Kolumni: Kirkko tarvitsee toimitiloja, muttei välttämättä omia

Matti Revon kolumnikuva.

Vierailin Englannissa pappeinkokouksessa. Emerituspiispa kertoi virassa oleville, että ainakin kolme asiaa oli hänen pappisvihkimyksessään 60-luvulla ollut toisin kuin nyt: ”Me olimme kaikki miehiä, me olimme kaikki nuoria, me saimme kaikki palkkaa.”

Näistä muutoksista on kaksi tapahtunut meilläkin. Onko myös kolmas edessä? Englannissa moni virkaansa vihitty pappi saa elantonsa muusta työstä. Meillä on kyetty pitämään pappisvirka myös ammatillisena kutsumuksena. Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla on poikkeuksellisen laaja työntekijöiden joukko, korkeasti koulutettu, vahvasti motivoitunut ja hyvin palkattu. Maailman kirkoilla ei liene missään niin vahvaa seurakuntatyön ammattiarmeijaa kuin meillä.

Kansankirkolliseen ideologiaan on kuulunut palvella laajasti ja kaikilla elämän aloilla. Se on koitunut Suomelle siunaukseksi. Kasvun turvin se on myös kyetty toteuttamaan viranhaltijoiden voimin. Aura on ollut leveä, mutta onko kyntö ollut syvää? Nyt numerot kertovat, että monet eivät koe kirkkoa ja sen palveluja tarpeelliseksi, koska uskollakaan ei ole elämässä merkitystä. Henkilökohtainen side itse asiaan puuttuu, eikä perinne tai muoto riitä syyksi pysyä jäsenenä ja kastattaa saati kasvattaa lapsia kristityiksi. Toisaalta moni jäsen on entistä tietoisempi oman panoksensa tarpeellisuudesta.

***

Koko sotien jälkeinen aika 2000-luvulle asti merkitsi laajentamista. Seurakuntia jaettiin pienemmiksi ja toimitiloja rakennettiin. Työmuotoja kehitettiin, virkoja perustettiin ja kouluttavia laitoksia avattiin. Nyt on kaikissa käännytty takaisinpäin. On aika leikata, yhdistää ja vähentää. Seurakuntien on tultava toimeen vähemmillä tiloilla sekä työntekijöillä. Tämä ei ole helppo läksy luettavaksi.

Vaihtoehtoina esitetään helposti joko tilat tai työntekijät. Toimitiloja tarvitaan, joskaan ei välttämättä omia eikä suuria ja joka kylässä tai kaupunginosassa. Ei ole myöskään itsestään selvää, että seurakunnan täytyy säilyä työnantajana. Ei edes kaikkien virkaan vihittyjen ja tehtäviin valtuutettujen tarvitse olla täysin omia palkkalaisia.

Seurakunnat toimivat yhä enemmän kansalaisyhteiskunnalle ominaiseen tapaan, vapaaehtoisvoimin ja verkostoitumalla. Hallinto ja talous noudattavat julkista sektoria, mutta toiminta muistuttaa kolmatta sektoria. Voimavarat ovat kätkössä jäsenistössä, joka haluaa vapaa-ajallaan antaa tietonsa ja taitonsa seurakunnan hyväksi.

Kirjoittaja on Tampereen hiippakunnan piispa.

Kuva: Jukka Granström

Lue myös muita Matti Revon kolumneja:

Kolumni: Ystävyys Inkerin kirkon kanssa opettaa, miten tavoitella uusia jäseniä

Kolumni: Vanhat uskontunnustukset käsittelevät oikean etiikan sijasta oikeaa uskoa

Kolumni: Kaste on muidenkin kuin perheväen juhla

Kolumni: Kirkon tehtävänä on julistaa evankeliumia, joka on toisenlainen kuin monet toivovat

Kolumni: Onko arkkipiispa kirkon pää vai Jumalan uskollisuuden merkki?

***

Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.

Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.