Kolumni: Kirkko tarvitsee toimitiloja, muttei välttämättä omia

Matti Revon kolumnikuva.

Vierailin Englannissa pappeinkokouksessa. Emerituspiispa kertoi virassa oleville, että ainakin kolme asiaa oli hänen pappisvihkimyksessään 60-luvulla ollut toisin kuin nyt: ”Me olimme kaikki miehiä, me olimme kaikki nuoria, me saimme kaikki palkkaa.”

Näistä muutoksista on kaksi tapahtunut meilläkin. Onko myös kolmas edessä? Englannissa moni virkaansa vihitty pappi saa elantonsa muusta työstä. Meillä on kyetty pitämään pappisvirka myös ammatillisena kutsumuksena. Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla on poikkeuksellisen laaja työntekijöiden joukko, korkeasti koulutettu, vahvasti motivoitunut ja hyvin palkattu. Maailman kirkoilla ei liene missään niin vahvaa seurakuntatyön ammattiarmeijaa kuin meillä.

Kansankirkolliseen ideologiaan on kuulunut palvella laajasti ja kaikilla elämän aloilla. Se on koitunut Suomelle siunaukseksi. Kasvun turvin se on myös kyetty toteuttamaan viranhaltijoiden voimin. Aura on ollut leveä, mutta onko kyntö ollut syvää? Nyt numerot kertovat, että monet eivät koe kirkkoa ja sen palveluja tarpeelliseksi, koska uskollakaan ei ole elämässä merkitystä. Henkilökohtainen side itse asiaan puuttuu, eikä perinne tai muoto riitä syyksi pysyä jäsenenä ja kastattaa saati kasvattaa lapsia kristityiksi. Toisaalta moni jäsen on entistä tietoisempi oman panoksensa tarpeellisuudesta.

***

Koko sotien jälkeinen aika 2000-luvulle asti merkitsi laajentamista. Seurakuntia jaettiin pienemmiksi ja toimitiloja rakennettiin. Työmuotoja kehitettiin, virkoja perustettiin ja kouluttavia laitoksia avattiin. Nyt on kaikissa käännytty takaisinpäin. On aika leikata, yhdistää ja vähentää. Seurakuntien on tultava toimeen vähemmillä tiloilla sekä työntekijöillä. Tämä ei ole helppo läksy luettavaksi.

Vaihtoehtoina esitetään helposti joko tilat tai työntekijät. Toimitiloja tarvitaan, joskaan ei välttämättä omia eikä suuria ja joka kylässä tai kaupunginosassa. Ei ole myöskään itsestään selvää, että seurakunnan täytyy säilyä työnantajana. Ei edes kaikkien virkaan vihittyjen ja tehtäviin valtuutettujen tarvitse olla täysin omia palkkalaisia.

Seurakunnat toimivat yhä enemmän kansalaisyhteiskunnalle ominaiseen tapaan, vapaaehtoisvoimin ja verkostoitumalla. Hallinto ja talous noudattavat julkista sektoria, mutta toiminta muistuttaa kolmatta sektoria. Voimavarat ovat kätkössä jäsenistössä, joka haluaa vapaa-ajallaan antaa tietonsa ja taitonsa seurakunnan hyväksi.

Kirjoittaja on Tampereen hiippakunnan piispa.

Kuva: Jukka Granström

Lue myös muita Matti Revon kolumneja:

Kolumni: Ystävyys Inkerin kirkon kanssa opettaa, miten tavoitella uusia jäseniä

Kolumni: Vanhat uskontunnustukset käsittelevät oikean etiikan sijasta oikeaa uskoa

Kolumni: Kaste on muidenkin kuin perheväen juhla

Kolumni: Kirkon tehtävänä on julistaa evankeliumia, joka on toisenlainen kuin monet toivovat

Kolumni: Onko arkkipiispa kirkon pää vai Jumalan uskollisuuden merkki?

***

Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.

Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.

10 kommenttia

  • Pekka Pesonen sanoo:

    Tie valmis on, nyt tunnen sen ja lähden matkaan palvellen.

    On hienoa lukea piispan realistista kuvausta tulevasta. Usein sama asia, joka tuottaa suurta siunausta, sisältää myös yhtä suuren harmin. Nämä harmit yleensä jää vähemmälle huomiolle. Tässäkin korostetaan pappien tärkeää asemaa hyvin koulutettuina ja pätevinä. Yksikään pappi ei kuitenkaan kykene luomaan ympärilleen aktiivista seurakuntaa, jonka jäsenmäärä ylittää tuon sata viisikymmentä henkeä.

    Nyt voimme löytää monista seurakunnista tuon samaisen aktiivien määrän, mutta aktiivisuus kohdistuu vain jo olemassa oleviin seurakunnan muihin aktiiveihin ja siihen toimintaan, jonka pappi on ympärilleen kehittänyt. Tällöin vapaaehtoisten voimavarat ja aika , kuluu pelkästään olemassa olevan toiminnan tukemiseen. Itseasiassa toiminta ei ole silloin ulospäinsuuntautuvaa. Eikä se edes pyri saavuttamaan toimintansa piiriin muita.

    Pappiskeskeisessä kirkossamme toiminta keskittyy työntekijöiden ympärille Eikä aktiiveille jää muuta tehtävää kuin olla tukemassa kaikkea sisäänlämpiävää toimintaa. Toimintaa, joka olisi olemassa ja toimisi aivan hyvin ilman heitäkin.

