Kirjailija Tommi Melender – puoliverinen agnostikko, jolla oli herätyskristillinen vaihe

Hakasalmen huvila Helsingissä oli Aurora Karamzinin koti vuosina 1875–1902. Nyt huvila on osa Helsingin kaupunginmuseota ja sen pihapiirissä on rauhallinen kahvila.

Pihapiiri on kirjailija Tommi Melenderille, 52, uusi tuttavuus, vaikka toki hän on huvilan ohi kulkenut Mannerheimintietä useasti.

Melender jättäytyi vuosi sitten pois kuukausipalkkaisesta toimittajan työstä. Hän kirjoitti viime vuosina erityisesti Talouselämään, Kauppalehteen ja Arvopaperiin sekä kirjallisuuslehti Parnassoon.

Melender julkaisi ensimmäisen kirjansa, runokokoelman vuonna 1989. Sittemmin runokirjoja on tullut kaksi lisää, romaaneja viisi ja esseekokoelmia kuusi. Lisäksi hän kirjoittanut tai toimittanut tietokirjoja. Romaani Ranskalainen ystävä oli vuonna 2009 ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi.

– Jo lapsena minulla oli ajatus, että ryhdyn kirjailijaksi. Ajatus tuntui miellyttävältä ja sitä kohti oli helppo pyrkiä. Tosin ensimmäisen kirjan jälkeen meni monta vuotta ennen kuin seuraava ilmestyi. Toimittajan työt veivät mukanaan.

Melender syntyi Espoossa, mutta perhe muutti pian Vantaalle ja sieltä Kokkolaan, josta hän kirjoitti ylioppilaaksi. Opiskelupaikka löytyi Jyväskylästä. Siellä Melender opiskeli ensin kirjallisuutta ja sitten valtio-oppia. Nykyinen asuin- ja työpaikka on lapsuudenmaisemissa Vantaalla.

Essee uskonseikkailusta

Syy sille miksi istumme Tommi Melenderin kanssa kahvilan pöytään, on hänen tuorein esseekokoelmansa (WSOY). Ja aivan erityisesti syy kahvihetkeen keidasmaisessa paikassa Finlandia-talon ja Musiikkitalon välissä on essee nimeltä Suuri tuntematon.

Esseessä Melender pohtii suhdettaan uskontoon, Jumalan ja kuolemaan. Hän tulee myös kertoneeksi uskoontulostaan ja herätyskristillisestä vaiheestaan Kokkolassa. Asiasta eivät ole edes hänen kaikki tuttunsa tienneet.

”Uskonseikkailu ei millään istu partaveitsenterävän miehen julkikuvaan, vaan onhan jokainen ollut joskus nuori”, kirjoitti Antti Majander Melenderin esseekokoelman arvostelussa Helsingin Sanomissa.

– En ole puhunut herätyskristillisestä vaiheestani aikoihin, mutta ryhtyessäni kirjoittamaan esseetä uskonnosta, minun oli pakko kertoa myös omista kokemuksistani, Melender sanoo ja viittaa edustamaansa esseetyyliin, jossa on usein mukana vahva henkilökohtainen näkökulma.

Esseen minä on aina tosi, toisin kuin romaanin minä. Rautakausi-romaanissa Melenderillä on jopa päähenkilö nimeltä Melender.

Agnostismin omat lahkot

Esseekokoelmassaan Melender kehittää uudenlaisen Jumalan olemassaolon epäilyn muodon. Hän sanoo olevansa puoliverinen agnostikko.

– Ajattelin, että koska Jumalaan uskovilla on erilaisia lahkoja, niin miksei agnostikoillakin voisi olla.

Uuden lahkon asennoitumista kuvastaa vastaus kysymykseen, uskotko Jumalaan: ”En sinänsä usko, mutta...”

Mutta-sana on ikään kuin puoliverisen agnostikon tunnusmerkki. Melender kirjoittaa: ”Mutta-sanan jälkeen päässäni humisee, eikä humina asetu jäsentyneiksi ajatuksiksi, saati uskon tai epäuskon tunnustuksiksi.”

