Kolumni: Kirkon uudistumista jarruttaa sarja yksioikoisia uskomuksia

Kaisa Raittila

Kirkon sisäpiirin toimijoita ja kirkon uudistumista jarruttaa sarja yksioikoisia uskomuksia, esimerkiksi tällaisia: Kirkosta ei olla kiinnostuneita. Ihmisten hengelliset tarpeet ovat vähentyneet. Kristinusko on säilynyt muuttumattomana kaksi vuosituhatta. Vain meidän tavalla uskovat ovat oikeassa. Jumalan valtakunnan rakentamisessa tärkeintä on se, miten minulle käy.

***

Ihmiset eivät halua puhua itsestään. Perheet eivät halua huolehtia lastensa hengellisestä elämästä. Seurakuntalaiset haluavat palveluita. Seurakuntalaiset haluavat tehdä kaiken itse. Seurakuntalaisille ei saa aiheuttaa pahaa mieltä. Ihmiset haluavat tulla seurakunnan järjestämiin tapahtumiin. Seurakuntalaiset estävät kirkon uudistamisen. Alojensa asiantuntijat eivät halua antaa osaamistaan kirkon hyväksi. Ihmiset eivät pidä siitä, että heitä pyydetään apuun. Seurakuntalaisille ei voi uskoa vastuuta, koska he saattavat väsähtää kesken kaiken.

Koulutus määrittää työtehtävät. Kirkon kristillinen kasvatus kuuluu varhaiskasvattajille. Diakonia kuuluu diakoniatyöntekijöille. Hengelliset kysymykset kuuluvat vain papeille. Koulutettu työntekijä tekee kaiken paremmin. Työajan suunnittelu ja seuranta estävät pappia toteuttamasta kutsumustaan. Tavoitteellisuus, työn mittaaminen ja tulosvastuu eivät sovi kirkkoon.

***

Mitä on kokeiltu kerran, se ei toimi myöhemminkään. On hienoa, jos tilaisuudessa on 50 osallistujaa. Kirkon avaimia on riski antaa jakoon. Tapahtuman hintaan ei tarvitse laskea rivityöntekijän tai viestinnän panosta. Ideoista ei kannata kertoa, koska joku saattaa varastaa ne.

Kirkon työntekijät ovat vieraantuneet todellisuudesta. Kirkkoherrat pääsevät helpolla. Kaikki johtajat ovat huonoja. Kaikki alaiset ovat hyviä. Vain teologit luovat teologiaa.

Ihmisen kohtaamiseen tarvitaan koulutusta. Ennen käytäntöä pitää osata perusteellisesti teoria. Kirkon uudistaminen ei vaadi rakenteiden uudistamista. Kirkon työntekijäkeskeisyydestä päästään työntekijöitä vähentämättä ja tehtävänkuvia muuttamatta.

Kehittäminen kannattaa tehdä erikseen tarkoitusta varten perustetussa yksikössä. Ennen kuin ryhtyy mihinkään, kannattaa suunnitella huolella ja karsia virheiden mahdollisuus.

***

Tähän loppuvat kolumniin sallitut merkit. Uskomukset eivät kirkossa lopu. Millaiset hidastavat sinua ja yhteisöäsi?

Kirjoittaja on toimittaja ja kirjailija.

Kuva: Jukka Granström

Lue myös:

Kolumni: Väkevimmät hengelliset kokemukseni olen saanut kaukana kirkon penkistä – lukiessani yksin

Kolumni: Kirkolla on edelleen varaa olla tarvitsematta ihmisiä, vaikka yhä harvempi tarvitsee kirkkoa

Kolumni: Ikävöin kolmiulotteista Jumalaa

Kolumni: Kun kirkko kääntyy ihmisen puoleen, se kysyy, mitä mieltä ihmiset ovat kirkosta

***

Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.

Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.

4 kommenttia

  • Hannu Kuosmanen sanoo:

    Kaisa, olisit päässyt paljon helpommalla, jos olisit kirjoittanut vain listasi viimeisen uskomuksen: “Ennen kuin ryhtyy mihinkään, kannattaa suunnitella huolella ja karsia virheiden mahdollisuus.”

    Se kun on kaiken muutosvastarinnan äiti.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Teemu Kakkuri sanoo:

    En saanut kuin kaksi ruksia. Tai korkeintaan kolme.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Ilmeisesti ollaan ytimessä. Normaalisti me osamme ainakin jotenki kohdata toisia ihmisiä. Puolison löytäminen on edellyttänyt jonkinlaista kontaktin ottamista. Miksi uskonelämä on niin vaikeaa, ettei siihen pysty ilman jonkinlaista tutkintoa. Jos sanomme itsellemme ja toisillemme: En pysty, emme pysty, niin emme pysty!

