Kolumni: Armon meressä on sivumeriä, joissa vellookin moraalinen vaatimus

"Armo", vastataan aina kehittämisseminaareissa, kun kysytään, mitä tarjottavaa luterilaisella kirkolla on tälle ajalle. Armoa tarvitsee työssään uupuva ja ulkonäköpaineiden alle luhistuva. Armo on sitä, että itseään voi armahtaa ja muutenkin kelpaat ihan sellaisenaan.

"Armo", vastataan myös herätysliikkeiden kesäjuhlilla, kun kysyy ihmisiltä, mikä heihin juhlilla vetoaa. Silloin sillä viitataan siihen, että synnit on anteeksi annettu ja muutenkin voit tulla mukaan ihan sellaisenaan.

Armon luterilaista suuruutta voisi kuvata vaikkapa vanhan hengellisen laulun sanoin: "Meren tiedän kirkkahan, meren tiedän valtavan. En mä tiedä äärtä sen, meren suuren taivaisen. Armon meri se on."

***

Mutta niin kuin meren suuruutta on ihmisen vaikea hallita, niin taitaa olla myös armon rannattomuuden laita. Rannattomuus ja pohjaton syvyys on vähän pelottavaa. Se on liian villiä ja kuritonta.

Armolle pitää siis antaa lisämääreitä vähän niin kuin valtamerissäkin on sivumeriä: reunameriä, välimeriä ja sisämeriä. Niille tyypillistä on, että ne ovat vähän matalampia kuin valtameri itse.

Armon lisämääreisiin törmää vaikkapa herätysliikkeiden kesäjuhlilla. Evankeliumijuhlilla voin iloita vapauttavasta armosta, koska syntini on annettu anteeksi. Herättäjäjuhlilla tunnen avaran taivaan alla avaraa armoa, jonka voisi suomentaa suvaitsevaisuudeksi – kaikki käy. Viidesläisillä juhlilla puheissa tyypillisesti paritetaan laki ja armo: kaksi kolmasosaa saarnasta laki vaatii minulta jotain, ja lopuksi todetaan, että kun en siihen pysty, onneksi on armo.

***

Näihin "sivuarmoihin" kuuluu kuitenkin usein sana "mutta". Usein se on sittenkin muistutus armahdetun kristityn elämää koskevasta moraalisesta vaatimuksesta. Minun ei pidä enää langeta syntiin. Olen suvaittu niin kauan kuin mielipiteeni noudattavat yleisesti hyväksyttyä linjaa. Armo pelastaa minut lailta, mutta minun kuuluu kuitenkin elää lain mukaan.

Harvassa on se julistus, jossa ei kuulu minkäänlaista ”muttaa” ja jossa ranta ja pohja eivät vilahdakaan. Harvassa ovat myös ne, jotka armon saatuaan armahtaisivat toisia ihmisiä sanoin ja teoin – näin ihmisenä sitä tapaa olla itsekäs armonkin suhteen.

Armon merelliseen rannattomuuteen kuuluu se, että se on enemmän kuin sana, iskulause tai kirkon brändimerkki. Sen on käytännössä tarkoitus levitä ihan joka päivä perheessä, suvussa, työtoverien kanssa ja ystävien kesken. Joskus on syytä armahtaa myös kirkkoa ja jopa itse Jumalaa.

Kuva: Olli Seppälä

***

Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.

Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.