Kolumni: Lutherin teesien merkkivuosi meni – pysähtyikö puhdistus?

Matti Revon kolumnikuva.

Lutherin teesien merkkivuosi meni. Opeteltiin sanomaan reformaatio eikä uskonpuhdistus. Pohdittiin luterilaisuuden vaikutusta Eurooppaan ja satavuotiaaseen Suomeen. Mutta jatkuuko uudistaminen?

Uudistusalttiutta pidetään protestantismin ominaispiirteenä, jolla se eroaa katolisesta ja ortodoksisesta kristikunnasta. Populaarissa puheessa muutoksen ihanne jopa ohittaa tuntomerkkeinä puhtaan evankeliumin ja oikeat sakramentit, vaikka juuri niistä luterilaisen opin mukaan Kristuksen kirkon tunnistaa.

”Kirkkoa on jatkuvasti uudistettava”, kuuluu iskulause, jota ei Lutherilta löydy. Luterilainen tunnustus korostaa pikemminkin jatkuvuutta. Reformaatio tavoitteli alkuperäistä uskoa ja pyrki muovaamaan käytännöt sen mukaisiksi. Inhimilliseen auktoriteettiin nojaavat vääristymät poistettiin, kun taas Raamattuun perustuvat ja varhaisessa kirkossa tunnetut tavat pidettiin.

Mutta pelkkä vanhan palauttaminen ei riitä. Evankeliumi etsii uusia teitä ja tapoja, kun se muovaa kirkkoa sisältäpäin. Luterilainen reformaatio voidaan koota kolmeksi iskusanaksi: pitää, poistaa ja parantaa. Oikea usko pidetään ja annetaan eteenpäin, kahleet ja rönsyt karsitaan, toimintaa ja rakenteita kehitetään.

***

Uudistus voi jatkua neljännelläkin tavalla. Silloin on kuitenkin palattava puhumaan puhdistuksesta ja lainattava sana katolilaisilta. Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen mukaan kirkkoa on sen pyhyydestä huolimatta ”jatkuvasti puhdistettava”. Tähän on luterilaisten syytä yhtyä.

Jospa oikea reformaatio ei olekaan jatkuvaa uudistamista vaan jatkuvaa puhdistautumista? Omat vääryydet oikaistaan. Ei tehdä parannusta toisten synneistä, vaikka juuri sellaisiin huomio kiinnittyy. Ei vaadita kirkon ”puhdistamista” väärinajattelijoista, vaan sitoudutaan itse yhteiseen evankeliumin oppiin.

Luterilainen maailma muuttuu. Etelän kristillisyys tulee vaikuttamaan pohjoisen kansankirkkoihin. Tulevaisuuden avainkysymyksiä on erilaisten ykseys uskossa, todistuksessa ja palvelussa. Kirkon ihanteena ei voi olla ahdas suomalaisen haaveen mukaelma ”punainen tupa ja hautausmaa”, vaan avara missio maailman hyväksi.

Luterilaisuus on osoittautunut sitkeäksi ja mukautuvaksi. Samalla kun se kurottaa tulevaisuuteen, se pysyttelee perityssä uskossa. Ilman evankeliumin oppia joudutaan vielä ennen seuraavia reformaatiojuhlia omaksumaan uusi sana kuvaamaan muutosta: deformaatio. Mieluummin sittenkin puhdistus.

Kuva: Jukka Granström

11 kommenttia

  • Sari Roman-Lagerspetz sanoo:

    Raamattuun perustuvia tapoja ja perinteitä korostetaan käytännössä usein valikoidusti. Merkitystä on myös sillä keitä määrätty asia koskee. Esimerkiksi seksuaalisuuden alueella perinteitä ja raamatullisuutta ei juurikaan korosteta, mitä tulee kirkossa valtaa pitäviin heteroseksuaaleihin. Muutokset suhtautumisessa avioeroon, aviorikokseen, salavuoteuteen, avioliiton ulkopuolella syntyneisiin lapsiin (kirkonkirjoissa ennen nimellä “äpärä”) jne jne hyväksytään nykyään itsestään selvyyksinä, koska ne koskevat “meitä”, heteroseksuaaleja. Sen sijaan seksuaali- ja sukuouolivähemmistöjen kohdalla kuulee usein puheenvuoroja raamatullisuudesta, klassisesta kristinuskosta, perinteistä jne.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Väärää ei voi toisella väärällä puolustella. Me kaikki tiedämme Luomisjärjestyksen ja olemme tunnustaneet Apostolisessa tunnustuksessa Jumalan Isäksi ja Luojaksi. Kristitty ei voi valikoida sallittuja ja sallimattomia poikkeuksia Luomisjärjestyksestä, jos aikoo olla Raamatun Jumalan ystävä, Jeesuksen pelastama ja Pyhän Hengen pyhittämä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Tapio Tuomaala sanoo:

    Repo: “Luterilainen maailma muuttuu. Etelän kristillisyys tulee vaikuttamaan pohjoisen kansankirkkoihin.”

    Sieltä se taas työnnettiin ikään kuin väistämättömyytenä: katolinen kirkko tulee vaikuttamaan luterilaisuuteen. Katolisuuteen kääntymiselle on keksitty uusi termi: puhdistuminen. Koska vuori ei liiku mihinkään ja “luterilaisuus on osoittautunut mukautuvaksi”, niin luterilaisuuden tulee mennä vuoren luokse päästäkseen osalliseksi vuoresta. Tämä on piispojen kannalta varmaan toivottavaa, koska on vain The Vuoren kautta voi pelastua (KKK 846). Piispat ovat matkalla kadotukseen, kun arvoasemansa perusteella pakosti “tietävät Jumalan perustaneen Jeesuksen Kristuksen kautta katolisen kirkon autuuteen välttämättömäksi, eivät kuitenkaan tahdo siihen liittyä tai siinä pysyä.”

    Onneksi, luterilaisen kirkon onneksi, yhteyttä katoliseen kirkkoon hankaa naispappeus. Toinen tärkeä kohta on huomata, että jos piispat hyväksyvät tasa-arvoiseen avioliittoon vihkimisen, se on katolisen kirkon mielestä todella paha ja erottava asia. Epäilen, että piispat kieltäessään tasa-arvoiseen avioliittoon vihkimisen ja siunaamisen, eivät suinkaan ajattele kirkon eheyttä, vaan katolista kirkkoa. Vatikaanin ovea ei haluta sulkea, kun piispalliset näpit on saatu oven väliin. Vatikaanin terveisiä kuunnellaan herkällä korvalla. Sitä voi kutsua kirkolliseksi suomettumiseksi.

    Pyytäisin Repoa osallistumaan keskusteluun, jonka on laittanut alulle. Näin voisimme pohtia, “mikä on katolisen Kirkon todellinen asema ja luonne” (Vatikaani II: Dekreetti Unitatis redintegratio ekumeniasta. 1964). Jos piispa tietää, mikä on katolisen kirkon todellinen asema, niin hän on kuin Stephen Elop Nokiassa. Jos ei piispa tiedä, niin olisi aika tietää, ettei ole puhdistamassa Lutherin perintöä Vatikaanin roskakoriin.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Yksimielisyys on varmaan siitä että Jeesuksen työn ja lunastuksen merkitys, hänen opetuksensa, uskonsa ja arvonsa olvat kristillisyyden ydin. Jos nämä pidetään, kirkkoa voi ja tulee uudistaa reippaasti, jotta myös nuoret ja työikäinen väestö viitsii tulla kirkkoon tai sen toimintaan. Vuosisatoja vanhaan malliin, tapoihin ja seremonioihin jämähtänyt kirkko on tylsä ja epäuskottava. Sanoman pitäisi näkyä seurakunnissa rakkaudellisuutena ja lämminhenkisyytenä. Kaikihan tietävät, että sitä se ei tee toteuta yhtään enemmän kuin maallisissa järjestöissä esim. poliittisissa organisaatioissa. Tämä osoittaa, että sanoma ei ole sisäistynyt kirkkojärjestykseen ja kirkossa ja seurakunnissa valtaa pitäville. Se on synti ja häpeä. “Teidät tunnetaan oppilaikseni siitä, että teillä on yhteys keskenänne”. Tämä Jeesuksen keskeinen yhteisöllisyysarvon kulmakivi odottaa edelleen toteutumistaan ainakin Suomen EL seurakunnissa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Markku Hirn sanoo:

    Suomen kirkko pitää tarkkoja tilastoja. Niiden miukaan pääjumalanpalvelukseen osallistuu n 1.5% väestöstä ja kirkosta eroaa vuosittain myöskin 1.5% .

