Jäniksen viimeinen päivä

Suomenajokoira Mikamies nuuskii touhukkaasti maata harvassa kuusikossa. Jos koirista voi sanoa, että ne ovat onnellisia, Mikamies on nyt onnellinen. Se nauttii lajityypillisestä käyttäytymisestä, jäljestämisestä.

Kristittyjen miesten jokasyksyinen jahti Kuopion Tervossa on pääsemässä hyvään vauhtiin. Koiran haukku muuttuu kiihkeäksi ja kimeäksi, se on hyvin lähellä ajamaansa eläintä. Mikamiehen omistaja, siilinjärveläinen maanviljelijä Saku Oravainen näkee koiran edellä metsäjäniksen. Kun etäisyys on sopiva, Oravainen vetää neuvostoliittolaisen yksipiippuisen haulikon liipaisimesta.

Valkoiseen talviturkkiin jo melkein kokonaan pukeutunut jänö on vielä lämmin, kun Saku Oravainen nostaa sen suolistettuna ja havuilla täytettyinä koivun oksanhankaan roikkumaan. Mikamies saa palkaksi sisäelimet.

Helsinkiläinen merikapteeni Martti Simojoki ja siilinjärveläinen pastori Kalle Väätäinen alkoivat muutama vuosi sitten miettiä, olisiko heidän lisäkseen muitakin, jotka haluaisivat harrastaa metsästystä kristittyjen miesten porukassa.

Innokkaita löytyi useita kymmeniä. Rekisteröitymätön ryhmä otti nimekseen Luterilaiset lahtarit, vaikka moni porukan jäsen pitää nimeä turhan provosoivana.

Martti Simojoen mielestä nimi on hyvä. Lahtaaminen tarkoittaa eläimen tappamista ja käsittelemistä käyttöä varten. Eikä luterilaisuudessa ole mitään hävettävää.

Puolen päivän jälkeen pidetään kahvitauko metsään sytytetyn nuotion ympärillä. Pakillinen juhlamokkaa hupenee nopeasti. Tänä vuonna jokasyksyisellä jahtireissulla on mukana 11 miestä ja kuusi lasta. Myös naisia on yritetty saada mukaan. Pian heitä voi löytyäkin. Suomessa on 300 000 metsästyskortin haltijaa ja metsästävien naisten määrä lisääntyy.

Kun metsästysharrastuksen suosio on kasvanut, koko väestön suhtautuminen metsästykseen on muuttunut suopeammaksi. Riistakeskus julkisti keväällä tutkimuksen, jonka mukaan 61 prosenttia suomalaisista suhtautuu metsästykseen myönteisesti ja vain 13 prosenttia kielteisesti. Näin positiivinen suomalaisten asenne ei ole ollut koskaan sinä aikana, kun asiaa on tutkittu.

Mistä suosio johtuu? Metsästys ja Kalastus -lehti julkaisi tammikuun numerossaan jutun suomalaisten metsästäjägeeneistä. Artikkelissa väitetään, että 5000 vuotta sitten Ruotsissa eläneet metsästäjät muistuttavat geneettisesti nykyisiä suomalaisia. Nykyruotsalaisten geenit sen sijaan ovat lähempänä Välimeren suunnalta kotoisin olevia maanviljelijöitä. Suomalaiset ovat kenties metsästäjien, eivät niinkään maanviljelijöiden jälkeläisiä.

Helsinkiläinen korvalääkäri Aaro Haapaniemi kyykkii vihreässä maastopuvussa sammalten keskellä. Hän puhaltaa pieneen pilliin, odottaa – ja odottaa. Pyy on arka eläin ja pillittäminen vaatii kiireiseltä citymieheltä kärsivällisyyttä. Rauhoittuminen onkin Haapaniemen mielestä metsästysharrastuksen parhaita anteja.

