Kirkolliskokous väitteli eronneiden vihkimisestä yli sata vuotta – perustelut puolesta ja vastaan kuulostavat kovin tutuilta

Hääkakun koriste

Samaa sukupuolta olevien vihkiminen on tämän hetken kirkkopoliittinen kiistakapula. Mutta on kirkossa osattu ennenkin vääntää oikeudesta avioliittoon.

Kysymys eronneiden vihkimisestä uuteen avioliittoon puhutti kirkon päättäjiä historian ensimmäisestä kirkolliskokouksesta vuonna 1876 aina lähes nykypäivään asti, toteaa yliopistonlehtori, dosentti Vesa Hirvonen. 1970-luvulle saakka asiasta puhuttiin lähes kaikissa kirkolliskokouksissa. Myöhemminkin eronneiden vihkimistä on käsitelty useissa kirkolliskokouksen istunnoissa.

Vesa Hirvonen kiinnostui aiheesta muutama vuosi sitten. Hän on Itä-Suomen yliopiston uskonnonpedagogiikan yliopistonlehtori ja Helsingin yliopiston teologisen etiikan ja uskonnonfilosofian dosentti. Akateemisten töidensä ohella Hirvonen tunnetaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asemaa kirkossa edistävän Tulkaa kaikki -liikkeen yleiskoordinaattorina.

– Aihepiiri rupesi kiinnostamaan, koska näytti siltä, että eronneiden vihkimisestä käydyssä keskustelussa oli yhtäläisyyksiä ajankohtaiseen keskusteluun, jota käydään samaa sukupuolta olevien avioliittoon vihkimisestä, Hirvonen kertoo.

Ja kyllä, samankaltaisuuksia riitti.

Hirvonen kävi läpi kaikki kirkolliskokouksen pöytäkirjat 1870-luvulta 1990-luvulle. Hän on juuri saamassa valmiiksi aineistoa koskevan tutkimuksen, jonka julkaisusta ei ole vielä tietoa. Keskiviikkona Hirvonen esitteli tutkimustaan Itä-Suomen yliopistossa Joensuussa järjestetyssä Karjalan teologisen seuran avioliittoseminaarissa.

Hirvonen yllättyi siitä, kuinka paljon kirkolliskokous puhui eronneiden vihkimisestä vuosikymmenten aikana.

– Keskustelu oli todella pitkä, mielettömän paljon laajempi kuin olin kuvitellut.

Keskustelu kesti yli sata vuotta. Lieventävänä asianhaarana tosin on pidettävä sitä, että kirkolliskokouksen historian alkuaikoina kirkon ylin päättävä elin istui aluksi kymmenen vuoden ja sittemmin viiden vuoden välein. Nyt kirkolliskokous on jo vuosikymmeniä kokoontunut kahdesti vuodessa.

Eronneille ehdotettiin vaihtoehtoista vihkikaavaa ja papin toimittamaa siviilivihkimistä

Kirkossa elettiin pitkään ristiriitaisessa tilanteessa. Katekismus opetti, että avioliitto on elinikäinen. Uuden avioliiton mahdollisuus mainittiin ensimmäisen kerran vasta vuoden 1999 Katekismuksessa. Käytännössä kirkko kuitenkin vihki reformaatiosta alkaen avioliittoon ihmisiä, joiden entinen puoliso oli edelleen elossa, Hirvonen toteaa tutkimuksessaan.

Tilanne kärjistyi, kun valtio 1900-luvun kuluessa helpotti avioeron ehtoja moneen otteeseen. Yhä useammat erosivat ja halusivat uusiin naimisiin. Se tuotti kirkolle paineita.

Kirkkolaki ei rajoittanut eronneiden vihkimistä, joten papeilla oli oikeus ja velvollisuus vihkiä kaikki eronneet. Vihkivelvollisuus loukkasi osaa papeista. Eronneiden vihkimisen vastustajat vaativat kirkkolakiin muutoksia 1800-luvun lopulta aina 1900-luvun lopulle, Hirvonen toteaa. He esittivät, että vihkimisiin voisi saada omantunnonvapauden.

Kirkolliskokous äänesti vihkimistä rajoittavan lakimuutoksen puolesta vain kerran, vuonna 1948. Tuolloinkaan rajoitusta ei saatu kirkkolakiin, koska presidentti Juho Kusti Paasikivi ei vienyt asiaa eduskuntaan.

Käytännössä vihkimisestä kieltäytyviä ei juuri rangaistu. Vasta vuonna 1978 piispainkokous suositti, että omantunnonsyistä vihkimisestä kieltäytyvän papin pitäisi ilmoittaa kannastaan piispalle, "joka päättää, miten asia on hoidettava”.

Eronneiden vihkimiseen esitettiin myös vaihtoehtoista vihkikaavaa. Hirvosen mukaan siitä olisi puuttunut liiton vahvistaminen "Kristuksen palvelijana" ja "Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen". Pois olisi jätetty myös joitain siunausosuuksia. Hirvonen huomauttaa, että ihmisten puolesta ajateltiin voitavan rukoilla, muttei liiton. Joskus ehdotettiin, että pappi saisi toimittaa vihkimisen siviilikaavalla.