– En pysty lopullisesti lyömään ovea kiinni Jumalan edessä. En edes kaipaa sellaista ehdottomuutta, vaan koen mielekkäämmäksi jättää asiat kesken. Uskominen on epävarmaa joka tapauksessa. Usko ei ole varamaa siinä mielessä kuin totena pitäminen.

Melender kokee, että uskomiseen kuuluu aina vahva epäilyn elementti.

– Uskonasioissa saan loppuun asti olla epäselvä, haparoiva, sottainen, en kaipaa totena pitämistä.

Kirjailija Julian Barnes on todennut: ”En usko Jumalaan, mutta kaipaan häntä.”

Melender kirjoittaa Barnesiin liittyen, että pieni ääni hänen sisällään kieltäytyy ottamasta tuota ratkaisevaa epäuskon hyppyä eli sanomaan ettei usko. Hän haluaa pitää oven raollaan, koska ei ole onnistunut karistaman viimeisiä uskon rippeitä itsestään.

Ihmisen musta puoli

Esseessään Melender kertoo eksistentiaalisesta ahdistuskokemuksesta, joka hänellä oli 18-vuotiaana. Koemusta hän kutsuu myös perisyntikokemukseksi.

– Se oli uskonnollinen kokemus, jonka ytimessä oli perisynti. Koin voimakkaasti oman syntisyyteni ja kelvottomuuteni ihmisenä. Koin että Jumala on hylännyt minut, eikä pelastuksen mahdollisuutta enää ole.

Melender arvelee teini-iässä omaksuneessa perisyntiopin niin rippikoulusta ja koulun uskontotunneilta kuin monien ihmisten puheista.

– Perisynti sisältää ajatuksen ihmisestä viallisena. Se on ytimiä ravistelevaa kelvottomuuden tunnetta. Kyse on syntisyydestä, jolla ei ole mitään tekemistä sellaisten asioiden kuin omenavarkauden kanssa.

Melender kuvailee nyt perisyntikäsitystään karvalakkiluterilaiseksi malliksi.

– Aloin sisäistää ajatusta ihmisen mustasta puolesta. Samalla Jumala tuntui ilottomalta, rankaisevalta ja jopa sadistiselta.

Perisyntikokemus pisti miettimään

Perisyntikokemus pakotti, kirjallisuudesta ja musiikista innostuneen kokkolalaisnuorukaisen pohtimaan suhdettaan uskoon ja Jumalaan. Tällöin hän tapasi karismaattisissa piireissä liikkuvia nuoria, joiden kanssa ryhtyi keskusteluihin.

Käännytysyritykset ja filosofoinnit johtivat lopulta uskoontuloon ja liittymiseen mukaan lähinnä helluntailais- ja baptistipiireistä tulevien ihmisten yhteisöön. Jeesuksen vastaanottaminen tapahtui polvirukouksessa yhden saarnaajan keittiössä.

Melenderin kääntyminen herätti paikalla olleissa suurta intoa.

”Minua oudoksutti ja vähän iljettikin moinen hartaudella hekumointi, mutta samalla tunsin miellyttävää lämpöä ruumiissani”, Melender kirjoittaa yrittäen olla rehellinen vuosienkin takaa sille, mitä nuorena koki.

Hän sanoo aavistaneessa, että vaikka uskonratkaisu tuntui hyvältä, itse perusongelmaa sillä ei ratkaistu.

”Sydämeni tai jokin muu pehmeä kohta sisälläni halusi uskoa lapsenomaisesti, mutta järkeni kieltäytyi hyväksymästä asioita, jotka eivät kerta kaikkiaan voineet kuulua henkiseen täysikäisyyteen kasvaneen ihmisen maailmasuhteeseen”, Melender pohtii esseessään.