Hiljaisessa kuusikossa kuuluu vain pillin ääni, kukaan ei vastaa. Se ei Haapaniemeä haittaa. Aistien valpastuminen ja irrottautuminen arjesta hyvässä porukassa saisivat hänet lähtemään jahtiin, vaikka saalista ei tulisikaan. Lokakuinen metsä alkaa valmistautua hämärän tuloon. Tähän mennessä Luterilaiset lahtarit ovat pyytäneet kaksi jänistä ja yhden pyyn. Koirat pannaan vielä kerran liikkeelle ja muutamat metsästäjät lähtevät hiipimään kohti puissa lepäilevää teeriparvea. Laukaukset menevät kuitenkin ohi.

Etelä-Suomessa ja isoissa kaupungeissa metsästäjät joutuvat vastaamaan tämän tästä kysymykseen, onko huvin vuoksi tappaminen eettisesti oikein.

Metsästäjien edunvalvontajärjestössä, Suomen Metsästäjäliitossa, seurataan tarkasti aiheesta käytävää keskustelua. Liiton tiedottajan Kai Tikkusen mukaan imagon pilaajat tulevat äärilaidoilta. Heitä ovat salametsästäjät, joita ei liitossa kutsuta metsästäjiksi vaan rikollisiksi. Toinen ryhmä ovat eläinsuojeluliikkeen ääriaktivistit, jotka nostavat Tikkusen mielestä esille vain ongelmia ja epäonnistumisia.

– Metsästys on tilastollisesti katsoen turvallinen harrastus ja valtaosa metsästäjistä on lainkuuliaista väkeä. Muutamaa erillistapausta levittämällä asia pyritään näyttämään toisenlaisessa valossa, Tikkunen harmittelee.

Metsästäjäliiton toiminnanjohtaja Panu Hiidenmies on pannut merkille, että metsästyksen etiikasta puhuttaessa huomio kiinnitetään yleensä siihen, miten eläin kuolee. Esimerkiksi eläinsuojeluyhdistysten liiton toiminnanjohtaja Kati Pulli haluaa nostaa puheenaiheeksi haavoittuneiden eläinten kärsimyksen, kun ne jäävät löytämättä.

– Riistaeläimen kaataminen ei ole kirurgin toimenpide, vaan yllätyksellinen tilanne maastossa, Hiidenmies huomauttaa.

Hän tunnustaa, että kaikkien metsästäjien itsekuri ei riitä siihen, että he jättäisivät epävarman laukauksen ampumatta. Riistakeskuksen laatimissa metsästäjän eettisissä ohjeissa neuvotaan ampumaan vain varmalta etäisyydeltä ja vain varmuudella tunnistettua riistaa. Tarpeettoman kärsimyksen aiheuttaminen kielletään. Haavoittuneiden tai loukkaantuneiden eläinten löytämiseksi käsketään tehdä kaikki mahdollinen.

Panu Hiidenmiehen mukaan Metsästäjäliitto työskentelee eettisten käytäntöjen puolesta tekemällä asennetyötä ja kouluttamalla jäsenistöään. Riistalaukauksista tulee parempia, kun metsästäjät opiskelevat jatkuvasti sekä ampumista että luonnon- ja lajintuntemusta.

Suomen Luonnonsuojeluliiton johtava asiantuntija Ilpo Kuronen on seurannut suomalaista metsästyskulttuuria kymmenien vuosien ajan. Hänen mielestään metsästäjien asenteet ovat muuttuneet koko ajan paremmiksi. Salametsästys on viimeinen jäänne vanhasta raa’asta ja eläimistä piittaamattomasta asenteesta.

– Harvinaistuvia lajeja ja suurpetoja tulisi kuitenkin metsästää nykyistä vähemmän. Esimerkiksi heinätavi ja metsähanhi olisi syytä rauhoittaa, Kuronen sanoo.

Suurpedot ovat metsästyskeskustelun vaikein pala. Kuronen on pohtinut, onko petovihassa perimmältään kysymys ihmisten välisistä ongelmista ja poliittisesta protestista esimerkiksi Euroopan Unionia vastaan.

