Kolumni: Historia toistaa itseään eikä kerro vain menneestä vaan meistä itsestämme

Antti Heikkinen, Kotimaan kolumnisti vuonna 2019

Tämän viikon tiistaina tuli kuluneeksi 192 vuotta Turun palosta. Se on ammoiselta tuntuva aika ja nykypäivänä koko tapaus tuntuu suorastaan pöhköltä – miten voi kärähtää maan tasalle kokonainen kaupunki. Tai ainakin melkein kokonainen, taisi siitä yksi neljännes säästyä.

Hankalapa olisi moista onnettomuutta kuvitella nykypäivänä sattuvaksi, siksi hyvin löytyy Suomen maasta sammutusväkeä ja -kalustoa. Mutta niin se maailma muuttuu, onhan Turun palosta aikaa jo monen ihmisiän verran.

Paitsi tietysti siinä tapauksessa, että puhutaan pitkäikäisistä ihmisistä. Silloin 192 vuotta merkitsee vain kahta ihmisikää ja jos aikaa mitataan vaikkapa kahdella satakolmevuotiaalla, päästään vuosiin, jolloin Napoleonkin oli vielä sotimiskunnossa. Niin ajatellen on kaukainenkin historia yllättävän lähellä ja aika osoittautuu suhteellisemmaksi käsitteeksi kuin arvaammekaan.

Minäpä todistan, jos ette usko.

***

Vuonna 2005 haastattelin muuatta hyvän matkaa yli yhdeksänkymppistä rouvaa. Hän oli viettänyt lapsuutensa Seinäjoella ja muisteli naapurissaan asunutta, varhaisvuosinaan korkealle iälle ehtinyttä Gerda-tätiä.

Naapurin tädin ansiosta haastattelemani rouva oli oppinut puhumaan jo pikkulikkana hyvää ruotsia ja hämmästellyt lapsensilmillään tämän silmäkulmassa vaaleana paistanutta kolikonkokoista orkosta. Gerda-täti oli antanut pikkuneidin sivellä länttiä sormellaan, se oli tuntunut hassun sileältä paikalta muuten niin ryppyisessä ihossa.

Täti oli kertonut sen olevan palovamma, jonka hän oli saanut päälleen lentäneestä kekäleestä paetessaan äitinsä sylissä palavasta Turusta.

Kättelin haastattamaani rouvaa sekä hänen luo saapuessani että pois lähtiessäni. Vasta seuraavana iltana ymmärsin koskettaneeni kättä, jonka sormi oli sivellyt Turun palossa saatua palovammaa. Ja minä olen sentään syntynyt 1980-luvun puolivälissä, jolloin yhteinen kansa tunsi Turun kaupungin paremmin Matista ja Teposta kuin sen edellisvuosisadalla tuhonneesta suurpalosta.

***

Historia on yllättävän lähellä ja lisäksi se toistaa itseään – enkä tarkoita nyt sitä, että turkulaisten pitäisi hamstrata koteihinsa vaahtosammuttimia. Ennemmin tarkoitan ilmiöitä, aaltoja ja ihmisten tekoja.

Ei historia kerro meille yksin menneestä, se kertoo myös meistä itsestämme, ja menneisyydestä on aina helpompi ottaa oppia kuin tulevasta. 

Ja tämä pätee paljon arkisempiinkin asioihin kuin Turun palo.

Kirjoittaja on kirjailija 
ja teatterintekijä 
Nilsiästä.

Kuva: Jukka Granström

Lue myös Antti Heikkisen muita kolumneja:

Kolumni: Kyllä arkkitehturoi Kaikkivaltias maailmaa luodessaan napakan elämyspuiston

Kolumni: Sananparsissa asuu viisaus, josta voisi koota säännöt ihmismäiselle elämälle

Kolumni: Pääsiäinen kirkastui minulle viime vuonna, kun istahdin yöllä ulos terassijakkaralle

Kolumni: Monelle kuolleelle kiitos on jäänyt sanomatta – pitäisi muistaa, yrittää edes

Kolumni: Ihminen muuttuu ja parempaan suuntaan

***

Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.

Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.