Kansankirkolliset huomioivat seurakunnan jäsenet, herätyskristillisiä sitoi Raamattu

Eronneiden vihkimistä lähestyttiin kirkolliskokouksessa teologisista, yhteiskunnallisista, sielunhoidollisista ja juridisista näkökulmista, Hirvonen kirjoittaa.

Teologisessa arvioinnissa Raamattu oli pääosassa 1950-luvulle, jolloin avioliittoetiikan pohjana alettiin painottaa luonnollista lakia. Yhtenäistä näkemystä Raamatusta ei missään vaiheessa saavutettu. Hirvosen mukaan kirkkolakikomitea totesi jo vuonna 1958, ettei kirkossa ole päästy yksimielisyyteen Uuden testamentin avioliittokohtien tulkinnasta eikä niiden toteuttamisesta avioliittolainsäädännössä. Näin ollen asian ratkaisussa ei voitu ottaa lähtökohdaksi kirkon yhtenäistä kantaa.

– Melkein kaikki viime vuosina samaa sukupuolta olevien vihkimisestä esitetyt argumentit esitettiin vähän toisessa muodossa jo silloin, Hirvonen sanoo.

Myös osapuolet muistuttivat tämänhetkisiä pooleja, konservatiiveja ja liberaaleja. Eronneiden vihkimisestä käydyssä keskustelussa kansankirkolliset olivat sitä mieltä, että kirkon pitää huomioida erilaisissa elämäntilanteissa olevat jäsenensä. Herätyskristilliset taas katsoivat, että tietyt raamatunkohdat sitovat kristittyjä myös nykyään, Hirvonen kertoo.

Vihkimisen vastustajat vetosivat Raamattuun, avioliiton arvon säilyttämiseen ja lasten tunteisiin. Puolustajat puhuivat esivallan kunnioituksesta, kansankirkon asemasta, pareihin kohdistuvasta rakkaudellisesta huolenpidosta, luonnollisesta moraalilaista, regimenttiopista, tunnustuskirjoista ja eronneiden oman omantunnon kunnioittamisesta.

Kirkolliskokouksessa kuultiin myös tarinoita mielensä muuttaneista. Hirvonen kirjoittaa, kuinka piispa Martti Simojoki oli sotien jälkeen kuulunut eronneiden vihkimisen jyrkimpiin vastustajiin. Hän vaati asiassa ehdotonta kuuliaisuutta Jumalan sanalle.

Vuonna 1966 Simojoki pyörsi päänsä.

"Jeesus ei kylläkään hävitä lain käskyjä, mutta voi sanoa, että hän eräässä mielessä relativoi ne, koska hän niiden yläpuolelle asetti käskyn rakastaa Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseään", Hirvonen raportoi Simojoen sanoneen.

Kuva: Olli Seppälä

Lue myös:

Björn Vikström puheenvuorossaan: "Rinnakkaiset käsitykset avioliitosta eivät ole uusi ilmiö"

***

Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.

Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.

56 kommenttia

  • Martti Lehikoinen sanoo:

    Tämä kirjoitus on pääosiltaan harhaanjohtava.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • ismo malinen sanoo:

    Ei tarvitse paljon seurata ympärilleen, kun voi tehdä päätelmän, että aikoinaan Kirkossa tehtiin huono päätös, vaikka siihen menikin sata vuotta.

    Raamatusta löytyy kyllä ihanne avioliitolle, mutta siihen ei ihminen yleensä kykene, mutta tarkoittaako se siis samalla sitä, että Ihanteesta pitää luopua? Jos näin on, niin silloinhan Jumalan laki menettää merkityksensä.

    Haluammeko myös Kirkossa samaistua maailman, missä Jumalan Sanalla ei ole mitään merkitystä, kuten sekulaarissa maailmassa on tavoitteena?

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Antti Hämäläinen sanoo:

      Juuri näin asia on. Jumalan sana on oikean ja väärän indikaattori ihmiskunnalle ihan riippumatta siitä, totellaanko sitä vai ei. Siksi selkärankaisinta olisi myöntää luopumus, eikä yrittää selittää Sanaa liberaalisti uudelleen. Avioeroissa kärsijänä ovat lapset ja lopulta häiriökäyttäytymisen ym. seurauksen koko yhteiksunta. Perheen hyvinvointi suus tai huonovointisuus korreloi aina lopulta suoraan koko yhteiskunnan henkiseen tilaan. Avioeojen yleistyminen on vaikuttanut yhteiksuntaamme rikkovasti ja tuonut paljon turvattomuutta ja lasten kärsimystä mukanaan. Surullista.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Martti Pentti sanoo:

      Korrelaatio ei tarkoita syyn ja seurauksen suhdetta. Jäätelön syöminen ja hukkumiskuolemat korreloivat keskenään, koska johtuvat molemmat yhteisestä syystä, kesästä.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Antti Hämäläinen sanoo:

