin Juhani Rekolan ennen tuntematon Irlantilainen päiväkirja.

Syntisellä ihmisellä ei ole sellaista sanottavaa, joka miellyttää menestykseen, hyveellisyyteen, säädyllisyyteen ja kunnianarvoisaan elämään tuudittautunutta ihmistä. Syntisen ihmisen uskokin on laadultaan hataraa, sillä ei voi kehua.

Siitä huolimatta keskustelimme ihmisen kasvusta, tietoisuuden laajenemisesta, uskosta, kirkosta ja elämästä.

Vastaajan paikalla istui teologian tohtori Juhani Rekola, Tukholman suomalaisen seurakunnan komministerin tehtävistä kahdenkymmenenneljän työvuoden jälkeen eläkkeelle päässyt kirkonmies. Kirjailija, esseisti, jonka tekstit ovat tuttuja myös Kotimaan lukijoille.

Kasvu alastomuuteen

Juhani Rekola istuu toimituksen askeettisella puutuolilla. Tarkastelee käsiään, tutkii vanhoja arpia ja puhuu henkisestä kasvusta.

Nuo vanhat arvet tuovat mieleen lapsuuden tapahtumia, sivuun luiskahtaneen puukon, muiston, joka säilyy läpi elämän. Henkinen kasvu on taas kokonaan muuta, sanoo Juhani Rekola.

– Elämän aikana muututaan paljon. On tapana sanoa, että ihmisen pitää olla uskollinen nuoruuden ihanteille. Sitä muistaa, että joskus on vannonut valan. Kun ihminen vanhenee, niin alkaa ymmärtää Raamatun opetuksen: ”Älkää ollenkaan vannoko.” Tämä muuttuminen kuuluu ihmisen elämään. Ihmisen pitääkin muuttua eikä pitää kiinni nuoruuden ihanteista, sanoo Juhani Rekola.

– Mitä se muuttuminen sitten on, kyselee Rekola ja kertoo keskustelleensa ihan äskettäin Olli-Pekka Lassilan kanssa juuri näistä suuntaviivoista. Olli-Pekkahan on Sartren opetuslapsia.

– Eräs lähtökohta on alastomuuden oivaltaminen, Kaikki ne verhot, joihin me olemme pukeutuneet, eivät suinkaan ole säävaatteita vaan riepuja. Paratiisissa Adam oli alaston. Syntiinlankeemus merkitsi sitä, että hän koki alastomuutensa piinallisena ja verhoutui. Alastomuuden puutteessa Jumala näkee syntiinlankeemuksen. Henkinen kasvu on turhien verhojen karisemista. Olennainen jää, epäolennainen häviää.

– Kasvaminen ei ole viisaammaksi ja paremmaksi tulemista. Alastomuus on suurempaa haavoittuvuutta ja suojattomuutta. Paheet ja synnit näkyvät entistä paremmin. Mikään ei voi peittää. Ympärillä olevat ihmiset näkevät todellisuuden. Pukeutunutta ihmistä voivat ympärillä olevat ihmiset arvostaa ja kunnioittaa, tilanne on toinen.

– Aniharva on minulle sanonut, että ”kunnioitan pastoria”, toteaa Juhani Rekola. Lisää siihen vielä, että tuollainen ilmaus saa kylmät väreet kulkemaan pitkin selkäpiitä.

Alastomuuden teologia tulee todellakin lihaksi tavallisena arkipäivänä silloin, kun se toteutuu. Se on sitä, että ihminen on mieluummin narri kuin kunnioitettu. Alaston ihminen ei ole kunnioittamisen tarpeessa.

Kurkistus muurin ylitse

Tietoisuuden laajeneminen on Juhani Rekolalle paratiisin muurin takaa häämöttävä toinen todellisuus. Uskon kokoaminen toiselle tasolle, kurkistus muurin ylitse.

Rekolan mukaan Raisa Lardot kuvaa tuollaista muurikokemusta varsin luontevasti kirjassaan Hän jäi elämään. Tuo kirja kertoo sairaalaan joutuneesta pysyvän aivovamman saaneesta miehestä, jota vaimo lähtee itsekin loukkaantuneena sairaalaan katsomaan.

Nainen kulkee kadun ja torin ylitse koko ajan tietoisena siitä, että mies on kuolemaisillaan. Hän kertoo päänsärystä ja siitä, että aurinko paistoi sokaisevasti. "Milloinkaan ei ole maaliskuu ollut niin aurinkoinen kuin sinä vuonna, eivätkä vastaantulijoiden kasvot niin onnellisia ja säteileviä. Tuntui kuin koko maailma olisi löytänyt suuren onnen. Kun taas minä olin kadottanut ainoani.”

– Tämä kokemus kuvaa ilon ja surun kohtaamista. Jokainen ihminen saattaa kokea tilanteita, joissa tajunta syvenee. Surun ja ilon kohtaaminen saa joskus suuret puitteet. Siinä toteutuu karnevaalin ja paaston vastakohtaisuuden uudelle tasolle kantava kokemus. Kun pyhyyden tunteen valtaama ihminen kohtaa jotakin hyvin saastaista, niin pyhyyden tunne vain syvenee. Ihminen joutuu kokemusmaailmansa rajalle. Hänen edessään on paratiisin muuri, joka ympäröi meidän tajuntaamme. Tajunta nousee uudelle tasolle, usko nousee uudelle tasolle.