Melender kertoo järkeilleensä asiaa sen pohjalta, että mitä hän voisi menettää? Jos Jumala on olemassa, hän pelastuu. Mutta jos Jumalaa ei ole, hän saa nauttia uskomisen harhan tuottamasta mielenrauhasta.

”En kokenut päätöstäni suureksi uskon hypyksi, mutta en viitsinyt pilata uskovaisten tuttujeni iloa vähättelemällä tapahtuman merkitystä”, Melender kirjoittaa.

Ahdistava yhteisöllisyys

Herätyskristillistä vaihetta Tommi Melenderillä kesti vain noin vuoden. Aluksi hän oli mukana seurakunnan kokoontumisissa kotikaupungissaan Kokkolassa, sittemmin opiskelupaikkakunnalla Jyväskylässä, jossa tosin kävi vain muutaman kerran paikallisessa Vapaakirkossa.

– Irtautuminen oli minulle helppoa, sillä olin niissä piireissä vain lyhyen aikaa, mutta osaan eläytyä niiden asemaan, jotka ovat viettäneet siellä koko ikänsä ja joiden kaikki sosiaaliset verkostot ovat yhden seurakunnan sisällä. He voivat jäädä todella tyhjän päälle erottuaan yhteisöstä.

Melender sanoo, että ei itse missään vaiheessa sanonut välejä poikki vanhojen kavereiden kanssa, vaan esimerkiksi yhteinen innostus musiikkiin jatkui.

Ratkaisevaksi sysäykseksi erota herätyskristillisistä porukoista muodostui ahdistava yhteisöllisyys, jonka vuoksi uskovaisena olemiseen kuului piirteitä, jotka muistuttivat näyttelemistä. Paine tietynlaiseen, toisten laatiman käsikirjoituksen mukaiseen uskovaisen rooliin oli kova.

Melender arvioi jälkeenpäin, että uskoontulo oli yritys vapautua perisyntikokemuksen traumasta ja ahdistuksesta. Ahdas uskonnollinen elämäntapa ei sen sijaan kiinnostanut.

Yhä vielä kirkon jäsen

Huolimatta siitä, että aikaoinaan kuului karismaattiseen seurakuntaan, Tommi Melender on edelleen luterilaisen kirkon jäsen.

– En ole motivoitunut lähtemään luterilaisen kirkon jäsenyydestä. Näen itseni pitkälti kulttuurikristittynä, joka liittyy suomalaiseen yhteiskuntaan myös kansankirkkoon kulumisen kautta.

Melender sanoo, että suomalaisen yhteiskunta ei olisi sellainen kuin se nyt on ilman kirkon vaikutusta.

– Monet politiikankin esillä pitämät hyveet ovat alkujaan kristillistä perua. Ne ovat saaneet nyttemmin maallisen muodon. Myös monta muuta asiaa yhteiskunnassa, kuten talouden ja rahan korostamisen voi nähdä uskonnollisuuden maallisina muotoina.

Melender sanoo, että hänen kirkkokapinansa ei ole luonteeltaan aktiivista. Hän ei näe syytä liputtaa erityisesti kirkkoa vastaan.

– Mutta antiklerikaali eli pappisvallan vastainen olen. Koen epäviihtyvyyttä, kun kirkko esiintyy valtarakenteena ja kun uskonnosta tulee vallankäytön väline.

Kirkko vaikeissa asennoissa

Tommi Melender näkee kirkon ongelmaksi sen suuruuden, kun samalla kertaa pitää miellyttää arvokonservatiiveja ja -liberaaleja.

– Kirkko joutuu puikkelehtimaan ja vääntäytymään hankaliin asentoihin nykyisen jäsenistönsä edessä. Ongelmaan ei ole olemassa helppoa ratkaisua.

Melender sanoo, että kirkko voisi keskittyä puhumaan sellaista yleisistä asioista, joista vallitsee laaja yksimielisyys, kuten eriarvoisuudesta, suvaitsevaisuudesta ja oikeudenmukaisuudesta. Samalla kirkon tulisi jättää rauhaan ihmisten yksityiset asiat, kuten sateenkaariavioliitot, jotka jakavat ihmisiä.

