Kolumni: Kirkko on liian urautunut – ratkaisuna toimii Jeesuksenkin harjoittama palvelumuotoilu

Kastejuhla alkoi erikoisella virrellä. Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa, laulettiin siinä. Kaikki osasivat. Lasten äänet kuuluivat voimakkaina. Kanttori soitti iloisena pianoa.

Ajattelin, että kirkkoon on pesiytynyt turhan turvallisuushakuinen tai turhan periaatteellinen ajatus, että ihmiselle ei pidä antaa sitä, mitä hän pyytää. Että kirkolla on tarjota vain valmis paketti, joka toisen on otettava sellaisenaan tai suureksi vahingokseen torjuttava kokonaan.

Liian periaatteellisena kirkon paketti on niin teräväkulmainen, että saattaa raapaista syvänkin haavan, jos sitä ei tarjoile ihminen, joka ymmärtää asettua paketin saajan ja paketin väliin. Kirkon historia todistaa, ettei kristinusko levinnyt siksi, että oppilauseet oli saatu kohdilleen, vaan siksi, että kristityt jäivät kulkutautien levitessä hoitamaan sairaitaan. Miten kristityt elivät, oli tärkeämpää kuin se, mihin he uskoivat.

Liian turvallisuushakuisena kirkon paketti on niin ympäripyöreä, ettei siitä saa otetta. Tehdään vain sellaista, mihin on totuttu ja mikä ei vaadi liikaa. Varotaan kysymästä, ettei jouduttaisi oikeasti vastaamaan.

***

Kun minä olin nuori, oli yhtenä kirkon merkittävänä työalana sisälähetys. Se kuulostaa pahemmalta kuin olikaan, koska melkein kaikki me olemme sisälähetykseksi luettavien lennokkikerhojen ja raamattupiirien kasvatteja.

Sisälähetyksen hard corena tuli vähän myöhemmin evankeliointi. Nuoruudeninnossa jaoin Neljää hengellisen elämän tosiasiaa traktaattina Kolmen sepän patsaalla. Minua ei nolottanut yhtään, koska sain pehmomarttyyriudestani endorfiineja.

Sisälähetys yritti sitouttaa minua järjestämällä kaikenlaista puuhaa. Evankeliointi juurrutti vakaumusta kirkastamalla. Kummassakaan ei ole muuta vikaa kuin se, ettei ihmisiä enää kiinnosta. Nyt on kirkolla pulmana, miten nousta liian syväksi painuneesta urasta.

Siihen hätään tuli palvelumuotoilu. Konsulttijargonilta kalskahtava menetelmä selvittää kysymällä ja tarkkaan kuuntelemalla, mitä kanssaihminen tarvitsee, jotta osattaisiin tarjota hänelle juuri sitä.

Monen mielestä sellainen ei ole kirkossa mistään kotoisin. Se on erikoista, koska Jeesus itse on palvelumuotoilun grand old man. Hän ei kysynyt, haluatko, että pelastan sielusi tai annan syntisi anteeksi. Ne olivat oheistuotteita sille, millä hän uuden ihmisen kohdatessaan aloitti. ”Mitä tahdot, että sinulle tekisin?” kysyi hän.

Kirjoittaja on toimittaja ja kirjailija.

Kuva: Jukka Granström

Lue myös:

Kolumni: Meillä Suomessa on vaikea rakastaa kirkkoaan

Kolumni: Kirkon uudistumista jarruttaa sarja yksioikoisia uskomuksia

Kolumni: Väkevimmät hengelliset kokemukseni olen saanut kaukana kirkon penkistä – lukiessani yksin

Kolumni: Kirkolla on edelleen varaa olla tarvitsematta ihmisiä, vaikka yhä harvempi tarvitsee kirkkoa

Kolumni: Ikävöin kolmiulotteista Jumalaa

Kolumni: Kun kirkko kääntyy ihmisen puoleen, se kysyy, mitä mieltä ihmiset ovat kirkosta

***


Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.


Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.

Edellinen artikkeliMysteerikuva: Mille miehet nauravat?
Seuraava artikkeliPertti Salolainen: ”Ihmiskunta on menossa kohti helvettiä, eduskunta on ympäristöasioissa maho”

Ei näytettäviä viestejä