On jossain määrin yleismaailmallista, että ihminen haluaa työntää syyllisyytensä tai epäonnistumisensa jonkun toisen syyksi. Teologiassa voidaan puhua syntiuhrista.
Vanhan testamentin 3. Mooseksen kirjasta on peräisin syntipukin käsite. Yksi syntipukki teurastettiin. Toisen kannettavaksi pantiin Israelin kaikki synnit, pahat teot ja rikkomukset. Eläin ajettiin autiomaahan ja se vei kansan synnit asumattomille seuduille.
Syntipukin tarve on ilmeinen myös maallistuneeksi itseään luulevalle modernille yhteis- ja kansakunnalle. Mutta sopivan syntipukin löytäminen ei aina ole helppoa.
Älyllisten volttien kautta löydetään ainakin joskus yksi kätevä syyllinen: luterilainen kirkko tai luterilaisuus. Tai ainakin asiat, joita ne mielikuvissa edustavat.
Kun jokin on muka vanhanaikaista ja jäykkää, kun tasa-arvo ei toteudu, kun naisia tai vähemmistöjä sorretaan, kun työhulluus iskee, kun jossakin haiskahtaa patriarkaalisuus tai nationalismi – silloin jäljet voivat johtaa luterilaisuuteen.
On toki myös sanottava, että suomalaisten rehellisyys tai vähäinen korruptiokin voidaan joskus laskea luterilaisuuden ansioksi. Tämän vieraan vanhurskaudenkaan perusteluja ei välttämättä kaiveta kovin syvältä.
Kirkko tarjoaa silti kätevän syntipukin: se ei odotusarvoisesti lyö takaisin ja liittyy usein itsekin piinaajiensa joukkoon, piiskaamaan itseään pyllylle.
Kansan synnit kantava kirkko ei kuitenkaan missään olosuhteissa voi tehdä tarpeeksi parannusta kansan synneistä. Toimipa se niin tai näin, kritiikki hellittää vain hetkeksi. Luterilainen kirkkomme ei koskaan ole tarpeeksi moderni, ei koskaan tarpeeksi tasa-arvoinen eikä koskaan tarpeeksi suvaitsevainen.
Mutta tulee myös aika, jolloin jopa kirkkoa nyt syyttävät tahot haukkuvat luterilaisen kirkon siitä, että se ei pitänyt pintaansa ja ollut jäykkäniskaisesti omalla perustallaan seisova kirkko, silloin kun sellaista olisi tarvittu.
Hyvä syntipukki toimii raamatullisesti. Israelin synnit autiomaahan kuljettanut pukkikaan ei puolustautunut, vaan kantoi rahtinsa henkiolento Asaselin ongelmaksi.
Ehkä kirkon mielikuvaroolissa jatkuu erikoisella tavalla se työ, minkä Kristus vei päätökseen ristillä. Maailma kaipaa armoa.
Kuva: Olli Seppälä
Lue myös:
Kolumni: Piispuuden vai pappeuden kriisi?
Kolumni: Orjuudesta on tullut digitaalista