      Pentti. “Korrelaatio ei tarkoita syyn ja seurauksen suhdetta.” Nämä ovat sosiologisen tutkimuksen selvitettäviä asioita. Kuitenkin on kai selvää, että avioerojen vaikutus lapsiin on tuhoisampi kuin se, että avioliitot pysyisivät onnellisesti koossa. Pieni lapsi on täysin riippuvainen ympärillään olevien ihmisten ohajauksesta, esimerkistä ja tuesta.Avioerotilanne on kyllä lapsia rikkova ja turvattomuutta ym. haittoja aikaansaava tapahtuma. Nykyään sitten on aivan tavallista, että lapsi asuu vuoroviikoin molempien vanhempien luona jne. En toivoisi tällaista yhdellekään lapselle. Pehe on jokaisen yhteiskunnan tärkein instituutio ja koko yhteiksuntaa koossa pitävä yksikkö. Tietysti perheiden hajoaminen vaikuttaa heikentävästi koko yhteiskuntaan. Minä uskon, että vaikkapa kouluampumisten syynä voi olla osittain perheen statuksen alasajo yhteiskunnassa. Tämä siis on minun hyväksymä oletus, enkä tietenkään väitä senkään suhteen mitään kategorista.

      .

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Martti Pentti sanoo:

      “Tämä siis on minun hyväksymä oletus, enkä tietenkään väitä senkään suhteen mitään kategorista.” Miksi sitten toit tällaisen oletuksen mukaan keskusteluun ikäänkuin perusteluksi kannallesi? Kuinka usein kirkolliskokouksen keskusteluissa käytetään näitä edustajien ‘hyväksymiä oletuksia’ mielipiteiden tukena? Ehkä joku sosiologi voisi senkin tutkia.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Antti Hämäläinen sanoo:

      Pentti. “Miksi sitten toit tällaisen oletuksen mukaan keskusteluun ikäänkuin perusteluksi kannallesi?”

      Toin sen esiin siksi, että joku saisi siitä ajattelemisen aihetta. MInua henkilökohtaisesti tämä kysymys kiinnostaa kovasti. Siis perheen hajoamisen yhteiskunnalliset vaikutukset.Olen selvyyttä saadakseni valmis lukemaan ja kuuntelemaan kaikkia jotka voivat valaista asiaa. Kouluampumiet ovat vain äärimäinen seuraus ainakin ampujien huonovointisuudesta ja täydellisestä empatian puutteesta, millä aivan hyvin voi olla tekemistä perheolojenkin kanssa. En tätä kuitenkaan ajattele tästä näköulmasta vaan koko yhteiskunnan ongelmana: perheen hajoaminen hajottaa ja murentaa koko yhteisikuntaa.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Martti Pentti sanoo:

      “Kouluampumiet ovat vain äärimäinen seuraus ainakin ampujien huonovointisuudesta ja täydellisestä empatian puutteesta, millä aivan hyvin voi olla tekemistä perheolojenkin kanssa.” Näitä tapauksia on varmaankin tutkittu perusteellisesti. En muista, että perheiden hajoaminen olisi uutisissa noussut esiin. Koulukiusaaminen sen sijaan näyttää selittävän kehittymistä epäsosiaaliseksi ja äärimmäisiin keinoihin turvautuvaksi. Ainakin Jokelan koulusurmien tekijään liittyvää aineistoa löytyy netistä.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Veijo Riistama sanoo:

    Vaikka kuinka “samat argumentit”, niin aivan eri asiasta on kysymys. Eronneiden avioliitto ei ole rinnastettavissa samaa sukupuolta olevien avoliittoon. Huolimatta kirkon voimassa olevasta kannanotosta, jota kannatan, samaa sukupuolta olevien avioliitosta säädetään voimassa olevassa laissa, joka koskee kaikkia Suomen kansalaisia.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Veijo Riistama sanoo:

    siis avioliittoon, sorry.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • ismo malinen sanoo:

    Poikkeus vahvistaa säännön ja tällaisen säännön poikkeus on, että perheiden hajoamisen seurauksesta syntyy jotain hyvää. Pääsääntöisesti perheen hajoaminen tekee pahaa jälkeä lasten kehitykselle.

    On lukuisia tutkimuksia, joista selviää, että lasten kehitykselle ja turvallisuuden kokemuksen puuttumiselle löytyy taustalta usein rikkoutunut perhe. On myös näyttöä siitä, että luonnollisen parisuhteen muodostaminen on vaikeaa juuri silloin, kun luottamus parisuhteen kestämiseen on hajonnut vanhempien eron myötä.

    Ongelmia syntyy varsinkin silloin, kun toinen vanhempi häviää lasten elämästä lähes kokonaan avioeron myötä.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Martti Pentti sanoo:

      Sekin lienee tuhoisaa, että lapset joutuvat kiistakapuloiksi erotilanteessa. He saattavat joutua puolin ja toisin kuulemaan loukkaavia syytöksiä vanhemmistaan, valitsemaan vasten tahtoaan puolensa ja torjumaan toisen, vaikka eivät haluaisi. Joskus kestää vuosikausia ennen kuin syntyy sovinto torjutun äidin tai isän kanssa. Usein se on liian myöhäistä vanhemman kuoltua.

      Ilmoita asiaton kommentti