– Tuollainen kokemus kirkastaa ja valaisee ihmisen elämää, toteaa Juhani Rekola antamatta silti kokemusten etsimiseen tienviittaa. Meditaatiota, mietiskelyä pidetään yhtenä tienä tällaiseen kokemiseen, mutta minulla ei ole siihen kontaktia, hän toteaa.

– On tapana sanoa, että jumala pysähdyttää, mutta se on vanha fraasi.

Juhani Rekola ei puhu kokemusten tavoittelusta, toteaa vaan, että niitä annetaan. Se on lahja.

Meidän ”uskomme”

Mitä se usko sitten on?

– Voin näin seurakuntapappina sanoa, että toisten uskoa voi tulkita paremmin kuin omaansa. Sen tuntee, että oman uskonsa varaan ei voi mitään rakentaa. Miten ihminen voi pelastua uskon kautta, jos ajattelee omaa uskoaan?

Muistan vanhan tarinan naisesta, joka oli äärettömän uskovainen, Hän uskoi kykenevänsä tekemään ihmeitä, kykenevänsä kävelemään vetten päällä. Hankittiin vene ja tehtiin koe. Nainen nousi, astui laidan yli ja upposi veteen kaulaansa myöten. Veneeseen läpimärkänä noustuaan hän huokaisi: ”Tiesinhän minä, että näin käy.” Tämä kuvaa hyvin meidän uskoamme, Rekola toteaa tarinansa päätteeksi.

– Tunnen, että usko on tullut omalla kohdallani hauraaksi. Eniten minä uskon siihen, että elämä kuoleman jälkeen jatkuu. On iankaikkinen elämä, taivas, paratiisi, helmiporttien kaupunki. Usein ajatellaan, että ihminen vanhetessaan muistelee menneitä. Kuitenkin ihminen tosiasiassa katselee eteenpäin, se kuuluu kasvuun. Kuka katsoisi taakse tai tarkastelisi vanhoja valokuvia?

Verhottu Jumala

Juhani Rekola puhuu ihmisten arvomaailmasta totista kieltä. Meidän arvomaailmamme kuuluu usein niihin verhoihin, jotka pitäisi riisua. Rekola on tien siinä päässä, missä ei enää ymmärretä, mistä arvoista meille puhutaan.

– On kysymys siitä, että Jumalakin on verhottu samoin kuin me verhoamme itsemme. Ihmiset peräänkuuluttavat perusarvoja. Lopulta kukaan ei tiedä, mitä ne ovat. Nuo paljon puhutut arvot eristävät meidät Jumalasta.

Rekola puhuu vaihtokaupasta.

– Se on sitä, että arvot ovat elävän uskon tilalla. Elävä usko on vaihdettu säädyllisyyteen, arvokkuuteen, kunnianarvoisuuteen. Tilalla on tietty käyttäytymismuoto ja puhetapa. Kun meillä pidettiin ennen keskiviikkoisin 15 minuutin aamuhartaus ja sen jälkeen kuunneltiin toiset 15 minuuttia uutisia, tiesin aina milloin hartaus alkoi. Siitä huolimatta, että olin toisessa huoneessa enkä kuullut sanoja. Sen kuuli erilaisesta puhetavasta. Hartaus ei ollut uutinen. Tämä säädyllinen kielenkäyttö koskee koko uskonnollista kirjallisuutta. Vaikka sanat olisivat kuinka todellisia, niitä ei voida uskonnolliseen kirjallisuuteen hyväksyä.

– Vaikka ollaankin vanhoja, niin ollaan radikaaleja. Mennään muodin mukaan, Rekola naurahtaa.

Minusta tuntuu, että hymyn ja naurun moniselitteisyydessä onkin koko tämän elämän peruskude. Meillä on mustaa, meillä on valkoista, jotakin, joka ei näihin kahteen mahdu. Se on niin todellinen tunne, että nauru on paikallaan. Ja naurukin on lahja, tuiki harvinainen sitä paitsi.

Kansankirkko – suo täynnä hetteitä

Ollaan hetki hiljaa ja Juhani Rekola sanoo yht’äkkiä, nopeasti ja varoittamatta:

– Kansankirkko on toiseksi huonoin kirkkomalli. Mutta meillä ei ole sen parempaa. Arvaat varmaan, mikä on se huonoin malli?

– Meidän kansankirkkomme on suo, joka on täynnä hetteitä. Meidän kirkollemme on luonteenomaista, että silloin, kun halutaan muuttaa tilannetta, tehdään parannusta vain yhden hetteen kohdalla. Kun on pysähdytty avoliiton kohdalle ja halutaan saada tämä yhden hetteen kohta kestävälle pohjalle. Tällä kohdalla nähdään suurimmat synnit. Sen sijaan sodat ja kaikki muu on paljon suuremmassa määrin anteeksi annettavaa. Kun lukee kirkkohistoriaa ja kirjallisuuden historiaa, niin huomaa, että meillä on ollut jatkuvasti käynnissä asketismin ja vapaan erotiikan välinen taistelu 1100-luvulta lähtien.

