Kolumni: Kirkko asettuu yläpuolelle, jos se menee erikseen hädänalaisen luo

Etsitään hädänalaisimmat. Mennään sinne, mihin muut eivät mene.

Tämä oli yksi tavoitteistamme Helsingin seurakuntayhtymän toimintakulttuurin muutosprosessissa. Pidän tavoitetta hyvänä, mutta jokin sen muotoilussa tuntui väärältä.

"Kirkon pitää mennä sinne, mihin muut eivät mene" viestittää minulle aivan eri asiaa kuin se, että sanoisi esimerkiksi "kirkko on siellä, missä ihminen kärsii". Sanoilla voi helposti sulkea ulos tai sisään. Valitettavan usein kirkkomme puhuu hyvin etuoikeutetulla äänellä ja ylhäältäpäin. Hädänalainen ei ole osa kirkkoa, hänen luokseen pitää erikseen mennä.

***

Auttamisesta puhuminen on haastavaa. Puhuja paljastaa sanavalinnoillaan helposti sen, mitä hän ajattelee itsestään suhteessa avun kohteena olevaan. Näkeekö auttaja itsensä sankarina, joka saapuu auttamaan poloista avun tarvitsijaa? Vai nouseeko auttaminen kenties siitä ymmärryksestä, että elämämme ovat punoutuneet yhteen lukuisin tavoin?

Suomen Lähetysseura julkaisi maaliskuussa animaatiovideon, jossa kuvataan kolmessa minuutissa, miksi toiset ovat rikkaita ja toiset köyhiä. Tarina on tietenkin yksinkertaistus valtavan monimutkaisista rakenteista, mutta jotain olennaista se tavoittaa.

Animaatiossa kuvataan sitä, miten iso osa länsimaisesta hyvinvoinnista on rakennettu köyhempien maiden riistolla. Sosiaalisessa mediassa videosta käydyn keskustelun perusteella moni tuntui jumittuvan väittelyyn siitä, kuka on syyllinen ja kuka syytön.

Minulle videon viesti oli kuitenkin jotain muuta: Näin monin tavoin meidän elämämme liittyvät yhteen. Joku toinen kärsii minun hyvinvointini takia. Vain pieni osa saavutuksistani on omaa ansiotani.

***

Koronakriisi on saanut ihmisissä aikaan valtavan halun auttaa. Helsingissä kaupunki ja seurakunnat ovat yhdistäneet voimansa kaupunkilaisten auttamisessa. Vaikean tilanteen keskellä meidän on helppo nähdä, että vain toimimalla yhdessä itsemme ja toistemme parhaaksi voimme voittaa meitä vastassa olevat haasteet.

Koronakriisi häivyttää yleisiä auttajan ja autettavan rajoja. Se paljastaa, miten monin tavoin olemme sidottuja toisiimme.

Korona on opettanut meille, että kuka hyvänsä voi myös joutua pyytämään apua. Sitä on helpompaa pyytää niin sanotusti samalta tasolta, esimerkiksi omalta perheeltä, kuin joltain kasvottomalta taholta. Jos seurakunta tässä tilanteessa onnistuu toimimaan siten, että ihminen tuntee sen omakseen, on avun pyytäminen, tarjoaminen ja vastaanottaminen helpompaa.

Toivon, että myös koronatilanteen jälkeen kirkon viesti kaikuu kirkkaana: Me kuulumme samaan perheeseen. Jos sinä kärsit, minäkin kärsin.

Kirjoittaja on Helsingin seurakuntien yhteisen kirkkovaltuuston puheenjohtaja ja projektipäällikkö.

Kuva: Jukka Granström

Lue myös muita Hanna Mithikun kolumneja:

Kolumni: Kehotus puhua kirkosta pelkkää hyvää palvelee usein valtaapitäviä

Kolumni: Kristittynä elämisestä suurin osa tapahtuu muualla kuin kirkossa

***

Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.

Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.