Kolumni: Kaksi viestiä, jotka haluaisin kuulla kirkolta kriisin jatkuessa

Kirkko ei sano mitään, piispat ovat hiljaa. Tähän väitteeseen olen törmännyt moneen otteeseen koronakevään aikana. Tunnistan ilmiön itsekin. Olen kaivannut sanoittajia, lohduttajia, ison kuvan ymmärtäjiä. Heitä ei ole ollut ruuhkaksi asti, ei kirkossa eikä muualla.

Pandemian ensimmäisellä viikolla piispat kelpasivat tv-ohjelmiin. Silloin kansalla oli hätä. Mietimme, koetaanko Suomessa sama kuin Italian Lombardiassa. Ei piispoilla erityistä sanottavaa ollut silloinkaan, mutta sen jälkeen heiltä ei ole taidettu edes kysyä.

***

Yksi kirkon hiljaisuuden esiin nostaneista oli Helsingin Sanomien toimittaja Saska Saarikoski. Hän kirjoitti kolumnissaan pääsiäisenä, ettei ole kuullut piispoista eikä papeista pihaustakaan. Myöhemmin Saarikoski jatkoi ajatustaan Kirkko ja kaupungin haastattelussa: "Enhän minä uskoa kaivannut, uskonnoton ihminen. Kaipasin kirkkoa, joka on lohduttanut mustaa surmaa pelkääviä, kaatuneen sotilaan vanhempia, tsunamin uhreja. Kaipasin historian viisautta. Kaipasin surun ja toivon sanoja."

Valtio-opin dosentti Hanna Wass totesi samassa jutussa, että "arvojohtajuus vahvistuisi, jos piispat toisivat vähäsliipatusti, ilman käsikirjoitusta, esiin oman uskon näköalansa hädän keskellä".

***

Minä toivoisin kirkolta ainakin kahta viestiä. Haluaisin niiden välittyvän niin julkisena puheena kuin yksityisten kohtaamisten syvänä vireenä.

Toinen on puhe kuolemasta. Vaikka yhteiskunta nyt avautuu, yhteiseen elämäämme on tullut uusi pohjavire. Moni kokee, että kuolema on lähempänä kuin ennen. Julkisessa tilassa kokemusta ei pitäisi kiistää, se pitää kestää. Kirkolla on paikka kärsivien rinnalla, koska sillä on sanoma, joka tuntee pelon, kuoleman ja niiden yli yltävän toivon.

Toinen viesti on se, että me olemme tässä kriisissä edelleen yhdessä. Ensimmäisten säikähtäneiden viikkojen jälkeen vaikuttaa nimittäin siltä, että alamme jakautua pärjääjiin ja uhreihin. Toiset luulevat jatkavansa entistä elämäänsä samalla kun toiset suojellaan tukahduksiin. Haavoittuvista riskiryhmistä puhuminen antaa luvan unohtaa sen, minkä juuri olimme oppimassa: että olemme kaikki haavoittuvia.

Lääkäri ja humanisti Marja-Liisa Honkasalo puhui tästä äskettäin Helsingin Sanomien haastattelussa. Oli kuin hän olisi maalannut kuvan yhteisestä sieluntilastamme: Suomessa vallalla olevasta välittämättömyyden politiikasta ja siitä, kuinka riippuvaisia olemme toisistamme.

Olisin halunnut kuulla sellaista puhetta kirkon edustajan suusta.

Kuva: Olli Seppälä

***

Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.

Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.