Kolumni: Häiriökäyttäytyminen kesken kirkollisen seremonian on kauneinta liturgiaa

Usko, roivo, rakkaus -symboli Helsingin Metodistikirkossa Fredrikintorilla

Hiljattain kuulin käsitteen, johon miellyin. Se oli diakoninen katse. Osallistuin vammaisuuden teologiaa käsittelevään seminaariin, josta julkaistiin juttu Kotimaassa 26.4. Diakonia-ammattikorkeakoulun lehtori Kai Henttonen sanoi seminaarissa, että ihminen ei voi kuulua yhteisöön, jos yhteisö katsoo häntä diakonisella katseella. Ajattelin vammaisia, päihteidenkäyttäjiä, köyhiä, psykiatrisia potilaita. Ihmisiä, joista tehdään toisen luokan kansalaisia, tai kymmenennen.

Diakonia on kristilliseen rakkauteen perustuvaa palvelua, ja se kuuluu kirkon perustehtäviin. Ymmärrän diakonisen katseen niin, että sillä katsotaan avun kohdetta. Avun antamisessa ei ole mitään pahaa, mutta kohteeksi asettamisessa on.

***

Diakoninen katse tuli mieleeni, kun luin juuri ilmestynyttä Teologista Aikakauskirjaa. Sen teemana oli vastavuoroisuus. Sosiaalietiikan professori Jaana Hallamaa vertaili artikkelissaan erilaisia tapoja toteuttaa hyvää sosiaalista elämää. Hän totesi, että huolehtivasta yhteiskunnasta tulee holhoava, jos ihmisistä tulee hyvinvointipalvelujen kohteita. Vertaistava yhteiskunta sen sijaan tukee kansalaisten toimijuutta. Se edellyttää ihmisiltä osallistumista.

Samoissa ajatuksissa liikkui seurakuntien, kuntien ja järjestöjen vapaaehtoistyötä koordinoiva Annmari Salmela Kotimaan haastattelussa viime kuussa. Hän totesi, että vertaisena oleminen on yksi vapaaehtoisuuden trendeistä. Ihmiset haluavat jakaa osaamistaan asioista, joista heillä on omakohtaista kokemusta.

Vertaisena oleminen on yksi kirkon olennaisista kysymyksistä, sillä ilman seurakuntalaisten osaamista kirkko ei voi toimia tulevaisuudessa. Kirkko tarvitsee vapaaehtoisia, ja seurakuntalaisille pitää antaa vastuuta. Opettelemme siis toimimaan vertaistavassa kirkossa. Oikeasti sen ei edes pitäisi olla vaikeaa, niin kristillisen teologian ytimessä vertaisuus on.

***

Mietin taas diakonista katsetta ja ajattelin, että näky seurakuntalaisia osallistavasta kirkosta ei rajoitu siihen, että näemme ihmisten kyvyt ja annamme heille avaimet kirkkoon. Jaana Hallamaa kirjoitti, että vastavuoroisuus sitoo kansalaiset toisiinsa. Minä ajattelen, että kirkon tavoittelema vastavuoroisuus edellyttää diakonisesta katseesta luopumista. Se tapahtuu vasta, kun näemme aina ihmisen. Kun uskomme, että suurin saarna voi olla sen olemus, joka ei saa sanaa suustaan, ja niin sanottu häiriökäyttäytyminen kesken kiillotetun seremonian saattaa olla puhuttelevinta liturgiaa.

Kirkossa kukaan ei saa katsoa ketään diakonisella katseella. Vain siten seurakunta on seurakunta.

Kuva: Olli Seppälä

***

Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.

Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.

2 kommenttia

  • Jouni Parviainen sanoo:

    Mielenkiintoinen kirjoitus.

    Mielestäni “diakoninen katse” on kuitenkin käsitteenä jotenkin ristiriitainen. Miksi myönteisesti latautunut sana on asetettu palvelemaan kielteistä asiaa? Tunnistan kyllä sen, että holhoava suhtautuminen täysivaltaiseen ihmiseen on väärin.

    Antaako Jeesus meille esimerkin oikeanlaisesta katseesta?

    “Hän [Jeesus] käski väkijoukon asettua nurmelle. Sitten hän otti ne viisi leipää ja kaksi kalaa, katsoi ylös taivaaseen ja lausui kiitoksen. Hän mursi leivät ja antoi palat opetuslapsille, ja opetuslapset jakoivat ne väelle.” (Matt. 14:19)

    “Mutta tultuaan sille kohtaa Jeesus katsoi ylös ja sanoi: ‘Sakkeus, tule kiireesti alas. Tänään minun on määrä olla vieraana sinun kodissasi.'” (Luuk. 19:5)

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Marko Pasma sanoo:

    Tuosta ei käy oikein ilmi, mitä Henttonen on tarkalleen sanonut ja mitä tuolla tarkoittanut, mutta diakoninen katse noin esitettynä on diakonia-sanan väärinkäyttöä. Diakoninen katse näkee aina ihmisen, ei säälin tai hyväntekemisen kohdetta. Kirkossa ei pidä katsoa muita arvioivalla ja alentuvalla katseella, mutta diakonisen katseen tulee lisääntyä.

    Ilmoita asiaton kommentti