Kolumni: Kun laki ja omatunto ovat vastakkain, kirkossa voittaa laki ja kristityllä omatunto

Kirkko ei voi toteuttaa kansalaistottelemattomuutta, koska se ei ole kansalainen. Vapaan aktivismin luonteeseen ei mahdu, että sitä harjoittaa julkisoikeudellinen yhteisö tai jopa viranomainen. Ollaan joko valtakulttuuria tai vastakulttuuria.

Kirkon jäsenet ja kristityt voivat tietenkin viitata kintaalla laeille ja asetuksille ja toimia omantuntonsa mukaan, yksityisinä kansalaisina. Paperittoman muukalaisen saa ottaa suojiinsa, mutta asiasta ei kannata tehdä kirkkoneuvoston päätöstä eikä ainakaan julkistaa sitä. Se on vähän sama kuin Helsingin kaupunki julkaisisi talonvaltaajan oppaan.

Kirkon ei tarvitse kuitenkaan olla äänetön yhtiömies, vaan se voi vaikuttaa yhteiskunnan kehitykseen ja lainsäädäntöön. Sillä on oikeus ääneen, vaikka ei äänioikeutta. Se voi sanoa painavan sanansa ja perustella sen.

Mutta se ei voi julkisesti toimia vastoin voimassa olevia lakeja ja viranomaisia. Lain ja omantunnon asettuessa toisiaan vastaan julkisessa kirkossa voittaa laki, kristityllä omatunto. Kirkko harjoittaa juridiikkaa, kristitty etiikkaa.

***

Ajassamme liikkuu virtauksia, jotka haluaisivat antaa huutia kirkon viranomaisluonteelle. Hyvä onkin pohtia, olisiko aika ajanut valtionuskonnon ohi.

Toisaalta ilmassa on myös vastakkaisia tuulia. Kirkon halutaan olevan julkisia palveluja jäsenilleen ja vähän muillekin jakava uskonnollisvivahteinen yhteiskunnan toimielin. Juridiikka on silloin ajanut yli dogmatiikan, vaikka etiikkaa vielä harjoitettaisiinkin. Se ei tietenkään ole koko totuus esimerkiksi ajankohtaisessa vihkimiskeskustelussa.

Monen mielestähän kirkon tulisi vihkiä samaa sukupuolta olevat parit avioliittoon nimenomaan sen omista lähtökohdista käsin. Mutta kun yksimielisyyttä ei siihen tunnu löytyvän, asiaa lähestytään julkisten palvelujen tasa-arvoisuuden näkökulmasta. Yhteiskuntaan päin ollaan silloin lain seuraamisen kannalla, mutta kirkon omaan järjestykseen päin omantunnon linjalla.

Kirkollemme on luonteenomaista esiintyä eri rooleissa tarpeen ja tilanteen mukaan. Yhtenä päivänä samaistutaan kansalaisjärjestöihin ja vastakulttuuriin, toisena päivänä ollaan osa yhteiskunnan valtarakennetta. Ennen näitä ei ollut pakko punnita, koska ongelmat olivat teoreettisia ja kaukaisia. Nyt linjanveto vyöryy kohti ja pakottaa määrittelemään, mikä kirkko on juuri nyt. Historiastakin on aina vain vähemmän apua, vaikka yleensä sinne on ollut mahdollista paeta oman ajan ongelmia.

***

Huippuvuorilla on tunnetusti suuri siemenpankki, johon on tallennettu viljelyskasvien alkuperäiset siemenet. Niillä saadaan tuotanto uudelleen käynnistettyä, jos geeniteknologit onnistuvat tuhoamaan hyötykasvien lajikkeet. Kristinuskon prototyypillekin voisi olla kysyntää, jos ennen konstantinolaista käännettä olisi alkukirkko pakastettu. Sellaista vain ei ole.

Siksi pitää kituuttaa näillä epätäydellisillä ja moneen kertaan pilatuilla muodoilla uskoen, että Jumalan sana edelleen on ja vaikuttaa. Elävä sana. Vaikka on se joskus aika monen multamöykyn alla.

Kirjoittaja on teologian tohtori ja seurakuntapastori.

Kuva: Jukka Granström

Lue myös:

Teemu Kakkurin kolumni: Seurakunta ei ole virasto tai yleisö – vaan yhteisö

***


Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.


Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata digilehden ja printtilehden täältä.

Edellinen artikkeliMysteerikuva: Mitä nämä ovat?
Seuraava artikkeliJuutalaisten jom kippur -juhla saa synagogat täyteen ja kanat lentämään

Ei näytettäviä viestejä