    Ainoana ratkaisuna näen sen, että palvelu, johon em. laulun sanat viittaa, ei saisi kohdistua ensisijassa kirkon toiminnan palveluun , vaan oma-aloitteiseen naapurien ja muiden ystävien hyvinvoinnin tavoitteluun. Jolloin myös evankeliumilla olisi tilaa mennä eteenpäin. Tavallinen seurakuntalainen olisi nostettava seurakuntatyön keskukseen, mutta onko papeilla rahkeita antaa heille tilaa. Se on jo toinen kysymys.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Salme Kaikusalo sanoo:

    Selkeästi havaittua ja ulos kerrottua.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Mikko Bergroth sanoo:

    On hyvä pohtia toimintaa ja resursseja ajoissa ja riittävän usein.

    Seurakunnat omistavat merkittävän määrän kiinteistöjä, mutta niistä luopuminen ei tarvittaessa tule olemaan helppoa, niille ei usein löydy vaihtoehtoista käyttöä eikä heitteillekään voi hevin jättää.

    Olisi myös oltava rohkeutta keskustella kirkon työmuodoista, onko kaikki tarpeellista, puuttuuko jotain, mitkä tapahtuvat palkatun henkilöstön voimin mitkä muiden seurakuntalaisten voimin. Mitkä asiat on hoidettava seurakunnittain mitä on parempi hoitaa laajapohjaisemmin jne.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Kiviranta sanoo:

    Moni asia kirkossa on muuttunut. Mainitsen kaksi. Kun lapsuudessa lähdettiin kirkkoon, vanhemmat piti huolen, että jokaisella on virsikirja mukana. Ei niitä ollut kasapäin kirkon ovipielessä. Ja se tarkoitti sitä, että kotona oli virsikirjoja ja tiedettiin missä ne ovat. Toinen asia: Seurakunnan tilat olivat vähäisemmät kuin nykyisin, ei ollut seurakuntataloja lukuisine tiloineen. (Toki autotkin oli vähäisempi, ei aina kirkonkylään voinut mennä). Siksi seurakunta kokoontui kodeissa. Seurakunta on osa perheen tavallista elämää, siitä kotiseurat tms kertoivat.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Martti Lehikoinen sanoo:

    Tämä sama kirjoittaja sanoi tähän tapaan aiemmin. Kirkko on kuin alkoholisti eli ensin mennään rappiolle ja vasta sitten korjataan asiat. Olen yli 50 vuotta ollut toiminnassa mukana ja joudun surulla toteamaan, että kirjoittaja on oikeassa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Meillä on seurakuntatalossa ja leirikeskuksessa sisäilmaongelmat. Saapa nähdä käydäänkö rakentamaan uusia, vai etsitäänkö vuokratilat.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Marja Vilkama sanoo:

    Piispa Matti Repo kirjoittaa : ” Voimavarat ovat jäsenistössä…” Asia on juuri näin. Mutta miten saada ne voimavarat ja ideat esiin ja käyttöön! Siinäpä onkin näytön paikka kullekin seurakunnalle! Mielestäni ainut ratkaisu on kysyä seurakuntalaisilta. Tulisi järjestää keskusteluiltoja, useitakin, ja kysellä mitä halutaan ja toivotaan. Ja aktiivit sitten yhdessä niitä toteuttamaan seurakunnan työntekijöiden kanssa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • kimmo wallentin sanoo:

    Repo: “Näistä muutoksista on kaksi tapahtunut meilläkin. Onko myös kolmas edessä? ————-eikä perinne tai muoto riitä syyksi pysyä jäsenenä ja kastattaa saati kasvattaa lapsia kristityiksi.”

    Toisin sanoen huoli alkaa tulla piispalla housuihin, kun uusista ökypalkkojen maksajista alkaa kohtapuolin olla pulaa. Kasteet vähenevät, nykyiset jäsenet eroavat ja vanhat uskolliset kuolevat pois.

    On siinä syytäkin olla huolissaan, jos komia piispala lähtee alta ja palkka putoaa tavallisten kuolevaisten tasolle täysin tuottamattomasta työstä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Moniarvoinen yhdentotuuden kirkko taitaa olla utopiaa. Jos kirkolliskokouksella on avaimet kaikkiin lukkoihin ja voi määrätyillä enemmistöillä muuttaa kaiken mitä voi muuttaa ja sitten on vaatimus sen totuuden seuraamiseen, niin yhtälö on mahdoton. Jos kirkolla on vähänkin tekemistä sielun pelastuksen kanssa, niin perustus täytyy olla toisenlainen. Se täytyy palauttaa Raamattuun ja sitä pitää lukea rukoillen: Mitä Isä oikeasti tahdot meille sanoa, että me sitä seuraisimme.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Jos seurakuntalainen halutaan nostaa kirkon keskukseen, niin toiminta on löydyttävä seurakuntalaisen kontekstista. Niistä luonnollisista yhteyksistä ja paikoista, joissa tavalliset tallaajat on. Jos rakennamme uusia tapahtumia kirkkoihin ja seurakuntataloihin, niin työntekijäkeskeisyys pysyy voimassa ja mitään todellista muutosta ei pääse syntymään.

    Ilmoita asiaton kommentti