Kurosen mukaan susia on Suomessa niin vähän, reilut sata yksilöä, ettei elinvoimaisen kannan säilyminen salli yhdenkään terveen yksilön poistamista. Ennen kanta vahvistui Venäjältä saapuvien yksilöiden vuoksi, mutta itärajan tuntumassa salametsästys on melkein hävittänyt koko lajin.

Tunteita kuumentavan ilveksen Kuronen antaisi myös elellä rauhassa, vaikka riistakeskus myönsi juuri yli 500 poikkeuslupaa lajin pyyntiin poronhoitoalueen ulkopuolella.

– Virossa on vahvat suurpetokannat, siellä ollaan sivistyneempiä, Kuronen sanoo.

Tunnettu eläinoikeuksien puolustaja, filosofi Elisa Aaltola edellyttää ihmiseltä paljon suurempaa sivistystä kuin mitä tarvitaan uhanalaisten kantojen suojeluun. Jos uhraamme eläimen omaksi hyödyksemme silloin, kun oma elämämme ei ole siitä kiinni, olemme sivuuttaneet moraalisen ajattelun.

– Toisen tappamiseen täytyy olla painava syy. Urheilumetsästys ei sitä ole, Turun yliopiston ympäristö- ja eläinetiikan dosentti Aaltola sanoo.

Hän muistuttaa, että monet katolisen kirkon pyhimykset vastustivat metsästystä. Tunnetuin heistä oli Franciscus Assisilainen.

Aaltolan mukaan yksilön arvo perustuu siihen, että sillä on kyky kokea oma olemassaolonsa. Siksi eläimet eivät ole biologista materiaalia, vaan ihmisellä on moraalisia velvollisuuksia niitä kohtaan. Vaikka ihminen on monella tavalla ainutlaatuinen laji, hän on Aaltolan mielestä vain yksi eläinlaji toisten joukossa. Ihmisellä on kuitenkin erityinen velvollisuus pohtia valintojensa moraalia, koska hän kykenee siihen, toisin kuin muut eläimet.

– Elämän säilyttäminen ja kärsimyksen välttäminen ovat yksilön ensisijaisia tarpeita. Toisen yksilön nautinnonhalu ei ole.

Aaltola myöntää, että runsaasta eläinkannasta metsästetty liha on eettisempää ruokaa kuin vaikkapa betonilattialla ahtaassa karsinassa tehotuotettu porsaanliha. Ihminen on sekasyöjä, joka tulee toimeen syömättä lainkaan lihaa. Siksi vegaaniruokavalio eli kasvikunnasta peräisin olevat tuotteet ovat paras vaihtoehto kaikille, joille se on mahdollinen.

Aaltolan mielestä on harhaanjohtavaa puhua metsästyksen välttämättömyydestä riistaeläinkantojen säätelemiseksi.

– Väitetään, että luonto olisi epätasapainossa ilman ihmisen kontrollia. Asia on toisinpäin. Luonto tuottaa tasapainoa ja korjaa ihmisen toiminnan jälkiä.

Myös inhottu vieraslaji, paljon metsästetty supikoira, saa Aaltolasta puolustajan. Koko sana vieraslaji on hänen mielestään poliittinen. Kulttuurintutkimuksessa sana on liitetty kansallismielisyyteen ja puhtauden ihanteeseen. Supikoiran vahingoksi laji on saapunut meille idästä, mikä on rasitteinen ilmansuunta.

– Kun kansalliseen kuvastoomme kuuluva kettu syö vesilintujen munia, ajattelemme, että se tekee luontonsa mukaan. Kun samalla asialla on supikoira, puhummekin haittaeläimestä ja tuholaisesta, Aaltola vertaa.

Merikapteeni Martti Simojoki hörppii erätulilla kuumaa juomaa pahvimukista. Muki ei oikein sovi yhteen Simojoen uuden premium-luokan metsästysasun ja tyylikkäiden aseiden kanssa. Vähintään yhtä huonosti sopivat yhteen Elisa Aaltolan ja hänen omat käsityksensä metsästyksestä.

