Kolumni: Ikävöin kolmiulotteista Jumalaa

Kaisa Raittila

Minua ei erityisesti puhuttele ajatus kolmiyhteisestä Jumalasta, mutta kolmiulotteista Jumalaa ikävöin.

Olen tavannut hänet monta kertaa. Hän on roikkunut ristille naulittuna tai seissyt sivualttarin syvennyksessä kädet ojennettuina minua kohti. Hänet on kannettu alttarin ääreen messun alkaessa, hänen kylkeään vasten on painettu pää ristin kumartamisen juhlassa ja hänen haavaisia jalkojaan on suudeltu pitkäperjantain palveluksessa.

Hätkähdyttävimmillään kolmiulotteinen Jumala makaa vitriinissään kirkon seinässä. Naulat ovat tehneet repsottavat reiät hänen käsiinsä ja jalkoihinsa. Tämä kolmiulotteinen Jumala on maannut paikallaan vuosia, vuosikymmeniä, jopa vuosisatoja. Hänen ohitseen on kuljettu kastemaljan ääreen, vihille ja saattamaan rakkaita hautaan. Kovina päivinä hänen hautansa ääreen on sytytetty rukouksen kynttilä.

***

Pitkäperjantaina hautavitriinin lasi työnnetään syrjään, ja kolmiulotteinen Jumala nostetaan lavetille. Kunniatehtävän saaneet kyläläiset kantavat häntä kapeilla kujilla, joiden varsille asukkaat sytyttävät soihtuja ja levittävät kukkia. Kuolleen Jeesuksen takana kannetaan hänen itkevää äitiään.

Hautasaattoa seurataan vakavin, järkyttynein kasvoin. Minun Jeesukseni. Minun kotikirkkoni Jeesus. Kipsiin valettuun tai puusta veistettyyn kolmiulotteiseen Jumalaan voi kiintyä kuin rakkaaseen maisemaan tai tuoksuun mummolan hämärässä eteisessä.

Vuosittain toistuva kolmiulotteinen pyhä näytelmä vie keskelle oman elämän murhetta ja omia luopumisia. Joka on kiirastorstai-iltana seurannut alttarin riisumista, tietää, miten syvästi tyhjentämisen eleet riipaisevat.

***

Hengellinen harjoitukseni on käynyt niin konkreettiseksi, että seurustelen mielelläni näiden kolmiulotteisten kappaleiden kanssa. Tervehdin Antonius Padovalaista, joka uskollisesti kantaa pientä Jeesusta kädessään olevan pyhän kirjan päällä. Pyhän Riitan eteen sytytetyt kynttilät puristavat rintaa. Ne on sytyttänyt suojelijalleen joku, jota puoliso on kohdellut kaltoin tai jonka sydän on särkynyt.

Minua liikuttavat kuluneet kynnykset, painaumat lattioissa ja kuvat, joita sukupolvi toisensa perään on katsellut. Samaan aikaan, kun kirjaimellinen on muuttunut minulle myyttiseksi symboliksi, olen sanoiksi puetun uskomisen sijaan avannut ihon huokoset ja levittänyt sieraimeni äärimmilleen. Haluan polvistua siihen, mihin muut ovat polvistuneet, ja tuntea pysähtyvän ajan tuoksun.

Kirjoittaja on toimittaja ja kirjailija.

Kuva: Jukka Granström

Lue myös:

Kolumni: Kun kirkko kääntyy ihmisen puoleen, se kysyy, mitä mieltä ihmiset ovat kirkosta