Kolumni: Apostolinen uskontunnustus on hankala

Jeesu-patsas, kirkastuminen

Suomen teologisen instituutin syyskauden avajaisissa väiteltiin siitä, saako uskontunnustusta muuttaa. Väittelemässä olivat uskontunnustusta Tuomasmessussa muutellut rovasti Olli Valtonen, piispan teologinen avustaja Lauri Kemppainen ja Sleyn Luther-kirkon teologi Soili Haverinen.

Kolme väittelijää toivat keskusteluun kolme näkökulmaa: Uskontunnustus ei puhuttele nykyihmistä, joten ainakin joskus sen voisi sanoittaa puhuttelevammin. Uskontunnustus ei enää puhuttele, mutta toisaalta sen sanoissa on metafyysisiä ulottuvuuksia, joita ei pitäisi menettää. Kolmas näkökulma on, että uskontunnustus on muuttumaton yhteisön yhteinen juttu, jonka jokainen kohta on uskottava oikein tai sitten ei ole kristitty.

***

Kun nuorena olin Israelissa töissä, aamukuudelta radiosta kuului aina juutalainen uskontunnustus, šema: ”Kuule, Israel, Herra meidän Jumalamme, Herra on yksi” (5 Moos. 6:4, 1933). Apostolinen uskontunnustushan on hankala. Se on opeteltavissa, mutta siinä ei ole samaa käytännöllistä imua kuin šemassa, joka on riittävän yksinkertainen jäädäkseen mieleen ja jossa on selkeästi sanottu kaikkein olennaisin asia: on vain yksi Jumala. Toisaalta se on riittävän väljä ja jättää tilaa monenlaiselle muulle uskoon liittyvälle traditiolle. Siksi se on riittänyt vuosituhansia.

Varhaisten kristittyjen ytimekäs uskontunnustus itse asiassa liittyy juuri šemahan: ”Jeesus on Herra.” Juutalainen ymmärsi idean, mistä oli kysymys. Sitten kun pakanoita tuli mukaan yhteisöön, pitikin jo selittää enemmän. Ajan myötä tuli tarve rajata pois harhaoppeja ja muistaa yksityiskohdat tiivistetysti. Syntyivät pitkät ja yksityiskohtaiset ekumeeniset uskontunnustukset, joista varhaisin on Apostolinen uskontunnustus ensimmäiseltä tai toiselta vuosisadalta, Nikean uskontunnustus 300-luvulta ja Athanasioksen 400–500-luvulta. Kahta jälkimmäistä harvempi osaa ulkomuistista, minkä lisäksi voisi tietysti kysyä, onko kristinusko erityisen taipuvainen pilkunviilaukseen ja ulos rajaamiseen.

***

Mutta mikä sitten puhuttelisi nykyihmistä?

Jatkuvasti itseään ja omaa tietään valheuutisten ja -identiteettien tulvassa etsivä voisi kyllä koskettua Jeesuksen omiin sanoihin (Joh. 14:6) perustuvasta uskontunnustuksesta: Jeesus on tie, totuus ja elämä. Siinä olisi riittävästi mystiikkaa, konkretiaa ja väljyyttä. On tie, jota kulkea, totuus, jota etsiä, ja elämä, jota elää.

Tien kulkemisen yksityiskohtia voisi sitten avata lukemattomissa rippikouluissa, seminaareissa ja paneeleissa.

Kuva: Olli Seppälä

Lue myös:

Mikä pointti on uskontunnustuksessa, pohdittiin Suomen teologisen instituutin syyskauden avajaisissa

***

Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.

Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.

10 kommenttia

  • Pekka Pesonen sanoo:

    Olisi ensin hyvä tietää mihin tarkoitukseen tunnustusta tarvitaan. Onko se uskon mittari? Jolloin se joku uskoo kaiken ja pelastuu ja joka ei siihen kykenen, menee kadotukseen. Tämähän ei ole kristillisen opin mukainen ajatus. Tunnustammeko uskoa muille läsnäoleville kirkossa ? Hehän ovat uskovia. Miksi sitten heille tulisi usko tunnustaa? Rippikoululaisia ei konfirmoida, mikäli kieltäytyvät lausumasta tunnustusta. Se taas , joka sen lausuu, uskomatta siihen hyväksytään. Rehellistä rangaistaan, mutta epärehellistä palkitaan. Tunnustusta muuttamalla sellaiseksi että kuka tahansa voisi sen hyväksyä, niin tuostakin ongelmasta päästäisiin eroon.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Jussi Tuusa sanoo:

    On hyvä, jos jumalanpalveluksissa käytetään myös Nikean ja miksei myös Athanasioksen tunnustusta. Apostolinen tunnustus ei todellakaan ole kristinuskon doktriinin tiivistelmä. Se ei selitä vanhurskauttamisoppia. Se ei myöskään julista Jumalan kaikille kohdistuvaa rakkautta. Silti, se järkähtämättömästi sitoo ihmisen ja Jumalan uskoksi kutsutun suhteen historiaan. Maalautuu kuva koko historiasta, johon luomisen ja viimeisen tuomion väliin sijoitetaan kaksi uskolle keskeistä asiaa: Jeesuksen Kristuksen persoona historiaan sidottuna sekä kristillinen kirkko, jolla on missio ja päämäärä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Pohdin vain tässä sitä, miksi sen jumalanpalveluksissa lausumme? Mikä merkitys on lausua pitkä tunnustus, jossa ajatus ei edes pysy mukana.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Juha Heinilä sanoo:

    Pekka, Kristuksen kirkossa kristityt mielellään ylistävät seisaaltaan Jumalaa uskontunnustuksen sanoin. Lähetyshiippakunnan seurakuntien oikeassa luterilaisessa messussa käytetään normaalisti Nikaian uskontunnustusta, mutta tarpeen mukaan voidaan käyttää Apostolista tai Athanasioksen uskontunnustusta. Uskontunnustusta lausuessa sydämeni sanoo Pyhälle Kolmiyhteiselle Jumalalle kiittäen, että uskon sinuun, luotan sinun sanaasi ja turvaan Jeesukseen kokosydämisesti. Toki ymmärrän, että julkinen tunnustautuminen uskosta osattomien seurassa Jeesuksen seuraajaksi voi olla kova paikka.

    Sillä Kristus on lain loppu, vanhurskaudeksi jokaiselle, joka uskoo. Kirjoittaahan Mooses siitä vanhurskaudesta, joka laista tulee, että ihminen, joka sen täyttää, on siitä elävä. Mutta se vanhurskaus, joka uskosta tulee, sanoo näin: “Älä sano sydämessäsi: Kuka nousee taivaaseen?” se on: tuomaan Kristusta alas, tahi: “Kuka astuu alas syvyyteen?” se on: nostamaan Kristusta kuolleista. Mutta mitä se sanoo? “Sana on sinua lähellä, sinun suussasi ja sinun sydämessäsi”; se on se uskon sana, jota me saarnaamme. Sillä jos sinä tunnustat suullasi Jeesuksen Herraksi ja uskot sydämessäsi, että Jumala on hänet kuolleista herättänyt, niin sinä pelastut; sillä sydämen uskolla tullaan vanhurskaaksi ja suun tunnustuksella pelastutaan. Sanoohan Raamattu: “Ei yksikään, joka häneen uskoo, joudu häpeään”. Tässä ei ole erotusta juutalaisen eikä kreikkalaisen välillä; sillä yksi ja sama on kaikkien Herra, rikas antaja kaikille, jotka häntä avuksi huutavat. Sillä “jokainen, joka huutaa avuksi Herran nimeä, pelastuu”. (Room. 10:4‭-‬13 FB38)

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    En tiedä että olisiko kirkossa, joku ystävistäni uskosta osaton. Jos joku uskosta osaton kirkkoon tulee, niin sehän vasta ylistyksen aihe on. Taivaassakin heistä riemuitaan. Juuri siinä on kirkon jumalanpalvelusten suuri etu, että sinne uskaltaa tulla. Kirkkoon tulin nuorena minäkin hakemaan nimenomaan uskoa. Siitä kirkkomatkasta se uskontaipaleeni alkoi lähes 50v. sitten. Joten uusien tulijoidenkaan tähden ei ole syytä kirkkoa hylätä. Eikä täällä periferiassa ole paljon vaihtoehtoja. Ei sen puoleen ei ole tarvettakaan vaihtaa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Juha. Siellä pääkaupunkiseudulla on ihan eri maailma. Kyllä me täällä jatkamme Herramme ylistämistä. Onhan ylistyskuoromme koko maan paras.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Juha Heinilä sanoo:

      Ehkä näin. Messusta kannattaa pitää kiinni, eikä tiputtaa tärkeitä osia pois.

      Käviöistä. Meillä messun vieraista 1/3 on alle 29v, naisia 1/3 ja miehiä 1/3. Näin perinteisessä oikeassa luterilaisessa messussa. Entä teillä?

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    On teillä hyvä tuo ikäjakauma. Pitää selvittää, miten meillä nuo luvut on. Nuoria-aikuisia koko kaupungissa on todella vähän. Messuissa niitä ei usein näe.

    Ilmoita asiaton kommentti