Kolumni: Kuolleet pyhämme ja kuoleman kulttuuri

Pyhäinpäivä kalentereissamme on väistämätön. Näyttää nimittäin siltä, että kaikissa kulttuureissa on historiallisesti ollut jokin käsitys siitä, että vanhemmilla ja jo poisnukkuneilla esi-isillä on erityistä väliä.

Kristityt muistavat poisnukkuneita rakkaitaan, pyhiään, ylösnousemuksen ja jälleennäkemisen toivossa. Ihminen on ainutkertainen persoona, jonka elämä ja kuolema ovat Jumalan käsissä. Kristityt ovat pyhiä jo eläessään.

Juutalaisuudessa kuolleet ovat Abrahamin helmassa. Vainajille luettava juutalainen Kaddiš-rukous viittaa sananmukaisesti pyhään.

Esimerkiksi afrikkalaisissa uskonnoissa tai Itä-Aasian kungfutselaisuuden, buddhalaisuuden ja šintolaisuuden hapattamissa kulttuureissa esi-isiä kunnioitetaan ja heiltä voidaan pyytää vaikka neuvoa.

Kuolema on pelottava mahti. Siksi modernissa länsimaisessa populaarikulttuurissa kuolemaa torjutaan joko vaikenemalla se kuoliaaksi (sic!), tekemällä siitä koominen tai antropomorfinen.

Tavallaan tästä on jo vanhastaan ollut kysymys vaikkapa Meksikon pyhäinpäivän karnevalistisessa menossa tai Euroopan keskiaikaisessa kuolemantanssi-kulttuurissa.

Kerran me kaikki liitymme kuolleiden joukkoon. Se ahdistaa. Siksi hengelliset ja kulttuuriset juurensa katkonut moderni, länsimainen tai kommunismin perinnöstä syntynyt materialistinen ihminen elää kuolemansa unohtaen – tai oikeastaan siihen fatalistisesti alistuen.

Kuoleman – vai Jumalanko – kieltäminen lienee pohjimmiltaan synnyttänyt myös ihmiselämään julmasti suhtautuvaa, vaikeasti hahmotettavaa ja ristiriitaista kuoleman kulttuuria. Käytän tätä epäkorrektia termiä, vaikka ymmärrän asioiden eettisen monimutkaisuuden. Mutta ankarimmillaan kuoleman kulttuuri ei salli ihmisen edes syntyä, eikä se tunnusta avuttoman kehitysvammaisen, parantumattomasti sairaan tai vanhuksen elämän arvoa.

Perhe tai elämän jatkuminenkaan eivät ehkä ole sille tärkeitä. Miksi olisi silloin myöskään iankaikkisuus?

Kristillinen usko kaikkitietävään hyvään Jumalaan ja sen myötä elämään, sekä eläneiden pyhien muistaminen uskossa ja toivossa on kaiken tämän vastakohta.

Kuva: Olli Seppälä

Lue myös:

Kolumni: Ja Jeesus meni Haram al-Sharifiin

Kolumni: Reformaatio 500 tulee katolilaisillekin

Kolumni: Messias tulee meitä vastaan populaarikulttuurissakin

Kolumni: Kirkko kantaa kansan synnit

Kolumni: Ole uskon puolustaja

Kolumni: Piispuuden vai pappeuden kriisi?

Kolumni: Orjuudesta on tullut digitaalista

Kolumni: En minä elä, vaan kuolen

Kolumni: Oppi vai palvelu?