– Jos näille linjoille lähdetään, voidaan kyseenalaistaa ihmisen oikeus tappaa perunaa, Simojoki kiihtyy.

Simojoelle metsästysharrastus on lasten ja ystävien kanssa koettuja luontoelämyksiä, riistanhoitotyötä ja tapa hankkia perheelle ekologista ruokaa, jota elävänä arvostetaan ja kuolleena kunnioitetaan.

Simojoki huomauttaa, että metsästäjä tarjoaa saaliilleen usein armollisemman lopun kuin toinen eläin. Susi voi syödä hirvenvasalta takajalat ja jättää sen elävänä odottamaan seuraavaa ruokailukertaa.

Metsästäjät ovat usein myös luonnonsuojelijoita, jotka puolustavat luonnon monimuotoisuutta. He suorittavat vapaaehtoistyönä eläinkantojen laskentaa, mikä hyödyttää eläintieteellistä tutkimusta.

Perimmäisen oikeutuksen metsästykselle Martti Simojoki ja muut porukan miehet löytävät Raamatusta. Siinä kerrotaan, että Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen, luomakunnan hyväksi herraksi, joka viljelee ja varjelee hänelle uskottua lahjaa.

– Jumala on myös käskenyt meidän hoitaa luomakuntaa. Teemme jokainen hänelle tästä kerran tilin, Simojoki painottaa.

Kalle Väätäinen löytää Raamatun alkulehdiltä kohdan, jonka mukaan Jumala on tämän planeetan ensimmäinen metsästäjä. Syntiinlankeemuksen jälkeen Jumala lähetti Adamin ja Eevan pois paratiisista. Pitkää matkaa varten hän teki heille nahasta vaatteet ja puki heidät niihin.

Kuolema ja eläinten syöminen tuli maailmaan vasta syntiinlankeemuksen jälkeen. Nahkavaatteiden saamiseen liittyvää verenvuodatusta on pidetty viittauksena siihen, että Jumalan Pojan veren vuodattaminen tekee mahdolliseksi uuden maailman, jossa ei ole enää kuolemaa eikä verenvuodatusta.

Eikö jäniksen siis tarvinnut paratiisissa juosta henkensä edestä? Ja saako se taivaassa lekotella rauhassa entisen metsästäjän vierellä? Kalle Väätäinen nyökkää silmäkulmassaan vaikeasti tulkittava savolainen pilke.

Viiden kilometrin päässä metsästäjien tukikohdasta vankilaevankelista Olavi Hartikainen on hauduttanut koko päivän hirvipataa leivinuunissa. Hän on tarjonnut kotinsa metsästysporukan majapaikaksi. Maastossa on jo niin hämärää, ettei ampuminen ole enää järkevää. Nälkäkin alkaa suunnata ajatuksia kohti pitkää pirttipöytää ja uunin lämpöä.

Saku Oravaisen ampuma jänis nostetaan oksanhangasta ja miehet lapsineen lähtevät viettämään iltaa majapaikalle. Talon isäntä lyö verannan tolppaan naulan, jossa pitkäkoipi roikkuu yön yli. Pyytäjä Saku Oravainen lahjoittaa saaliinsa Kalle Väätäiselle, joka toimittaa pyhäaamuna Kuopiossa Luther-säätiön messun. Jahtireissut on perinteisesti päätetty osallistumalla messuun. Jäniksen ruho odottaa sen ajan autossa Sana-lehteen käärittynä.

Väätäisten kotona Siilinjärvellä saalis saa riippua vielä pari päivää ennen kuin se nyljetään ja paloitellaan. Palat pannaan leivinuuniin juuresten ja yrttien kanssa. Liemestä valmistetaan suppilovahverokastike. Seitsenhenkinen perhe siunaa ruuan ja käy juhla-aterialle.