Kaikille niille, joiden veli on kuollut

Enkeli hautausmaalla

Pyhäinpäivänä ihmiset eri puolilla Eurooppaa kulkevat hautausmailla viemässä kynttilöitä läheistensä haudoille.

Nämä eri maiden kansalaiset jakaantuvat heimoihin sen mukaan, muistelevatko he kuolleita vanhempiaan, isovanhempiaan, sisarustaan, puolisoaan, ystäväänsä vai omaa lastaan. Tarinat ovat erilaisia, mutta niissä on samaa pohjavirettä.

Hautausmaa kertoo elävien ja kuolleiden marssijärjestyksestä, siitä että jokainen elävä ihminen kulkee jälkijoukoissa. Edesmenneet ovat eturintamassa, kuoleman jo nähneinä, ylösnousemusta odottaen.

Silti me kaikki elävät sekä edesmenneet olemme samassa valtakunnassa. Kirjassa Maalaispapin päiväkirja (Georges Bernanos WSOY 1953) maalaispappi sanoo tämän asian näin: "Ei ole elävien valtakuntaa, eikä kuolleiden valtakuntaa, on vain Jumalan valtakunta, ja me olemme siellä kaikki, elävät ja kuolleet."

Tieto samassa valtakunnassa olemisesta ei poista läheisensä menettäneen surua, mutta se voi antaa siihen yhden keskeisen näkökulman: Jumala on kuolemaa suurempi.

Yle TV1:ssä parhaillaan esitettävä tanskalainen televisiosarja Huuto syvyydestä kertoo papin perheestä. Perheessä on ollut suuri menetys, sillä toinen veljeksistä on kuollut kolmikymppisenä.

Sarja kuvaa koskettavalla tavalla koko perheen ja erityisesti eloon jääneen veljen, Christianin surua ja syyllisyyttä. Hän katsoo videota, jossa veljekset ovat vielä pieniä poikia ja rakentavat yhdessä hiekkalinnaa rannalla. Muisto on pakahduttava.

Kuulun samaan heimoon Christianin kanssa. Myös minulta on kuollut kolmikymppinen veli. Hänen nimensä oli Antti. Tänä syksynä veljeni kuolemasta on 34 vuotta. Vaikka muistikuvien värit hiekkarannan leikeistä alkavat haalistua, Antti on yhä osa elämääni.

Kun ajattelen edesmennyttä veljeäni ja muita kuolleita läheisiä, tärkeä Raamatun kohta löytyy Ilmestyskirjasta: "Jumala itse on heidän luonaan, ja hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, ei valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut."

Tänä pyhäinpäivänä sytytän kynttilän kuolleille edelläkävijöille. Sytytän kynttilän myös meille, joiden veli on kuollut. Sytytän kynttilän kaikille, joiden läheinen on kuollut.

Pyhäinpäivänä kynttilät palavat eläville ja kuolleille.

*

Teksti on Askelen 11/2018 pääkirjoitus

Kuva: Olli Seppälä

3 kommenttia

  • Jouni Turtiainen sanoo:

    Hieno kirjoitus, kiitos.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Seija Rantanen sanoo:

    Kiitos kirjoituksestasi.

    Oma veljeni – vanhempieni esikoinen – kuoli kaksivuotiaana, paljon ennen syntymääni. Meistä myöhemmin syntyneistä sisaruksista kukaan ei ehtinyt häntä nähdä. Me sisarukset emme osanneet häntä konkreettisesti kaivata, mutta vanhempiemme suru ja tuska jättivät meihin jälkensä. Tuo veli oli – ja on – aina osa perhettämme.

    Kuten aiemmin kirjoitin Pekka Särkiön blogissa, joululaulun sanat ’olen pieni veljesi, tulin taivahasta’, yhdistyvät aina mielessäni pienenä kuolleeseen veljeeni.

    Ymmärrän, että suru siitä veljestä, jonka kanssa on saanut kasvaa yhdessä, jonka kanssa on elänyt onnelliset lapsuuden päivät, joka on ollut konkreettinen osa elämää monet vuodet, on erilainen. Se on tuskallista kokemusta siitä, ettei tuo aina lähellä ollut ihminen ole enää olemassa.

    Oma suruni kuolleesta veljestä on ikään kuin haamusärkyä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Maaria Perälä sanoo:

    Kiitos Mari. Isoveljeni kuoli 34-vuotiaana. Eilen hetkeksi vaivuin itsesääliin, kun ajattelin, miten paljon surua on joutunut kantamaan. Mutta uskon, että rakkaat ovat jo Herran luona, missä kyyneleet pyyhitään, kun ruumis ei enää ole heidän kotinsa (2.Kor).

    Ilmoita asiaton kommentti