Kolumni: Kun yhteys paaviin järkkyi, luterilaisten piti alkaa perustella, mikä kirkko on

Krusifiksi St Kammius kirkossa Berliinin Charlottenburgissa

Viime viikolla Helsingissä tarkastettiin Matti Väätäisen väitöskirja. Se käsittelee nykyajan mahdollisesti tunnetuimman saksalaisen luterilaisen systemaatikon, vuonna 2014 kuolleen Wolfhart Pannenbergin kirkko-oppia.

Tarkemmin tutkimuksen nimi kuuluu Kirkon ykseys kommuuniona Wolfhart Pannenbergin ekklesiologiassa. Väätäisen tutkimustuloksia ei ole tässä mahdollista eritellä, mutta muutaman ajatuksen niistä voi nostaa.

***

Pannenberg edustaa kommuunio-ekklesiologista lähestymistapaa. Siinä kirkon ykseyden katsotaan perustuvan yhteydelle kolmiyhteisen Jumalan elämään ja edellyttävän kirkkojen kesken yhteisymmärrystä keskeisestä uskonsisällöstä, sakramenteista, virasta, kirkon todistuksesta sekä tietyistä ykseyden kannalta välttämättömistä rakenteista.

Kirkon olemukseen eskatologisen Jumalan valtakunnan ja siellä täydellistyvän ihmiskunnan ykseyden merkkinä kuuluu Pannenbergin mukaan olennaisesti kirkon ykseys: vain yhtenä kommuuniona kirkko voi olla maailmassa jo nyt ennakoiva merkki tuosta valtakunnasta, jonka keskeinen määre on nimenomaan ykseys.

Epäykseydessään kirkko ei kuitenkaan voi täyttää uskottavasti tätä tehtäväänsä.

***

Luterilaisuudessa oppia kirkosta on historiallisesti perusteltu enemmän kuin esimerkiksi muuten läheisessä anglikaanisessa teologisessa traditiossa. Taustalla ovat kirkkoa 1500-luvun reformaatiossa varsinkin Saksassa repineet kiistat ja jopa uskonsodat.

Kun yhteys paaviin järkkyi, oli tärkeää perustella sitä, mikä kirkko on. Martti Luther korosti kirkon olevan ensisijaisesti Jumalan sanan ja sakramenttien luoma pyhien yhteisö, congregatio sanctorum. Näkyvällä ulkoisella kirkolla on tuntomerkkinsä – mutta näkyvän kirkon rajat eivät ole tosi kirkon rajat.

Yksi luterilaisen, Roomaan suuntautuvan ekumenian isoista kysymyksistä nykyisin on, missä määrin oikea Kristuksen kirkko voisi saada maailmassa myös näkyvän, konkreettisen hahmon – vai voiko ollenkaan?

Nyt tutkitun Wolfhart Pannenbergin etunimi juontuu vanhasta saksan kielestä. Se viitannee "suden (kaltaiseen) kovuuteen tai rohkeuteen". Sellainen on myös luterilaisille kristityille tarpeen, kun kirkko etsii uskonsa sanoitusta ja muotoaan marssiessaan kohti alkaneen vuosisadan erilaisia sisäisiä ja ulkoisia rajuilmoja.

Kuva: Olli Seppälä

***

Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.

Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.