Kolumni: Ajattelin kuuntelevani nykymusiikkia väärin, mutta pystyn yhä muistamaan nuo ihanat värit

"Musiikki ei kerro eikä kuvaa mitään, siinä ei ole mitään itsensä ulkopuolella", sanoi minulle kerran eräs modernin taidemusiikin tekijä. Näin ovat monet eri modernin sanattoman taiteen lajien edustajat sanoneet omista töistään. Näin sanoivat myös 
abstraktin maalaustaiteen venäläiset perustajat viime vuosisadan alussa. On vain muotoja ja värejä, ei muuta.

Joskus 80-luvulla olin ensi kertaa nykymusiikkia soittavan Avantin konsertissa. En tiennyt, mitä odottaa. Kun soitto alkoi, pääni sisällä tapahtui räjähdys. Suljin silmät, ettei muusikoiden touhuaminen soitinten parissa olisi häirinnyt keskittymistä.

Musiikki vyöryi mieleeni liikkuvina muotoina ja väreinä. En muista itse äänistä mitään, mutta pystyn yhä muistamaan nuo ihanat värit. Tietysti kuuntelin musiikkia "väärin", näin ajattelin, kun en kerran pystynyt kuulemaan sitä sellaisena kuin se oli.

***

Perinteinen kuvataide on esittävää. Sen muodot ovat tunnistettavia esineitä, ihmisiä, maisemia, sitä, mitä näemme ja minkä keskellä elämme. Ei-esittävä, abstrakti kuvataide ottaa elementtejä, muotoja ja värejä elävästä elämästä mutta asettelee ne maalaukseen siten, että niistä ei synny tunnistettavaa kuvaa.

Tässä kohtaa monet pettyvät ja kääntyvät pois. Ei kiinnosta, en ymmärrä. Moni sietää silti katsoa esimerkiksi modernia tanssia, koska ihmisruumis on tuttu vaikka liikkeet olisivatkin outoja. Nykyrunouttakin moni on oppinut lukemaan. Jotkut jopa kokevat modernin taiteen vievän heidät olemassaolon perusasioiden äärelle.

Syvempää näkemistä voi opetella, jos heittää määrittelyt menemään ja avaa silmät kuin lapsi, vaikka luonnon keskellä. Siellä on kaikki muodot, värit, valaistukset, äänet ja asetelmat. Siellä voi kohdata syvimmän synkkyyden ja hohtavimman valkeuden.

***

Musta neliö valkoisella pohjalla ei tunnu kovin kummoiselta maalaukselta. Moni osaisi sen tehdä. Mutta kun Kasimir Malevits teki sen vuonna 1915, maalaus oli niin radikaali, että siitä sai alkunsa ei-esittävä kuvataide.

Näin maalauksen Eremitaasissa. Siellä se synkisteli keskellä huonetta vaikka Malevits oli omassa näyttelyssään sijoittanut sen huoneen perimmäiseen nurkkaan katon rajaan, kuten perheen ikoni asetetaan ortodoksiperinteessä. Malevits kiisti, että maalaus kertoisi jotain. Se on vain kuva, musta neliö valkoisella pohjalla, hän sanoi: "Paljas ikoni".

Minua maalaus jäi vaivaamaan. Mustaa neliötä katsoessani sen mustuus syöksyi päälle ja tuntui peittävän minut. Mutta kun siirsin katseeni valkoiseen reunukseen, musta alkoi avautua, se painui sisään ja muuttui syvyydeksi, joka melkein nielaisi minut. Musta on värien summa, mitä enemmän värejä, sitä mustempaa. Valkoinen taas ei ole väri vaan valoa.

Mustan neliön filosofiset ja hengelliset ulottuvuudet eivät taltu muutamalla lauseella. Malevitsiin maalaus vaikutti niin syvästi, että hän ei pystynyt maalaamisen jälkeen viikkoon syömään eikä nukkumaan. Hän maalasi mustan neliön vielä kolme kertaa elämässään.

Ehkäpä siinä oli taiteilijan ääriraja, pidemmälle hänellä ei ollut pääsyä, edempänä loisti iankaikkisuuden lyijynvalkoinen ja tuonpuoleinen syvyys kajasti värien mustuuden läpi.

Kirjoittaja on kirjailija ja kirjoittamisen opettaja.

Kuva: Rami Marjamäki

***

Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.

Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.