– Siitä voisi kertoa pienen tarinan. Eräs munkki oli pidetty luostarissaan niin hyvässä kurissa, että hän ei ollut koskaan nähnyt naista. Ensimmäisen kerran kun hän sattui sitten naisen näkemään, oli paikalla myös luostarin apotti. Apotti tiedotti: ”Tuossa on erittäin vaarallinen demoni.” Munkki totesi: ”En ole koskaan nähnyt niin ihanaa demonia.” Tässä tarinassa on runsaasti ironiaa ja huumoria. Kysymyksen idea on vain siinä, miksi kirkko ryhdistäytyy ainoastaan tässä ja muu saa olla entisellään.

Kuka rakentaa urkuja Jumalalle?

Meillä on hyvin hoidettu kirkko, sanoo Juhani Rekola, mutta hänen sanojensa sisältö ei merkitse leppeää myönnytystä vaan varoitusta.

– Hyvin hoidetussa kirkossa on kaikki järjestyksessä, mutta tällainen kirkko ei puhu tälle maailmalle. Hyvin hoidettu kirkko kuuluu maallisiin tavoitteisiin.

– Eräs Hjalmar Gullbergin runo sanoo asian kirkkaasti. Tuo runo kertoo sokeasta urkujenrakentajasta, joka rakensi urkuja Jumalalle, mutta jätti kaikki muut asiat hoitamatta. Runo kiteyttää: Joka rakentaa urkuja Jumalalle, sen talo rappeutuu.

– Tämä merkitsee sitä, että silloin, kun talo on hyvässä kunnossa, alkaa myös ulkopuolinen ajatella: siinä ei kukaan rakenna urkuja Jumalalle. Tämä näky koskee kirkkoa. Yhden asian ihminen jättää sata asiaa hoitamatta. Joka hoitaa kaikki hyvin, hoitaa myös kaikki huonosti. Nobelisti Milotzin kirjoituspöydän yläpuolella oli lappunen, jossa luki: ”Se, joka pitää kirjoituspöytänsä kunnossa, on omituinen ihminen”.

– On tärkeää, että meillä on teologia ja oppi. Ei mitään rakkauden hyminää, vaan oppi ja dogmi. Siitä rakkauden hyminästä puuttuu substanssi, tunnustus. Kirkossa tarvitaan teologiaa ja tunnustusta. Muut hoitavat sen rakkauden paljon paremmin.

– En ymmärrä, miksi kirkko ottaa joka asiaan kantaa: Koijärven, Altan kysymykseen. On selvää, että jokainen kristitty ottaa kantaa, mutta miksi se olisi kirkon tehtävä?

Kirkonmiehen paras tuki on vaimo

Eläkkeelle jääminen ei merkitse Rekolan perheelle paluuta Suomeen. Kaikki lapset ovat kotoa poissa, mutta sijoittuneet Ruotsiin. Juhani ja Eeva Rekola ovat jakaneet työvuosien ilot ja surut, nyt he ovat eläkkeellä.

– Tukholma on ollut äärettömän mielenkiintoinen ja seurakunta omalaatuinen. Tukholmassa on paljon epäonnistuneita ihmisiä, enemmän kuin missään muualla. Rakas, vanha veljeni Lounela sanoo minulle aina siitä, että puhun jatkuvasti epäonnistuneista ihmisistä, toteaa Rekola.

– Papin työ on sitä, että epäonnistuneet ihmiset pitävät kontaktia. Heissä näkee oman peilikuvansa. Tämä elämä ei pääty niin, että voisin tuntea onnistuneeni työssäni hyvin. Saaneeni jotakin aikaan.

– Olen tyytyväinen elämään. Elämä päättyy täydelliseen epäonnistumiseen. Tämä, mitä on tehnyt, on vain meren hiekkaa. Jos sille rakentaa, niin rakennus ei kestä. Me saamme rakentaa kalliopohjalle. Kirkko kuuluu ulkonaiseen, sille ei voi rakentaa. Voi rakentaa sen varaan, että se on Jumalasta. Tälle kalliolle minä rakennan seurakuntani ja meren hiekka häviää. Se on pelottavaa.

Haastattelu julkaistiin Kotimaassa otsikolla "Ihminen pukee Jumalankin riepuihin" 2.4.1981. Juhani Rekola kuoli vuonna 1986.

Lue 2.7. ilmestyneestä Kotimaasta Artturi Kivinevan arvio Juhani Rekolan Irlantilaisesta päiväkirjasta.

Kuva: Mauritz Hellström

Lue myös:

Miksi Juhani Rekola on ajankohtainen juuri nyt?

Juhani Rekolan ennen tuntematon matkapäiväkirja julkaistaan