– Yksilökeskeinen elämä ja uskonnollisuus saavat entistä enemmän jalansijaa. Silloin kirkon yksilön elämänvalintoihin kohdistuva puuttuminen ei toimi. Kirkolla ei ole oikeutta määritellä esimerkiksi, ketkä pääsevät naimisiin.

Yksilöllisyyden lisääntyminen tuottaa myös onnellisuuden tavoittelua ja uushenkisyyttä. Se näyttäytyy Melenderille uskonnon korvikkeena.

– Esimerkkisi monet self help -oppaat on kirjoitettu keskiluokkaiselle ihmiselle, jolla asiat ovat ulkoisesti hyvin. Onnellisuuden tavoittelu on paljon esillä, mutta se on varmin tapa jäädä onnettomaksi.

Mikä on elämässä olennaista?

Haastatteluhetki Hakasalmen huvilan pihapiirissä keskeytyy hetkeksi, kun naapuripöydässä istuva vanhempi nainen pyytää anteeksi, että puuttuu keskusteluun. Hän on kuunnellut kahvia juodessaan puheitamme, joita pitää mielenkiintoisina.

Nainen kertoo nuorena vaeltaneensa Lapissa ja tavanneensa siellä erakon. Silloin hän oli ymmärtänyt, mikä elämässä on olennaista ja tarpeellista. Asioita on kolme: asunto, vaatetus ja ruoka. Kaikki tietysti vuodenaikoihin sopivina.

Naisen lähdettyä, Tommi Melender toteaa, että niin vähän tarvitaan hengissä pysymiseen, mutta lisäksi ihminen tarvitsee merkityksellisyyttä, jossa kulttuurilla ja kirjallisuudella on oma roolinsa. Yksi kirjallisuuden merkitys on siinä, ettei ihminen tunne itseään yksinäiseksi.

– Tarvitaan myös jokin peruskertomus ihmisenä olemisesta ja kuolemasta. Olisiko uskontoja olemassa, jos ihmiset olisivat ajatelleet, että kaikki päättyy viimeiseen henkäykseen.

Melender sanoo, että vanhoina aikoina kun elämä oli vaikeaa ja leipä tiukassa, ihmiset kuin luonnostaan haaveilivat paremmista oloista. Ja että kuoleman jälkeen vasta ne hyvät ajat koittaisivat paratiisissa.

– Mutta mikä on nyt toive paremmasta elämästä, kun elämä monille länsimaissa on jo aineellisesti niin hyvää kuin suinkin. Monelle taivas on hyvä palkka ja velaton asunto. Ei siis ihme, jos uskonto on menettänyt otettaan.

Ohut epätietoisuuden säie

Melenderin essee päättyy kustannustoimittajan toiveesta lyhyeen tunnustukseen siitä, mitä hän nyt ajattelee keski-ikäisenä uskonnosta ja kuolemasta. Kiteytyksessä voisi olla puoliverisen agnostikon uskontunnustus:

”En voi olla sataprosenttisen varma siitä, ettei Jumalaa tai kuolemanjälkeistä elämää ei ole, mutta tuo ohut epätietoisuuden säie ei vaikuta ajatuksiini tai tekemisiini.”

Lisäksi Melender sanoo suhtautuvansa elämään niin, että se on kaikki mitä hänelle tai kenellekään muulle on annettu:

”Enemmän kuin elämän päättymistä ihmettelen sitä, että elämää ylipäätään on olemassa.”

Kuvat: Olli Seppälä

Haastattelu julkaistu 10.7. ilmestyneessä Kotimaassa.

Larkennus: Haastattelu julkaistu teknisen ongelman vuoksi uudelleen Kotimaa24:ssä klo 16.38

***

Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.

Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden tai näköislehden täältä.