Kolumni: Kirkollisessa arkitodellisuudessa tarvitaan näkyjen ihmisiä, jotka uskaltavat avata suunsa

Varis Hämeenkylän kirkon ristissä Vantaalla

Perussuomalaisten vaalivideon suurta huomiota herättänyt "Ketutushirviö" on tuossa tarinassa suomalaisten harmituksen symboli. Videon lopussa puheenjohtaja Jussi Halla-aho toteaa kuitenkin, että hirviö ei pelasta ketään.

Semanttisesta näkökulmasta on erittäin mielenkiintoista, miten syvälle ajatus Pelastajasta on syöpynyt kulttuuriimme. En väitä, että se olisi vain kristinuskon ansiota.

Maallistuneessa mutta jo uudelleen hengellistyvässä yhteiskunnassamme on kuitenkin tilausta pelastajalle, ihan vaaleista riippumatta.

***

Kirkolla ei oikeastaan koskaan ole ollut todella hyvää aikaa. Euroopassa kristittyjä aluksi vainottiin, sitten kaikki kääntyivät ja oltiin tuhat vuotta paikoillaan. Islam nakersi kaakonkulman ja etelän pois, ristiretkissä tuli turpiin, reformaatiossa jakauduttiin ja sodittiin.

Sitten valistus, tehtaanpiiput, uudet aatteet, hyvä elintaso ja globalisaatio ajoivat kirkkoa marginaaliin, ja se muuttui hyvinvointiyhteiskunnan yhdeksi onnellisuuden takaajaksi ja selkään taputtelijaksi.

***

Mutta kaikki ei kuitenkaan ole hyvin. Moni kirkossakin ajattelee maailman muutoksessa synkkiä ajatuksia. Miksi koko kirkko on olemassa? Miksi se ei tee sitä tai tätä? Ajan riento on raju, kirkko on kutistunut ja jakautunut, eikä ihmiskeinoin enää oikeasti yhdisty – mahtikäskyt kun eivät kauan kirkkolaivaa pinnalla pidä.

Monella voi olla kokemus siitä, että kaikkea ei voi ymmärtää eikä niellä, mutta suu täytyy ymmärtää pitää kiinni, jotta väärät ajatukset eivät pääsisi väärässä seurassa ulos. Pahoinvointi yltyy. Tässä tilanteessa paine kasvaa ja pelastajille on kysyntää.

***

Eipä hengellistetä kirkon ongelmia: mutta sillähän on jo Pelastaja, eikä Hän ole mikään hirviö. Niin kauan kuin nasaretilaisena rakentajana maallisen uransa aloittanut Jeesus Kristus saa sanoa kirkon rakentamisessa viimeisen sanan, ei oikeastaan ole syytä pahaan mieleen tai huoleen kirkosta.

Näin on kuitenkin vain ideaalimaailmassa. Rapaisessa kirkollisessa arkitodellisuudessa tarvitaan karismaattisia näkyjen ihmisiä, ”pelastajia”, joilla on rohkeutta seistä pystyssä ja avata suunsa myös silloin, kun kirkko selvästi ajaa sivuraiteilla ja vauhti vain kiihtyy.

Hyvää aikaa kirkolle ei tule koskaan, mutta kun se tekee valintoja, aivan lihaa ja verta olevat pelastajat voivat opettaa sille uusvanhan virren, jotta oikea osoite ei kaiken puuhailun keskellä pääse unohtumaan: Tie taivaan kaita, ahdas on ja ohdakkeinen aivan.

Kuva: Olli Seppälä

***

Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.

Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.