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Väisänen sanoo:

    Suuri asia rajoittamassa osallistumista on annettu opetus ja hengellisen tiennäytön puute. Ilmeisesti saarnan pitäjät eivät tykkää ajatuksesta ääriään Ihmisiä täynnä olevasta tilasta minne on kokoonnuttu hakemaan sanan valaisevaa ja tietä antavaa rohkaisua etsivälle Uskolle. Ehtoollisen panttaaminen, ikäänkuin tila pyhittäisi sakramentin, on myös yksi merkillinen kirkkolain, kirkon johdon, Piispojen ja kirkkoherrojen seuraama kirjain, mikä tulisi palauttaa alkuperäiseen käytäntöön Paavalia ja viimeksi Lutherin ajatusta seuraten. Ilmeisesti hengellinen työaika ei salli muunlaista asian mallia. Mitä sitten muuta:

    Kyllähän sunnuntain aamukokoontuminen on hyvä hetki antaa opetusta uskontomme sisällöstä;;: totisesti, jos Kristus ei ole noussut kuolleista, on Uskomme turha. Näin kait Meille opetetaan tänäkin päivänä. Entäpä sitten kysymys Uskomme perusteista. Onko viimekädessä kysymys Jeesuksesta vai Paavalista. Jeesushan opetti Vuorisaarnassa, että Ihmisen pelastus riippuu Hänen omasta käyttäytymisestään ja että Jumalan valtakuntaan johtava tie on kaikkea muuta kuin helppo.

    Paavalin mukaan tuleva elämä on seurausta Jumalan lunastusteosta, mikä valmisti Ihmiskunnan kertakaikkisen pelastuksen Kristuksen kuoleman, ylösnousemuksen ja uskon kautta. Tässä on myös ajatusten ja ajatuskulkujen alkusyy, mikä johti dokmien syntymiseen. Teologista ajatuskulkua kuvaa myös Augustinuksen uskonsuhde, cum assensione cogitare. Hän sanoo myös Akvinolaisen vakuuttaneen, että usko on ajattelutapahtuma, jossa Jumalan armosta tapahtuvasta tahdonkäskystä hyväksytään Jumalallinen totuus, ja niin se on Jumalan vapaan tahdon valvonnassa. Sen vuoksi usko voi olla tekona ansiokas. Samoin myös epäusko perustuu ajatteluun, mutta se johtuu tahdosta, ja sen tähden se on synti ja tietysti suurempi kuin kaikki moraalista paatuneisuutta osoittavat synnit.

    Näin päästään siihen että kirkkomme oppi on viime kädessä usko ja vielä oikea usko ja mikä hyvin tulee esille Lutherin sakramenttiteologiassa, vrt. kaste. Edelleen tässä voi huomata mielenkiintosen asian Armon ja Vanhurskauttamisen peräkkäisyydestä. Mikä on sitten kirkon rivijäsenen pelastusmahdollisuus kun annettava opetus kertoo Armon riittävän jokaiselle.

    Kun Jumalan ennättävä Armo Pyhän Hengen kautta ei lainjulistamisesta huolimatta saata tai tuo Ihmisiä sanan-ja ehtoollisen ääreen seurakunnassaan, tarkoittaa se myös sitä, että lain toinen käyttö, usus spiritualis paedagigus, lain hengellinen ja kurittava käyttö, ei toteudu, eikä myöskään saata Ihmistä synnintuntoon. Näin ei Ihminen myöskään pääse osalliseksi synninpäästöstä eikä vanhurskauttamisesta uskon kautta. Edellisestä seuraa se, että niinsanottu tapakristillisyys, mihin sisältyy välinpitämättömyys ja ymmärtämättömyys armonvälineitä kohtaan, ei ole pelastavaa uskoa. Tästä syystä on ihmeellistä, että kirkkomme ja pappimme eivät Meille kerro sitä, että tapakristillisyydellä on turhaa notkua kirkon riveissä, koska tapakristillinen usko ei pelasta.

    Toki on sitten niin että Jumala voi teologiankin mukaan toimia tämän virallisen rotokollan ulkopuolella mutta koskeeko tämä toisin toimiminen sitten kaikkia kirkkomme tapajäseniä.

    Ilmoita asiaton kommentti