    Mistähän tälläinen kirkon tilanne johtuu? Eikö piispan olisi hyvä tehdä jonkinlaista analyysiä juuri nyt, kun pysähdytään katsomaan sitä mitä kirkossa on tapahtunut reformation seurauksena. Syntyikö sen pohjalta elinkelpoinen kirkko jonka sanoma puhuttelee kaikkea kansaa?

    Miten on tällaiseen tilanteesen ajauduttu niin että Suomi on selvästi uuden lähetyksen tarpeessa? Tulevatko ne uudet lähetyssaarnaajat todellakin etelästä? Tuleeko sanoilla leikkiminen uudistamaan tai puhdistamaan tilannetta ?

    Missä on piispan huoli kirkostansa?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Uskoisin piispan tarkoittanee vähän eteläisempiä kirkkoja, kuin Etelä-Eurooppaa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Piispa myös kysyy jatkuuko uudistuminen. Sen verran tiedän piispan roolista, että siinä on tosi vähän mahdollisuuksia ryhtyä uudistamaan yksittäisen seurakunnan toimintaa. Joten eiköhän uudistamisen vastuu jää meille. Me emme ole kuitenkaan päässet mihinkään yksimielisyyteen siitä, mihin suuntaan uudistukset pitäisi toteuttaa. vaikutta siltä, että on ainakin kaksi, jos ei enemmänkin -puolia, jotka vetävät eri suuntiin. Näin voimat kumoavat toisensa ja kirkko jämähtää siihen missä se aina ennekin ollut.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Tapio Tuomaala sanoo:

    On näköjään turha odottaa, että piispat alentuisivat julkiseen keskusteluun seurakuntalaisten kanssa, kuten eivät alennu muutkaan kristilliset vaikuttajat. He viihtyvät omissa hyväveli piireissään ja kabineteissaan, kuten juutalainen uskonnollinen yläluokka Jeesuksen aikana. On turha odottaa muutosta, kun piispat eivät aloita muutosta itsestään. Hierarkkisessa järjestelmässä muutos ei voi valua kuin ylhäältä alas. Jos muutos lähtee alhaalta, se tarkoittaa yläpuolisten valtarakenteiden sortumista. Näin siksi, että eliitti ei luovu suosiolla nautintaoikeuksistaan. Mieluummin seurakuntakin saa mennä, kun vain hyvän elämän tarjoamat seinät jäävät pystyyn.

    Olisi tervehdyttävää, mikäli piispat valittaisiin määräajaksi, kuten viideksi vuodeksi kerrallaan. Jos ei tule uudelleen valituksi, niin kenttätyö tarjoaisi muutosta automaation rutiineihin. Jalkautuminen olisi apostolisten perinteiden jatkamista. Jos taas piispa tulee uudelleen valituksi, niin jotain on täytynyt tehdä virassa oikein, kuten osallistuminen vuoropuheluun K24:n sivuilla.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Sari Roman-Lagerspetz sanoo:

      Hyvä puheenvuoro, Tapio. Piispoista toki näkee sen etteivät he ole johtajia demokraattisessa systeemissä. Piispoilla on varaa muistuttaa etäisiä ja saavuttamattomia entisaikojen “ruhtinaita”, vastata niihin kysymyksiin mihin itse haluavat ja siten kuin haluavat ( aivan liian usein epäselvästi ja tulkinnanvaraisesti) ja ylipäätään kommunikoida kirkkoalamaistensa kanssa omilla ehdoillaan ja siten kuin itse haluavat, koska he eivät ole demokraattisessa vastuussa tekemisistään kirkkokansalle.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Miten me eroamme noissa asioissa heistä?

    Ilmoita asiaton kommentti